Minkä kirjan luit viimeksi / mitä luet nyt?

[Gags]

Urheilijan (entisen) kirjoittamaksi kirjaksi harvinaisen syvällinen ja juristin kirjoittamaksi harvinaisen mukaansa tempaava ja sujuva. Ehkä PARAS urheilijaelämäkerta minkä olen lukenut. Ja olen lukenut niitä paljon, tosin vain suomeksi kirjoitettuja tai suomennettuja.

Aika mielenkiintoinen arvio, kun ns. ammattilaisten arvio kirjasta oli juurikin päinvastainen. Lukemieni arvostelujen johdosta ilmoitin itse, etten missään tapauksessa halua kyseistä kirjaa joululahjaksi. Sain sitten kirjan Wahlroosista, joten en nyt oikein tiedä mentiinkö ojasta allikkoon. Olisin kyllä kiinnostunut muidenkin mielipiteistä tähän Puolustaja-kirjaan liittyen.

 

[Rod Weary]

Aika mielenkiintoinen arvio, kun ns. ammattilaisten arvio kirjasta oli juurikin päinvastainen. Lukemieni arvostelujen johdosta ilmoitin itse, etten missään tapauksessa halua kyseistä kirjaa joululahjaksi. Sain sitten kirjan Wahlroosista, joten en nyt oikein tiedä mentiinkö ojasta allikkoon. Olisin kyllä kiinnostunut muidenkin mielipiteistä tähän Puolustaja-kirjaan liittyen.

Tyypillinen Hjalliksen opetuslapsi. Raha ajaa urheilun edelle. Mitä tuohon Puolustajaan tulee, ennakko-odotuksia ei ole. Kunhan on parempi kuin Hagmanin elämästä kertova tekele. Siihen ei paljon vaadita.

 

[Gags]

Mitä tuohon Puolustajaan tulee, ennakko-odotuksia ei ole. Kunhan on parempi kuin Hagmanin elämästä kertova tekele. Siihen ei paljon vaadita.

Totta. Kuviollinen WC-paperikin on kiinnostavampaa luettavaa.

 

[Sonny Burnett]

Sain viimeinkin kahlattua läpi Nalle Wahlroosin Markkinat ja demokratia.

Todella raskasta historian läpikäyntiä kirjan alkupuolella, mutta loppua kohden kirja alkoi oikeasti kiinnostaa kun siirryttiin enemmän lähihistoriaan ja nykyisyyteen.

Saatoin lukea kirjan ehkä vähän huolimattomasti kun en huomannut Nallen kommentoivan sanallakaan erästä juttua.

Nalle pitää USA:ta parhaimpana ihannevaltionaan- ja taloutena. Miksi hän ei ole huolissaan maan valtavasta ulkomaan velasta ja velkakaton jatkuvasta nostamisesta uskomattomiin sfääreihin ja miksi näin pitää toimia, ettei talouselämä tuhoudu. Täytyy ehkä googlettaa onko hän jossain muussa yhteydessä kommentoinut tätä pikkujuttua.

Ei tuo äijä muuten niin radikaalilta mielipiteineen ja ihanteineen vaikuta.

 

[jake styles]

"Steve Jobs" löytyi pukinkontista. Noin neljännes luettu ja ihan odotuksia tuo on tähän mennessä vastannut, mutta suomennos on kyllä melko kömpelö. Mieluummin tämän toki olisi alkuperäiskielellä lukenut, mutta eiköhän se näinkin mene.

 

[Jerry100]

Kiven kovat. On SAATANAN hyvä kirja jossa kerrotaan rehellisesti millainen oli Ässien viime kausi.

 

[LannyMc]

Viimeisimpänä on luvussa ollut Sentencedistä ja Kurskistakin tunnetuksi tulleen kitaristi Sami Lopakan esikoisromaani Marras.

Kirja kertoo fiktiivisen suomalaisbändin viinanhuuruisen euroopan kiertueen tapahtumista pelkotiloineen ja muine vaikeuksineen. Vaikka kirja onkin fiktiivinen, niin ei ole kovinkaan vaikeaa löytää kirjan henkilöistä yhtäläisyyksiä Sentencedin porukkaan. Myös bändin musiikissaan maalailemaa synkkää pohjoista mielenmaisemaa esitellään kirjan sivuilla aimo annos, mustaa ja roisia huumoria unohtamatta.

Kyseisen bändin tarinaa vähänkään seuranneille ehdottomasti lukemisen arvoinen opus.

 

[regularflex]

Tolkienin Taru Sormusten Herrasta -trilogia on käynnissä ja selätettynä on jo kaksi (tai neljä) ensimmäistä kirjaa ja Kuninkaan paluukin alkaa pikku hiljaa päästä vauhtiin. Täytyy kyllä kehua Tolkienin kykyä saada luotua koko Keski-Maasta todentuntuinen ja kuitenkin mytologinen ympäristö. Aluksi tuntui, että sivumäärä on aivan ylimitoitettu, mutta tässä vaiheessa lähinnä ihmettelen, miten Tolkien on saanut tuo kaiken jo lukemani mahtumaan vaivaiseen 820 sivuun.

 

[Jussizip]

Kiven kovat on parin lukukerran jälkeen reilu puolessa välissä. Kerrassaan mainio kirja ainakin Ässien fanille.

Iso-Arskan Total Recall tuli hommattua edellispäivänä ja tulee varmasti nopeasti luettua kyseinen elämänkerta läpi.

 

[Eddie]

Viimeksi tuli luettua Jo Nesbon Poliisi ja menee Nesbon kirjoista paremmalle puoliskolle, eli on todella hyvä niinkuin koko Hole sarja. Ainoa, mikä hieman häiritsee, on se että vähän turhan supersankarimaiseksi tuo Hole on mennyt, vähän kuin Jack Reacher. Toki Nesbo yrittää ja tekeekin rosoja pintaan tietyillä heikkouksilla.

Nyt on menossa GW Perssonin matkan pää eli viimeisin kai. Tuli vähän outo tunne, että tulikohan nimi oikein. Siinä Johansson ottaa eläkkeellä hoitaakseen vanhentuneen selvittämättä jääneen lapsenraiskausmurhan toipuessaan aivoveritulpasta. Yllättävän mukaansa tempaava tarina. Aiempi putoaa vapaasti kuin unessa oli myös mainio ja kuvaa fiktiivisesti Palmen murhatutkintaa, joka otetaan uudelleen käsittelyyn ja sisältänee paljon faktaakin.

Mulle maistuu tämä pohjoismainen dekkarikirjallisuus. Suomalaisista en tykkkää, vaikka olen kaikkia nimekkäitä yrittänyt. Joku niissä tökkii aika rankasti. Ovat mielestäni vain yksinkertaisesti huonompia kuin ruotsalaiset ja tämä yksi norjalainen. Ehkä myös se tökkii kun tapahtumat sijoittuvat Suomeen, ehkä ne sitäkautta ovat jotenkin liian teennäisiä ja liian epäuskottavia vaikka fiktiotahan neruotsalaisetkin ovat.

 

[ms.qvist]

"Carrieta on sitten kiva kiusata - se on tuollainen ujo ja kömpelö, ei osaa edes kunnolla suuttua".

Näillä sanoilla alkoi Stephen Kingin Carrien takakansiteksti Tammen vuoden 1987 painoksessa. Niin Carrieta oli kiva kiusata mutta kovin moni häntä kiusannut ei jäänyt kertomaan uroteostaan jälkipolville, jos näin voi fiktiivisistä henkilöistä sanoa.

Olen lukenut Kingin Carrien joskus 90-luvulla kertaalleen, joten nyt oli oivallinen hetki palata sen pariin ja lukea tämä pienoisromaani uudelleen - ja hyvä että luin sillä pidin kokemusta miellyttävänä matkana Kingin luomien tarinoiden maisemaan.

Alkuun minun oli hiukan hankala ymmärtää sitä mitä virkaa näillä tarinaan liitetyillä "lainauksilla" eri kirjoista ja kirjoituksista oli - ne tuntuivat alussa turhalta täytteeltä mutta mitä pidemmälle pääsin kirjan tarinaan mukaan ymmärsin miksi King oli valinnut tällaisen tyylilajin ja miksi mukana oli otteita selvinneiden tarinoista ja tutkimustuloksista tms. Ja erityisen oivallisesti nämä otteet tukivat kirjan tarinaa itse kirjan loppupuolella jolloin meno oli kaikella tapaa kuumimmillaan ja tuolloin ymmärsin sen, että miksi niitä oli siroteltu kirjan sivuille jo paljon aiemmin. Ne toivat yhden - tai useamman - kuvan lisää tähän tarinaan Carriesta ja sanoisin, että ilman niitä, Carrie tässä muodossa kirjoitettuna, olisi kenties ollut olennaisesti heikompi teos.

Tässäkin pienoisromaanissa King onnistuu luomaan todella vaikuttavan ympäristön ja henkilögalleria tuntuu uskottavalta ja se millä tavalla Carrie kasvaa ihmisenä kirjan sivuilla on kaikella tapaa kosketeltavissa oleva tapahtuma. Kirjassa - aivan kuin De Palman elokuvassa - Carrien äidistä on saatu rakennettua todella julma ja tyrannisoiva mutta samalla todella uskottava uskonnolliseen fanatismiin sortunut naishahmo - melkeinpä uskossaan naispaholainen. Ja minun on todettava, että moraaliselta kantilta tarkasteltuna en ainakaan itse nähnyt Carrien teoissa mitään väärää vaan pidin hänen suorittamaansa kostoa todella julman ja epäinhimillisen pilan jälkeen oikeutettuna ja jopa suotavana. Kenties itsekin olisin toiminut samoin jos - kuvitellusti - olisin kokenut sen mitä hän koki ja minulla olisi ollut käytössäni yliluonnollisia voimia. Koulukiusauksen uhrina osasin asettua Carrien asemaan ja näin koston kaikella tapaa oikeutettuna - joskus väkivalta on oikeutettua ja tässä tapauksessa se sitä oli. No kenties Carrie kaiken kokemansa jälkeen meni äärimmäisyydestä toiseen mutta rapatessa roiskuu...

Kostava ja kuolemaa tekevä Carrie oli myyttisenkaunis hahmo.

Parhaimmillaan Stephen King on loistava tai ainakin hyvä ja kokonaisuudessaan tässä teoksessa on niitä muutamia hapuilevia (minun tuntemukseni, ei kenties todellinen tila) hetkiä lukuunottama King oli hyvä että loistava!

vlad.

 

[Musta Nuoli]

Ja minun on todettava, että moraaliselta kantilta tarkasteltuna en ainakaan itse nähnyt Carrien teoissa mitään väärää vaan pidin hänen suorittamaansa kostoa todella julman ja epäinhimillisen pilan jälkeen oikeutettuna ja jopa suotavana. Kenties itsekin olisin toiminut samoin jos - kuvitellusti - olisin kokenut sen mitä hän koki ja minulla olisi ollut käytössäni yliluonnollisia voimia. Koulukiusauksen uhrina osasin asettua Carrien asemaan ja näin koston kaikella tapaa oikeutettuna - joskus väkivalta on oikeutettua ja tässä tapauksessa se sitä oli. No kenties Carrie kaiken kokemansa jälkeen meni äärimmäisyydestä toiseen mutta rapatessa roiskuu...

Carrieta voisi tietyllä tavalla verrata sellaiseen koulukiusattuun, joka päättää hakea kiväärin kouluun, lahdata kiusaajansa ja polttaa koko paikan. Jos kostoisku kohdistuu puhtaasti kiusaajiin ja rääkkääjiin, se on moraalisesti oikeutetumpi teko kuin sellainen, jossa myös sivulliset kärsivät. En nyt tarkoita mitään satunnaista vittuilua koulussa vaan todellista, sadistista ja pitkäkestoista fyysistä ja henkistä rääkkäämistä, joka jättää elinikäiset traumat.

En missään nimessä ketään veritekoon kouluympäristössä syyllistyvää puolusta tai toivo sellaisia tapahtuvan, mutta teon pystyy ymmärtämään, jos kyseessä on loppuun ajetun uhrin ratkeaminen ja epätoivoisen ahdistunut kosto vainoajalle. Tosielämän kouluampujat eivät tietysti tähän kategoriaan yleensä kuulukaan, vaan he ovat monesti itse koulukiusaajia ja/tai ylimielisiä paskiaisia ja wannabe-tason yli-ihmistä leikkiviä mulkkuja, joille netistä luettu nihilismi antaa syyn pistää ranttaliksi.

Carrien kohdalla ratkaiseva ja traagisin tekijä oli toivo. Se on muutenkin vaarallinen mielentila ja tunnetila. Jos on jo tarpeeksi toivoton, niin ei enää odota mitään hyvää eikä jaksa enää välittää. Mutta jos nujerretun, hyljeksityn ja alistetun ihmisen toivo herätetään ja hän herää unelmoimaan paremmasta huomisesta kuten kruunajaiskuningattareksi valittu Carrie, niin tässä vaiheessa toivon vetäminen jalkojen alta ja palauttaminen maan kamaralle sattuu kaikkein eniten. Tosielämässä Carrie olisi luultavasti vetänyt ranteensa auki, mutta koska hänellä oli telekineettisiä voimia, niin hänellä oli myös kyky kostaa toivonsa menetys ja räjäyttää vihansa, katkeruutensa ja raivonsa ilmoille.

Minä vertaisin Carrieta myös supersankarien syntytarinoihin. Kingin tietyt teokset ovat eräänlaisia mustia peilejä supersankaritarinoista, synkähköjä tulkintoja siitä, mitä todellisuudessa voisi tapahtua sellaisille ihmisille, joilla on tai jotka saavat supervoimia. Carriehan on rinnastettavissa vaikkapa Marvelin mutantteihin, joiden voimat alkavat kehittyä murrosiän alkaessa. Näinhän kävi Carriellekin. Carrie vain ei pistänyt kalsariasua ja naamiota ylleen ja lähtenyt puolustamaan kansalaisia roistoilta, vaan ratkesi henkisistä saumoistaan traagisin seurauksin.

Toinen vastaavaa tematiikkaa hyödyntävä Kingin teos on Tulisilmä, jonka päähenkilön vanhemmille on kehittynyt paranormaaleja kykyjä hallituksen kokeiden takia, ja päähenkilö on itse pyrokineettinen mutantti, jolla on kyky sytyttää tuli ajatuksen voimalla. Hänkin päätyy hallituksen koekaniiniksi ja vangiksi, myös traagisin seurauksin. Ei perustanut CIA mitään Kostajat-ryhmää vaan pisti pikkutytön labraan tiedemiesten tutkittavaksi ja murhautti vanhemmat.

 

[ms.qvist]

Carrieta voisi tietyllä tavalla verrata sellaiseen koulukiusattuun, joka päättää hakea kiväärin kouluun, lahdata kiusaajansa ja polttaa koko paikan. Jos kostoisku kohdistuu puhtaasti kiusaajiin ja rääkkääjiin, se on moraalisesti oikeutetumpi teko kuin sellainen, jossa myös sivulliset kärsivät. En nyt tarkoita mitään satunnaista vittuilua koulussa vaan todellista, sadistista ja pitkäkestoista fyysistä ja henkistä rääkkäämistä, joka jättää elinikäiset traumat.

En missään nimessä ketään veritekoon kouluympäristössä syyllistyvää puolusta tai toivo sellaisia tapahtuvan, mutta teon pystyy ymmärtämään, jos kyseessä on loppuun ajetun uhrin ratkeaminen ja epätoivoisen ahdistunut kosto vainoajalle. Tosielämän kouluampujat eivät tietysti tähän kategoriaan yleensä kuulukaan, vaan he ovat monesti itse koulukiusaajia ja/tai ylimielisiä paskiaisia ja wannabe-tason yli-ihmistä leikkiviä mulkkuja, joille netistä luettu nihilismi antaa syyn pistää ranttaliksi.

Pääsääntöisesti vuosia kestäneen piinaavan ja nujertavan kiusaamisen uhri - kohde - on vaarallinen - itselleen. Useimmiten tällainen kiusattu on henkisesti niin nujerrettu ettei hän kykene systemaattisen koston toteuttamiseen, jopa sellaisen suunnitteleminen voi olla mahdotonta, koska oma minuus on niin nujerrettu ja hän on niin alistettu ja kenties pahimmassa tapauksessa asetelma on jo sellainen, että hän näkee syytä itsessään sille miksi häntä kiusataan. Poikkeuksia toki on olemassa mutta pääsääntöisesti kouluampujat menevät muun kategorian alle. Heitäkin on kenties kiusattu ja nimitelty koulussa mutta heitä ei välttämättä ole nujerrettu henkisesti ja fyysisesti täysin, he eivät ole asemassa jossa se omien ranteiden auki viiltäminen tuntuisi olevan paras mahdollinen ratkaisu.

Minua kiusattiin vuosia mutta pääsääntöisesti kiusaaminen oli kausittaista ja kiusaajana oli naapuritalossa asuva minua vuotta vanhempi poika. Hän kiusasi säännöllisen epäsäännöllisesti minua siitä lähtien kun ensimmäisiä kertoja tapasin hänet ollessani viiden ikäinen ja kiusaaminen loppui ollessani ala-asteella viidennellä luokalla. Muutoin koulussa luokallani oli joitain oppilaita jotka nimittelivät minua ja etenkin ensimmäisillä luokilla syrjivät minua herkkyyteni tähden mutta tämä kiusaaminen ei tuntunut niin ahdistavalta kuin tämän naapuripojan fyysinen ja psyykkinen kiusaaminen, jossa ei lyöntejä tai potkujakaan säästelty.

Tämä kiusaaminen päättyi sitten talvella ollessani viidennellä luokalla meidän odottaessa välitunnin päättymistä ja liikuntatunnin alkua. Minua kiusannut janari tuli taas kerran tönimään ja haukkumaan minua ja koettipa hän lyödäkin minua, mutta tuona hetkenä jokin asia napsahti päässäni ja hermostuin totaalisesti ja vetelin oikein kunnolla häntä turpaan. Kyse ei ollut mistään muutamasta epätoivoisesta lyönnistä vaan totaalisesta raivosta ja tuhoamisen halusta ja lopulta tämä tappelu päättyi siihen, että kiusaajani nöyryytettynä ja alistettuna pääsi karkuun paikalta. Pakko tunnustaa, että tuona hetkenä minusta tuntui hyvältä mutta jälkeen päin oli hiukan hämmentävä tunne huomatessani, että väkivallalla onnistuin ratkaisemaan tilanteen mitä muulla keinoilla ei oltu onnistuttu ratkaisemaan - ilmoitukset pojan vanhemmille etc. Olin tätä ennen kyllä tapellut erinäisiä kertoja mutta tämä oli kaikella tapaa poikkeuksellinen ja omaa elämääni muuttanut tappelu ja sen jälkeen tunsin itseni voittajaksi.

Tässäkin kohdin on huomioitava se, että kyseessä ei ollut suunniteltu kosto vaan ennemminkin epätoivoinen väkivaltaan johtanut purkautuminen. Ja vaikka kiusaamiseni oli jatkunut säännöllisen epäsäännöllisenä vuosia, ei minua kenties oltu henkisesti nujerrettu niin täysin kuin moni sellainen kiusattu on nujerrettu, jonka elämä päättyy traagisesti oman käden kautta. Minulla oli sentään noinakin vuosina pari hyvää kaveria joiden lojaalius oli minulle tärkeää ja varmasti he olemassa olollaan auttoivat minut vaikeiden aikojen yli. En ollut yksin kuten monet kiusatut ovat ja se täydellinen yksin jääminen on usein hyvin nujertavaa.

vlad.

 

[Musta Nuoli]

Pakko tunnustaa, että tuona hetkenä minusta tuntui hyvältä mutta jälkeen päin oli hiukan hämmentävä tunne huomatessani, että väkivallalla onnistuin ratkaisemaan tilanteen mitä muulla keinoilla ei oltu onnistuttu ratkaisemaan - ilmoitukset pojan vanhemmille etc. Olin tätä ennen kyllä tapellut erinäisiä kertoja mutta tämä oli kaikella tapaa poikkeuksellinen ja omaa elämääni muuttanut tappelu ja sen jälkeen tunsin itseni voittajaksi.

Näinhän se menee, eli vaikka "paiskatkaa kättä ja sopikaa riitanne"-hölynpölyä tulee paljon kasvattajilta ja koululta, niin se harvoin toimii. Samoin mielestäni kouluissa myös hoettu hokema "tappeluun tarvitaan aina kaksi" on ollut aina täyttä roskaa, sillä kiusaaja pystyy kyllä hyvin aloittamaan tappelun tai muun fyysisen rääkkäämisen yksinäänkin. Jeesus-metodi eli toisen posken kääntäminen johtaa hyvin todennäköisesti siihen, että siihen toiseenkin poskeen tulee isku.

Vaikka löit turpaan ahdistelijaasi pikemminkin epätoivosta kuin suunnitelmallisesti kiusausta vastustaen, niin se oli ehdottomasti oikea valinta ja kertoo luonteesi lujuudesta. Monella ei olisi ollut tuossakaan tilanteessa kanttia kohdistaa sokeaa raivoa oikeaan kohteeseen eli kiusaajaan, vaan tilanne olisi jatkunut.

Kuten suuri filosofi, Babylon 5 -sarjan kapteeni John Sheridan sanoi: "Never start a fight, but always finish it."

Isommassa mittakaavassa tämän toimintaperiaatteen sekä väkivallan hyväksymiseen toimivana ratkaisuna kiusaamisen ja omalle alueelle tunkeutumiseen voi laajentaa kansojen ja valtioidenkin väliseksi. Jos kiusattu valtio pystyy pistämään tarpeeksi paljon kampoihin ja se on valmis seurauksista välittämättä antamaan isommalle hyökkääjälle turpaan tarpeeksi väkivaltaisesti, niin jossain vaiheessa isompi hyökkääjävaltio todennäköisesti vetäytyy - tai ei alun perinkään lähde sellaisen "kaverin" kimppuun, jonka se tietää voivan antaa takaisin.

Tähän johtoajatukseen perustuu niin ihmisten välisten konfliktien ratkaisu ja ennaltaehkäisy kuin puolustusvoimien ja armeijoiden ylläpitokin: si vis pacem, para bellum (jos haluat rauhaa, valmistaudu sotaan).

Minuakin kiusattiin ala-asteella, heti ensimmäisellä luokalla pari isoa poikaa eli viides-kuudesluokkalaista valitsivat minut silmätikukseen. Välitunneilla tuli sekä pilkkanimittelyä että myöhemmin fyysistäkin väkivaltaa, mm. minut kerran kampattiin koulun jyrkkiä kiviportaita pitkin alas verisin seurauksin.

Tässä vaiheessa äitini puuttui tilanteeseen, otti koulun rehtorin puhutteluunsa ja tämä puolestaan puuttui jämäkästi asiaan ja sai taottua näille kavereille vähän järkeä päähän siitä, kuinka epämiehekästä ja idioottimaista on isojen poikien kiusata ekaluokkalaista. Kumma kyllä viesti meni perille, ja sain tämän jälkeen olla rauhassa. Toinen kiusaajista jopa otti minut hetkeksi eräänlaiseen suojelukseenkin siihen asti kunnes meni yläasteelle.

Ehkäpä tuolloin 1980-luvun puolivälin tienoilla vielä oli kouluissa sen verran auktoriteettia opettajilla ja lapsilla sen verran nöyryyttä ja häpeäntunnetta, että tämä peli loppui siihen. Nykyään on varmasti paljon pahempi tilanne. Mutta ripeä ja jyrkkä interventio tähänkin tarvittiin.

Myöhemmin sain onneksi olla rauhassa ja käydä ihan normaalisti koulut loppuun. Jotain nahinaa välillä oli jonkun oppilaan kanssa, muutama tönimisasteelle päätynyt käsirysy ala-ateella ja myöhemmin ajoittaista vittuilua mm. musiikkimausta, pitkästä tukasta yläasteella ja jääkiekkokannatuksesta (TuTon miehenä TPS-laumojen keskellä oli välillä vähän kireää), mutta ei sen enempää. Vittuilin tarvittaessa takaisin tai olin välittämättä, ja aina oli muutama hyvä koulukaveri. Ei ollut kukaan mitään koulun kermaa tai suosituimpien joukossa, mutta marginaalisuusaste ei ollut liian suuri kuitenkaan.

 

[Musta Nuoli]

Ylläoleva meni osin offtopiciksi, mutta vain osittain, sillä ylläolevat vladin ja minun kokemukset koulukiusaamisesta on luontevaa liittää King-aiheiseen kirjakeskusteluun siltä osin, että Stephen Kingillähän on erittäin monessa teoksessaan vastaava asetelma, jossa päähenkilöt joutuvat kokemaan kovia "isojen poikien" taholta. Kingille ominaisesti nämä isot pojat ovat todella kovaotteisia kusipäitä. SE-kirjan kiusaajajengin johtaja Henry Bowers oli puhdas psykopaatti, joka aikuisiällään päätyikin vankimielisairaalaan.

Stand By Me - Viimeinen kesä -tarinassa (Ruumis-pienoisromaani) poikanelikkoa on vastassa myöskin rajuotteisen väkivaltainen isompien jätkien jengi, ja hyvin monessa muussakin Kingin teoksessa on samoja teemoja. Erinomaisessa Christine-kirjassakin päähenkilö on näppylänaamainen teini Arnie, jota sen kirjan paha poika, teinikunkku Buddy Repperton rääkkää ja nöyryyttää toden teolla. Eivätpä selviä Kinginkään kirjoissa asiat juuri koskaan puhumalla, vaan vastarintaan nouseminen ja usein väkivallalla väkivaltaan vastaaminen jäävät ainoiksi keinoiksi jäädä rauhaan.

Mahtaakohan Kingillä olla omassa lapsuudessaan vastaavia kokemuksia? Niin terävästi ja tarkkanäköisesti hän näistä kiusaamistilanteista ja isojen poikien harrastamasta väkivallasta kirjoittaa, ja niin viiltävästi hänen kirjoissaan toteutetaan lopulta kosto kusipäisille rääkkääjille, joiden kuolemista lukijakin saa katarsiksen.

 

[ms.qvist]

Mahtaakohan Kingillä olla omassa lapsuudessaan vastaavia kokemuksia? Niin terävästi ja tarkkanäköisesti hän näistä kiusaamistilanteista ja isojen poikien harrastamasta väkivallasta kirjoittaa, ja niin viiltävästi hänen kirjoissaan toteutetaan lopulta kosto kusipäisille rääkkääjille, joiden kuolemista lukijakin saa katarsiksen.

En ole Kingin lapsuuteen liiemmin tutustunut, onko sitä muuten millään muotoa missään selkeällä tapaa käsiteltykään vaikkapa elämäkerrallisessa muodossa? Mutta oivallisella ja käsin kosketeltavalla tavalla King kyllä kuvaa useammassakin teoksessaan lapsuutta sekä nuoruutta ja siihen liittyviä erilaisia kipukohtia - kuten kiusaamista, joka pahimmillaan on hyvin julmaa fyysistä ja henkistä väkivaltaa. Voisi todellakin kuvitella, että Kingillä itsellään on omaa kokemusta kiusattuna olemisesta, mutta toisinaan hän kyllä osaa kuvata kiusaamista hyvin kiehtovalla tavalla ja aivan kuin siitäkin olisi kokemusta. Toisaalta mikäli hän on ollut kiusattu, on siitä kenties helpompi siirtää painopistettä siihen suuntaan, että osaa kuvata keinoja joilla ihminen psyyke saadaan nujerrettua ja tavallaan asettua kiusaajan nahkoihin. Mutta osaisiko kiusaaja asettua kiusatun nahkoihin?

vlad.

 

[Luulajanpuisto]

En ole Kingin lapsuuteen liiemmin tutustunut, onko sitä muuten millään muotoa missään selkeällä tapaa käsiteltykään vaikkapa elämäkerrallisessa muodossa?

On Writing (Kirjoittamisesta) -kirjassaan King ensitöikseen "lyhyesti" kertoo elämänsä alkutaipaleesta, aina sinne asti kun ensimmäinen romaani (eli Carrie) saa myönteisen vastaanoton kustantajalta. En oikein muista, että siinä olisi mitään suurempaa omakohtaisesta kiusaamisesta puhuttu. Tosin Carrien henkilönä hän taustoittaa perustuvan kahteen koulukiusattuun tyttöön. Tuo alkupään elämäkerrallinen osuus tuossa kirjassa se mielenkiintoisin sitten olikin. Eipä taida olla varsinaista elämäkertaa kuitenkaan erikseen kirjoitetun.

 

[ms.qvist]

On Writing (Kirjoittamisesta) -kirjassaan King ensitöikseen "lyhyesti" kertoo elämänsä alkutaipaleesta, aina sinne asti kun ensimmäinen romaani (eli Carrie) saa myönteisen vastaanoton kustantajalta. En oikein muista, että siinä olisi mitään suurempaa omakohtaisesta kiusaamisesta puhuttu. Tosin Carrien henkilönä hän taustoittaa perustuvan kahteen koulukiusattuun tyttöön. Tuo alkupään elämäkerrallinen osuus tuossa kirjassa se mielenkiintoisin sitten olikin. Eipä taida olla varsinaista elämäkertaa kuitenkaan erikseen kirjoitetun.

Writing eli Kirjoittamisesta on kyllä luettu aikaa sitten, mutta siinä nyt kaikesta huolimatta se oman elämän perkaus oli aika suppeaa - luulisin ainakin, että laajemmallekin elämäkerralle olisi sijansa ja moni sellaisen mielellään lukisi.

Minulle Writing tarjosi myös loppuosaltaan, eli osalta jossa käsiteltiin kirjoittamista, paljon ja se oli varsin mielenkiintoista luettavaa. Oivallisia tippejä jakoi hän.

vlad.

 

[Rommeli]

Ja esiintyypä King yhdessä romaanissa ihan omana itsenäänkin pariin otteeseen. Tuolloin ainakin toisessa kohdassa muistaakseni kovana juoppona.

 

[Sistis]

Luin viimeksi joululahjaksi saamani Kjell Westön uutuuden, Kangastus 38:n. Periaatteessa kirja oli ihan kiinnostavaa luettavaa, mutta silti ehdottomasti tekijänsä heikoin omasta mielestäni. Paikoin vähän puuduttavaa ihmissuhdedraamaa ja yksipuolista sellaista. Sellaista monitasoisuutta, mitä parhaissa tekeleissä (Leijat Helsingin yllä sekä Missä kuljimme kerran) ei tässä valitettavasti ole.

Nyt paikkaan vakavaa aukkoa yleissivistyksessäni. Luvussa on Seitsemän veljestä.

 

[Luulajanpuisto]

Ihan vasta äskettäin hoksasin, että pitäisi kai se Amerikan psykokin sitten lukaista. Varmaan tässä ketjussa useaan kertaan käsiteltykin, mutta jotenkin minua eniten häiritsee tässä romaanissa se Batemanin 1. persoonassa säksätetty luettelo kanssajormain pukeutumisesta. Onneksi sitä tappamista ja silpomista, ynnä muuta psykoiluakin ilmaantuu.
Jos tämän jotenkin luettua saa, niin Joe Hillin Nos4a2 olisi varmaan seuraavana listalla. Ihmepaskaa, ettei tuota kirjakauppojen hyllyiltä löytynyt.

 

[Uleåborgir]

Iijoki-sarjaa luen kolmatta kertaa. Nyt on menossa Nouseva maa -osa. Hyvä meysing.

Välillä on tietysti luettava vähin muutakin, muuten alkavat kompeilla Päätalon joomieheksi. Luin muudannelta palstaveljeltä lainatun Iijoen vonkamies -teoksen, jossa erilaisilla kertomuksilla valaistiin Iijoen tukkilaistyötä ja puutavarayhtiöiden toimintaa. Pidin antoisana tätä teosta. Pelekkalauttoja pääsivät ohjaamaan vain tietyt miehet, ettei olisi käynyt kuten Kummun Patruunalle, jonka lapsensiemmenet valahtivat väärille sijoille eräässä Iijoen koskessa Yli-Iissä.

 

[JonKorn]

Kyösti Pietiläisen Legioonan isku Kolweziin tuli luettua ja tällähetkellä luen saman herran Kotkan poika ja albatrossi teosta.

Kyseinen herra on palvellut 28 vuotta Ranskan muukalaislegioonassa 70-luvulta ja on kirjoittanut näistä seikkailuista useammankin teoksen. Jokusen niistä olen jo lukenut ja tarkoitus olisi lukea ne kaikki. Seuraavana kirjastossa odottaa jo Sotilaspoliisi nro 005. Suosittelen.

 

[Musta Nuoli]

Jos tämän jotenkin luettua saa, niin Joe Hillin Nos4a2 olisi varmaan seuraavana listalla. Ihmepaskaa, ettei tuota kirjakauppojen hyllyiltä löytynyt.

Suomeksi tuota ei kai vielä ole käännettykään. Jos taas alkukielistä kaipaat, niin toki löytyy kirjakauppojen hyllyltä, ainakin Book Depositoryn virtuaalihyllyiltä kuten lähes mikä tahansa muukin tarvittava kirja. Pokkariversio lähtee 13,38 eurolla ja hinta sisältää kotiinkuljetuksen postissa mihin vain Euroopassa, myös Suomeen. Eikä toimituskaan kestä sen kauempaa kuin jos tilaisi Suomesta. Itellan hidas kuljetushan näissä on pullonkaulana, lähti paketti sitten Britanniasta tai Oulusta.

En minä ainakaan osta mitään alkukielistä teosta Suomesta koskaan, miksi maksaisin tupla- tai triplahinnan siitä ilosta, että saisin tukea jotain kallista ketjuliikettä? Book Depositorysta olen kymmeniä teoksia tilannut, nytkin on vetämässä muutama teos. Lähinnä sarjakuvaromaaneja tällä kertaa.

Täytyy varmaan minunkin lukea Hillin uutukainen jossain välissä, olen Hillin aiemmat teokset lukenut yhtä innolla kuin hänen isänsä teokset, joista juuri olikin juttua edellisissä useissa viesteissä. Joe Hillhän on siis Stephen Kingin poika.

Hill on viime teoksissaan alkanut salakavalasti viljelemään vihjeitä ja viittauksia myös isänsä tiettyihin teoksiin, kuulemma ihan huvin vuoksi. Eivät ne tarinaan vaikuta, mutta asiansa tuntevat ne kyllä huomaavat joukosta. Kingin kirjoistahan suuri osa kytkeytyy jollain lailla toisiinsa (tosin usein erittäin löyhästi ja parin hassun viittauksen tasolla, mutta kuitenkin). Taitaa olla maailman ensimmäinen laaja kirjallinen universumi, johon viittaavat sekä isä että poika.

 

[Luulajanpuisto]

...

Kyllä minä sen Nos4a2:n tilasin Adlibrisiltä ja kirjan olen jo saanutkin. Tuota manasin vain, että monta kuukautta sitten se jo ilmestyi, mutta nykyään kirjakaupoista ei enää hyllyvalikoimasta löydy uutuuksia tai muutakaan, niin kuin joskus 90-luvulla, ainakaan Akateemisesta tai Suomalaisesta.

Ja noiden Hillin aikaisempien romaanien vuoksihan tätä on odotettukin. Heart Shaped Box oli "ihan ok", mutta Horns olikin sitten todella hyvä. Ei isä Stevekään ole niin hyvää tarinaa tällä vuosituhannella kirjoittanut.