Minkä kirjan luit viimeksi / mitä luet nyt?

[vdx mua zorbas]

Fagerholmin Lola ylösalaisin. Murhamysteeri merenrantakaupungissa. Pyörryttyvä lukukokemus pikkakaupungin ihmisistä. Teksti on hieman vaikeaa: lyhyitä lauseita, yksittäisiä sanoja, ei-puhkiselitettyjä kokonaisuuksia. Enemmän tunnelmia ja mielentiloja kuin suoraviivaista kerrontaa. Eli vähän sellaista korkealentoisempaa, vissiin siis enemmän sellaista taideosastoa. Tykkäsinkö? Tykkäsin ja samaan aikaan ajattelin, että olisi tämän toisinkin voinut sanoa, mutta sehän kuuluu tällaisessa kirjallisuudessa asiaan. Kritiikkinä voisi kuitenkin sanoa, että porukkaa oli mukana niin perkeleesti että mahoton pysyä perässä, ja kun murhaaja paljastuu, ei pysty mielessään kelaan, että kukas vittu se nyt sitten olikaan ja mistä tuli ja minne oli menossa. Mutta taideteoksesta ei voi mitään ottaa pois eikä siihen lisätä, niin se kait menee. Voi suositella esim. lukijalle, joka haluaa nousta tavallisesta halki-poikki-pinoon-kirjallisuudesta uudelle tasolle, sillä murha auttaa kenties jaksamaan lukemisessa loppuun asti, ja lopussa jaksaminen palkitsee - ei niinkään mysteerin selviäminen vaan kokonaisvaltainen, tajuntaakin laajentava lukukokemus.

 

[ms.qvist]

Nyt on meneillään Maailma Albert Einsteinin silmin - Kirjoituksia rauhasta, tieteestä ja yhteiskunnasta Eva Isakssonin toimittamana.

Einstein sai aikanaan osakseen paljonkin kritiikkiä muutettuaan kansanta pasifismin suhteen Hitlerin noustua valtaan ja aloitettua sotaretkensä mutta minusta on osaltaan hienoa, että Einstein osasi muuttaa kantansa huomattuaan, että maailmassa voi olla sellaisia henkilöitä valtioiden johdossa joita vastaan ei voi taistella "pasifismin asein". Voidaan tietenkin kysyä - oikeutetustikin - että olisiko Einsteinin pitänyt jo ennen julistautumistaan pasifistiksi miettiä kantaansa tarkemmin ja pyrkiä huomioimaan kaikki mahdolliset olemassa olevan vaihtoehdot mutta tuskin edes Einsteinin kaltainen nero saattoi kuvitella Hitlerin valtaanpääsyä ja siinä pysymistä ja sotaretkien aloittamista. Kenties sellainen kuvitelma oli mahdoton Einsteinillekin.

Toisaalta väkisinkin mieleeni nousi ajatus siitä, että kuinka Mahatma Gandhi olisi toiminut "taistelussaan" Hitleriä vastaan? Olisiko hän toteuttanut viimeiseen henkäykseen saakka satyāgrahaa? Minusta tuntuu, että tässä suhteessa Gandhi olisi toiminut toisin kuin Einstein ja hän olisi taistellut viimeiseen henkäykseen saakka väkivallattomuuden tiellä.

Ennen Einsteinin ajatuksiin perehtymistä luin suurimman osan vuosien 1975 ja 1982 välillä ilmestyneistä Aku Ankoista ja niitä lukiessani huomasin kuinka paljon kieli on muuttunut niistä ajoista tähän päivään ehdittyämme. Puhekuplissa vilisi sanoja joita tuskin edes saattaisimme kuvitella käyttämämme, kuten valokuvauskone tai valokuvauskoje, lento-oravakin esiintyi kerran tahi kaksi. Samaten palstallakin närkästystä herättänyt sana "tahi" esiintyi vanhoissa Ankoissa, aivan kuten tervetuloa kirjoitettuna säännöllisesti muotoon terve tuloa, mikä tuolloin oli ainakin Ankoissa yleinen kirjoitusmuoto ja aivan oikein kirjoitettu.

Oli jotenkin valaisevaa ja samalla sivistävää lukea vanhoja Ankkoja ja palata aikaan lapsuuteni. Monet mielenkiintoiset sarjat palasivat mieleeni ja huomasin viihtyväni todella mainiosti lapsuuteni Ankkojen parissa.

vlad.

 

[-FNM-]

Tuli kesän aikana luettua todella paljon. Viimeisimpinä Che Guevaran Moottoripyöräpäiväkirja sekä Jarkko Laineen Vampyyri - Eli miten Wilhelm Kojac kuoli kovat kaulassa. Molemmat olen lukenut viimeksi joskus kymmenisen vuotta sitten.

Ensiksi mainittu on varmasti monelle tuttu tarina. Kyseesssä on kuitenkin todella mukava lukukokemus. Hienosti kulkeva seikkalu, joka selittää syitä, miksi Guevarasta tuli, mitä hänestä tuli. Vähän yli parikymppinen nuori lääkäri kiersi ystävänsä kanssa Etelä-Amerikkaa, näki asioita, koki hienoja asioita kurjuuden keskellä. OK, kirja on koostettu, mutta Guevaran lahjakkuus kirjoittajana kuitenkin pistää esiin kirjassa olevista suomennetuista kirjeistä, hienoa tekstiä.

Sitten taas Laineen Vampyyri. En oikein tiedä, mitä tästä vanhasta suosikistani laittaisin tähän. Laine osasi luoda jopa jugoslavialaisesta vampyyri-mamusta aivan uskomattoman rakastettavan tyypin. Kirja on oikeasti todella rankka ja koskettava tarina, joka kertoo yksinäisyydestä, kirjan päähahmon vampyyriudesta huolimatta.

Nyt luen jälleen pitkästä aikaa Papillonia.

 

[SamSal]

Kauko Röyhkä: Miss Farkku-Suomi

Alku tuntui tylsältä, mutta parin päivän tauon jälkeen kirja tempaisi mukaansa ja tuli ahmittua yhdellä istumalla. Hyvä kirja nuorison paineista ja peloista. Suurin osa kirjasta oli Välden haaveilua ja mietiskelyä. Osui ja upposi. Varmasti tulee muutakin Röyhkää luettua.

 

[Ben Marco]

Amanda Kyle Williamsin "The stranger you seek" on nyt vaiheessa. Seuraavaksi hyllyssä odottaa Brownin "Inferno" .

 

[Evil]

Martin Popoffin Rush - 30 vuotta huipulla on menossa. Aika pinnallinen ja löyhä kirja, mutta luetaan nyt kun on aloitettu. Sitten on joku Bukowskin haastatteluista koottu opus ja Robert Harrisin Haamukirjoittaja. Kaikki tietenkin yhtä aikaa. Entinen postimies on jakomielitautinen.

 

[Blue J]

Olen nyt kolmen kuukauden aikana muun lueskelun ohessa aina silloin tällöin palannut Stephen Kingin Musta Torni -sarjaan, josta on nyt viisi osaa tullut luettua läpi + hiljattain ilmestynyt välikertomus. Vaihtelevaa tekstiä on ollut, mikä on ymmärrettävää kun kyseessä on 30 vuoden aikana kirjoitettu saaga. Mutta tärkeintä ja nautittavinta tämän kirjasarjan eräänlaisessa juonessa ja asiaan kuuluvassa pikkuhiljaa lukemisessa onkin se itse matkanteko eikä määränpää.

 

[Luulajanpuisto]

Kingiä minäkin olen viimeaikoina lukenut. Alkupaloiksi Joyland, jonka oli tarkoitus olla jonkinlainen dekkari. Tyylilaji ehkä petti, mutta hyvä kirja silti, sellainen Vihreä maili tyylinen, oikeastaan.
Ja Kingillä jatkan, Doctor Sleep on hyvää vauhtia menossa. Tätä on turha verrata Hohtoon, siitä on kuitenkin se yli 30 vuotta aikaa. Jonkin verran deankoontzimaista juonta tässä on, toivottavasti ei loppuun asti.

 

[Jack of Spades]

Olen lukenut Conn Igguldenin Tšingis-kaanista ja mongoleista kertovaa Valloittaja-kirjasarjaa Tasankojen susi ja Nuolten herrat. Nyt on menossa Kunnian kentät.

 

[Blue J]

Kyllä, on tuo kokonaisuutena kuitenkin kaikessa laajuudessaan hyvä saaga. Suurin anti sarjassa on mielestäni se, että viittauksia Kingin muihin teoksiin on todella paljon, tai lähinnä toistepäin, eli Torni -sarja taustoittaa hyvin monia muita Kingin romaaneja ja novelleja.

Joo. Säästelinkin tämän sarjan lukemista ihan tarkoituksella tähän vaiheeseen, jossa olen nyt vissiin vuosien mittaan tainnut lukea lähes kaikki kaverin muut teokset. Kaikesta en ole pitänyt, mutta tämmöinen kokonaisuudessaan n. 4000 -sivuinen omaa elämäänsä ja uraansa paljolti sivuavan jokseenkin vekkulin synkeän fantasiamaailman väsääminen on hieno suoritus kaikkiaan.

Talvella voisin kyllä lukea lähinnä Jallua. Tai Vanhoja Rattoja.

 

[LannyMc]

Olen lukenut Conn Igguldenin Tšingis-kaanista ja mongoleista kertovaa Valloittaja-kirjasarjaa Tasankojen susi ja Nuolten herrat. Nyt on menossa Kunnian kentät.

On muuten uskomattoman koukuttava kirjasarja. Itse luin sarjaa "reaaliajassa" kirjojen ilmestyessä noin vuoden välein toisistaan, ja hivenen tuntui aina vuoden odotus pitkältä kun uusinta osaa odotti. Toinen Igguldenin loistava sarja on Caesar-sarja, jossa käydään läpi Julius Caesarin elämän eri vaiheet. Sarja on muistaakseni neljä osainen.

Muutenkin jos historiallinen kertomakirjallisuus kiehtoo, niin kannattaa tutustua Bernard Cornwellin teoksiin. Hän on kirjoittanut useampiakin Englannin historiaan sijoittuvia kirjasarjoja, joista tiedän suomennetun yhden, joka kertoo Uhtred nimisen soturin elämästä. Ilmeisesti pikku hiljaa Cornwellin yksittäisiäkin kirjoja on alettu suomentamaan ja tuoreimpana teoksena löysin Azincourtin taistelusta kertovan kirjan. Todella hyvin kirjoitettuja historiallisia romaaneja. Jos nämä yllämainitut eivät jo ole tuttuja, niin suosittelen lämpimästi tutustumaan.

 

[MustatKortit]

Siirrän nyt tännekin tuolta toisesta ketjusta vähän tätä uutista:

Eli tiedän, mikä kirja nyt lähtee seuraavaksi lukuun. Kyseessä on tietysti Antero Uiton teos Otto Wille Kuusinen - Suomensyöjä.

Avautui tänään, että Suomi on yrittänyt murhauttaa Otto Wille Kuusisen jo 1920-luvun alussa.

Valitettavasti jo tuolloin vaaralliseksi tiedetty Kuusinen onnistui välttämään salamurhaajien luodit.

Otto Wille Kuusinen on minusta oikeinkin kiehtova henkilö. Yhtäältä mielenkiintoista saada tietää, mikä kaikki hänen tunnettuudessaan on suomalaisen valkopropagandan aikaansaannosta 1920-1940- luvulta.

Toisaalta olen tietysti kiinnostunut lukemaan tarkemmin siitä, miten ja miksi Kuusinen päätti useaan otteeseen petää isänmaansa.

En viitsikään turhan ulkokultaisesti piilotella kirjan lukemiseni motiiveja: mikäli Uitto (tuntematon heppu minulle) osoittautuu kirjassaan hivenenkin liikaa Kuusisen toimintaa puolustelevaksi, jätän lukemisen varmaankin kesken.

linkkiä uutiseen:
Suomi yritti murhauttaa Otto Wille Kuusisen - Kotimaan uutiset - Ilta-Sanomat

 

[ms.qvist]

Tunnetun ateistin ja kulttuuripoleemikko Christopher Hitchensin Kuolevaisuus oli hyvin mielenkiintoinen tuttavuus ja käytännössä ensimmäinen Hitchensin teos jonka olen lukenut. Kirjaan on koottu Hitchensin Vanity Fairiin kirjoittamansa esseet ja kolumnit ajalta syöpädiagnoosin jälkeen ja kirja päättyy hänen vaimonsa sanoihin Hitchensin kuoleman jälkeen.

Esseissään tahi kolumneissaan Hitchens ei sorru anomaan armoa tai kieltämään ateisminsa ja liittymään uskovaisten joukkoon, ei loppuun saakka - järkähtämättömästi - hän kävelee tietään myöten jonka oli terveenä olleena valinnut. Kirjan riveiltä on myös löydettävissä ilkikurisuutta ja piikittelyä yhtä jos toista tahoa kohtaan, toisaalta myös kävi selville se, että hän oli ehdottoman varma ja vankkumaton ajatuksissaan ja luotti itseensä.

Kuten totesin, kirja on ensimmäinen hänen kirjoittamansa jonka olen lukenut - muutoinkin Hitchens on näistä uskontoa vastaan taistelleista julkiateisteistä minulle tuntemattomin - Dawkinsia olen lukenut useamman teoksen verran, joten häneen minulla on huomattavasti enemmän tarttumapintaa - mutta Hitchensin Kuolevaisuus herätti runsaasti ajatuksia aina rukoilemisen oikeutuksesta alkaen ja päättyen Nietzscheen.

Sanoisin, että niin uskonnottomien kuin myös uskovaisten kannattaa lukea tämä pienimuotoinen teos, koska se avaa yhden kuvan lisää tähän uskontokeskusteluun elämässään suuresti vaikuttaneeseen persoonaan. Ja se kuvaa oivallisella tapaa sen kuinka yksilö kohtaa oman vääjäämättömän kuolemansa.

vlad.

 

[SamSal]

Preston/Child: Kuolleiden kirja

Pendergast sarjan Diogenes trilogian päätösosa.

Mukaansatempaava ehkä vähän kliseinen, mutta ihan hyvä päätösosa sarjalle. Pendergast itse vähän sivuosassa tässä kirjassa ja itse pidin Diogeneen hahmon syventämisestä, mutta ei spoilata sen enempää. Hyvä kirja kaikenkaikkiaan.

Kysellään vielä kuinka vaikeaselkoisia Pendergast kirjat ovat englanniksi? Ei millään malttaisi odottaa suomennoksia.

 

[LannyMc]

Ken Follett: Kun suuret sortuvat

Tällaisen otin työn alle. Aikaisemmat Follettin tiiliskivet, Taivan pilarit ja Maailma vailla loppua lukeneena odotan tältä paljon. Reilu 870 sivua on tällä tekeleellä pituutta, ja ainakin ensimmäisten vajaan 100 sivun perusteella on taattua Follettia ja tulee pitämään otteessaan varsin kivuitta.

 

[axe]

Mää lukasisin tämän ketjussa jo mainitun Doctor Sleepin, siis sen Kingin jatko-osan Hohdolle. Menee mun mielestä selvästi laajan tuotannon heikoimmalle neljännekselle, melkein Unensieppaajamaista puolihuttua. Hyvin epätavanomaisesti Kingin kirjoille ei tullut missään vaiheessa sitä tyypillistä "pakko lukea vielä yksi luku" -fiilistä mikä sitten päättyy väkisinnukahdukseen. Nyt tuli ennemminkin luettua pakosti vielä yksi luku eteenpäin, että pääsisi loppuun ja lukemaan jotain muuta. Ei oikein tartuttanut iso-Danny eikä sidekickinsä ja talentinsyöjä-vampyyrimustalaiset oli heikko idea sekin. Ei nää mielensisäiset leikit vaan oikein toimi!

Joyland tosiaan aiemmin oli oikein hieno pikkutarina Kingiltä.

Seuraavaksi "vähä yrheilyä", Jerry Salmen kiekkoseikkailuja ja Urheilusanomien mainostamaa salaista brittifutaria joka pilkkaa pelikavereitaan ja valkkujaan.

Haluan myös nostaa esiin Amazonin Kindle-sovelluksen puhelimiin (toimii Lumiassa miljoona kertaa paremmin kuin Androidilla jossa oli silti käyttökelpoinen). Ihan halvatun siistiä saada Amerikan uutuusteos kännykkäänsä niinku heti ilmestyessään, ei tarvi odotella merenylityksiä eikä maksella hirmuisia postitoimitusmaksuja. I love it.

 

[Uleåborgir]

Koska olen vähän kaheli, niin luen kolmatta kertaa Päätalon Iijoki-sarjaa. Viimeksi luin Nälkämäki-romaanin, joka ei sinänsä ole osa Iijoki-jättiläistä, mutta ei tarvitse kuin vaihtaa päähenkilö Matti Liekon nimeksi Kalle Päätalo, niin yksi yhteenhän Lieko ja Päätalo ovat. Päätalo myönsi tämän itsekin. Joka tapauksessa, kirja on tärkeä lenkki romaanien Tuulessa ja tuiskussa ja Tammerkosken sillalla välissä.

Välillä pistää kovasti miettimään, miksi Päätalo ei tällaisessa "fiktiivisessä" romaanissa käyttänyt enemmän kirjailijan keinoja huipentaakseen dramaattisia kaaria ja kehityksiä. Aihe ja miljöö kuitenkin ovat sinänsä erittäin mielenkiintoisia: Lieko on talousaliupseeri suomalaisten vankien leirillä Karjalan Kannaksella. Kirjassa käy niin, että kun juonien kaaret ovat huipentumassa, rykäistään eteen melkein täydellisiä antikliimakseja. Esimerkiksi kohta, jossa Lieko huomaa, että Liekon luotettaviksi luulemat vangit nussivat melko järjestelmällisesti leiriruoista, jää ilman täyttymystä. Kirjailijana Kaarlo olisi voinut järjestää vangille kelpo rangaistuksen ja päähenkilölle kehittymisen ihmisenä, silti Lieko toimii kuin Päätalo toimi ja osoittaa jänöjussin luonnetta.

Kalle Päätalolla oli myös omituinen mittapää. Eräässä kirjan kohtauksessa nälkiintynyt vanki kutsutaan ruokailemaan aliupseerien tupaan. Vanki vetää tässä kohtauksessa viisi piripintaan täytettyä pakillista hernekeittoa plus muut tykötarpeet. Laskin, että kohtauksessa vanki imee soppaa ja puuroa yli kymmenen litraa. Tämä on aika kosolti, kun ihmisen mahalaukku on keskimäärin 1,5 - 2 litran vetoinen.

Nälkämäki on hyvä kirja, silti ainakin omasta mielestäni Iijoki-sarjan "dokumentaarisissa" jaksoissa on tiukempia huipennuksia. Pelkän Nälkämäen perusteella Kaarloa voisi nimittää antikliimaksin mestariksi.

Hyväksi kirjaksi ei voi kehua ennen Nälkämäkeä lukemaani Höylin miehen syksyä. Se on varmasti Päätalon huonoin kirja, melkeinpä hirveää paskaa.

Nyt on luvussa Aleksandr Isajevitš Solženitsynin Gulag - Vankileirien saaristo, joka on erittäin mielenkiintoinen. Kritisoin kirjaa siitä, että se vilisee sulkuja, niitä on aivan liikaa. Yritin myös lukea Kuinka ideat syntyvät -nimistä "kirjaa". Se nimittää itseään "luovan ajattelun käsikirjaksi". Luin siitä 60 sivua puolessa tunnissa, loput voi lukea jonkin aamupaskan yhteydessä ja pyyhkiä perseen kirjan lehtiin. Kirjassa on reilut 200 sivua, mutta tekstiä noin 100 sivun verran, jos teksti pakattaisiin tavallisiin riviväleihin.

 

[Puscutractori]

Nyt on luvussa Aleksandr Isajevitš Solženitsynin Gulag - Vankileirien saaristo, joka on erittäin mielenkiintoinen.

Viime keväänä tulin lukeneeksi tuon järkäleen. Tiukkaa settiä Solženitsyn päästelee. Kirjan kiinnostavuus tosin vaihtelee mielestäni suuresti aihealueittain. Kirjan helmenä on makaaberi huumori. Mieleeni syöpyivät lähtemättömästi esim. monet maininnat siitä, että Moskovassa vankeja kuljetettiin autolla, jonka kyljessä oli teksti "Juokaa neuvostoliittolaista samppanjaa".

 

[Evil]

Koska olen vähän kaheli, niin luen kolmatta kertaa Päätalon Iijoki-sarjaa.

Ottamatta kantaa Päätalon tuotantoon ja sen laatuun (määrähän on tiedossa), on pakko todeta että aina on varmempaa lukea jotain hyväksi havaittua kuin ottaa huonoon kirjaan tarttumisen riski. Silti tai juuri siksi luen toistamiseen A.W.Yrjänän Päiväkirjaa, ja seuraavaksi lukuvuoroaan odottaa Yrjänän opuksessaan ylistämä M. John Harrisonin Valo, jonka nappasin tänään kirjastosta.

 

[Uleåborgir]

Viime keväänä tulin lukeneeksi tuon järkäleen. Tiukkaa settiä Solženitsyn päästelee. Kirjan kiinnostavuus tosin vaihtelee mielestäni suuresti aihealueittain. Kirjan helmenä on makaaberi huumori. Mieleeni syöpyivät lähtemättömästi esim. monet maininnat siitä, että Moskovassa vankeja kuljetettiin autolla, jonka kyljessä oli teksti "Juokaa neuvostoliittolaista samppanjaa".

Juuri tuosta syystä kannattaa lukea alkukieleltään venäjänkielisiä kirjoja. Kurjuudesta ja puutteesta kun kumpuaa hersyvää, mustaa, vinoa ja absurdia huumoria, joita sellaiset terävät kirjailijat kuten Gogol, Bulgakov ja Solženitsyn ovat tallentaneet maailman muistiin. Venäjänkielisissä kirjoissa on lisäksi se mainio piirre, että niiden käännöksissä eivät vilise anglismit ja muut onnettomat käännösvirheet.

Ottamatta kantaa Päätalon tuotantoon ja sen laatuun (määrähän on tiedossa), on pakko todeta että aina on varmempaa lukea jotain hyväksi havaittua kuin ottaa huonoon kirjaan tarttumisen riski. Silti tai juuri siksi luen toistamiseen A.W.Yrjänän Päiväkirjaa, ja seuraavaksi lukuvuoroaan odottaa Yrjänän opuksessaan ylistämä M. John Harrisonin Valo, jonka nappasin tänään kirjastosta.

Tämä on tottuus. Samasta syystä kuuntelen yhä uudelleen ja uudelleen sellaisia levyjä kuin Master of Puppets, Abbey Road ja Lamb Lies Down On Broadway. Hyvistä kirjoista löytyy uusia merkityksiä, syvyyksiä ja tasoja, kun ne lukee uudestaan. Kun ihminen oppii maailmasta asioita, niin kirjojen asiat saavat uusia pinta-aloja ja ne tarjoavat uusia kokemuksia. Tästä esimerkkinä Linnan Tuntematon sotilas ja Pohjantähti-romaanit. Esimerkiksi Tuntematon sotilas luettuna ennen armeijaa ja armeijan jälkeen ovat kuin eri kirjoja. Pohjantähti-trilogia aukeaa aivan erillä tavalla 18- ja 35-vuotiaan elämänkokemuksella. Noiden ikien välisenä aikana ihmiselle karttuu oppia, joiden avulla kirjojen symboliset tasot avautuvat kirkkaasti, kun nuorna henkilöt näki vain henkilöinä ja tapahtumat tapahtumina. Loistavissa kirjoissa kuten Tuntemattomassa sotilaassa sekä symbolinen että henkilö- ja tapahtumataso toimivat hyvin pelkästään itsenäisesti.

 

[Evil]

Tämä on tottuus. Samasta syystä kuuntelen yhä uudelleen ja uudelleen sellaisia levyjä kuin Master of Puppets, Abbey Road ja Lamb Lies Down On Broadway.

Tämä tosiaan pätee myös musiikkiin. Aiheen tiimoilta siteeraan erästä tunnettua ajattelijaa ja musiikkiauktoriteettia tämän sivuston "Musiikkia yleisesti" -ketjusta:

Tunnustan olevani nostalgikko, enkä kovinkaan aktiivisesti etsi uutta musiikkia. Kuuntelen ennemmin sadannen kerran sen Houses of the Holyn tai Rubber Soulin tai Sticky Fingersin tai Who's Nextin tai Electric Ladylandin kuin kulutan tunnin elämästäni johonkin, mistä melko varmasti en pidä. Ainakaan yhtä paljoa kuin klassikoista.

 

[Luulajanpuisto]

Näin alasko tämä ketju oli vajonnut. Porukka vissiin vain ryyppää nykyään.
Henning Mankellin Wallander-kirjaa Rauhaton mies olen yrittänyt viimeisen parin viikon ajan lukea. Nyt alkaa valkenemaan miksi se brittiläinen versio tv-sarjasta oli niin helvetin pitkävetinen, nehän perustui suoraan näihin romaaneihin, toisin kuin tällä vuosituhannella tehty ruotsalainen sarja. On tässä toisaalta ihan mielenkiintoinen idea, vähän sellaista ilkkaremesmäistä vainoharhaisuuden ja tarkkanäköisyyden välimaastossa tasapainottelua.
Seuraavaksi voisi kokeilla siinä sivussa vaikkapa Bukowskin Ham on Rye opusta.

 

[Jaws]

Minä puolestani olen aina päässyt ajatuksen tasolla siihen mielentilaan, että nyt on korkea aika sivistää itseään vaikkapa kirjaa lukemalla. Yritykseksi on usein jäänyt. Nyt kirjahyllyssä notkuu 6-7 opusta, jotka olin ajatellut plärätä lävitse. Tiedä sitten, millaista sivistystä Eragon-sarjan kolme kirjaa tarjoavat lukijalleen. Zlatanin elämäkerran sain luettua melkein loppuun asti, mutta sitten koulussa käskettiin lukea jokin toinen kirja ja piti lykätä lukemista. Sillä tiellä olen edelleen. Vanhemmilta löytyy Tuomas Kyrön Kerjäläinen ja jänis sekä Miika Nousiaisen Metsäjätti. HHU:ta televisiosta katseltua ajattelin, että siinä on kaksi mielenkiintoista kirjailijaa. Näiden lisäksi sain 18-vuotislahjaksi kummeiltani englanninkielisen bestsellerin. Tuo olisi hyvä lukea ennen englannin yo-koetta luetun ymmärtämisen kohentamiseksi.

 

[Luulajanpuisto]

Näiden lisäksi sain 18-vuotislahjaksi kummeiltani englanninkielisen bestsellerin. Tuo olisi hyvä lukea ennen englannin yo-koetta luetun ymmärtämisen kohentamiseksi.

Vieraskielistä kirjallisuutta on hyvä lukea ihan yleisen kielitaidon kohentamiseksi, harmittaa vieläkin, kun en lukioiässä sitä asiaa ymmärtänyt. Hain nuorempana useamman kerran yliopistoon englantia lukemaan, mutta pääsykoe osoittautui joka kerralla liian vaikeaksi. Vasta myöhemmin aloin lukemaan mm. Stephen Kingin romaaneja alkuperäiskielellä, ja huomasin että kyllä se sanavarasto on ollut aika suppea.
Saksankielisiä kirjojakin olen nykyään yrittänyt lueskella, mutta huonolla menestyksellä, kuullunymmärrys sujuu siinä kielessä huomattavasti paremmin.

 

[sampio]

Teemu Keskisarjan Raaka tie Raatteeseen putkahti isänpäivälahjaksi. Lauantaina on tentin perkele, mutta heti illalla aloitan ahmimaan lahjustani. Saapi samalla pikku knoppia jälleen oppitunneille, kun aletaan talvisotimaan parin viikon päästä.