No niin, tuli luettua Kari Enqvistin "Uskomaton matka uskovien maailmaan". Ihan kiinnostava kirja, tuli luettua kahdessa päivässä läpi. Enqvist tarttuu näihin uskon negatiivisiin ilmentymiin hanakasti, kuten käännytystyöhön, huuhaa-herännäisliikkeisiin ja sen sellaisiiin. Myös katoliset saavat kuulla kunniansa. Ei minulla noihin ole paljon vastaan sanomista. Enqvist uhraa sivukaupalla tekstiä natsi-Saksan johtajien uskonnollisuuden selittämiseen, mitä nyt mielestäni ei olisi tarvittu, mutta tietenkin natsi-Saksan johtajien leimaaminen ateisteiksi sen enempää asiaa tutkimatta, kuten kuulemma kai ex-arkkipiispa Vikström oli tehnyt, ansaitsee älähdyksen, joskaan ei yhtä pitkää. Loppuosassa Enqvist sitten parjaa tuota lapsikastejuttua, josta olen varovaisesti samaa mieltä pääosin hänen kanssaan. Alussa minua säväytti myös se, että hän vertaa uskonnottomia homoihin, ja kirjaimellisesti pyytää uskonnottomia tulemaan ulos kaapista ja ilmaisemaan julkisesti, etteivät he usko. Tuo minua vähän ihmetytti, sillä kyllä ainakin Jatkoajassa uskonnottomat ovat mielestäni ne äänekkäimmät ja tuntuu siltä, että he ovat ylivoimainen enemmistö, ja ennemminkin jos joku vielä uskoo, niin sellaisen pitäisi tulla ulos kaapista ja ilmoittaa se julkisesti!
Mutta kyllä nyt mieleni kuitenkin niin pahoitin, koska Enqvist uhraa melkein koko 224 sivua näiden uskontojen tuottamien negatiivisten ilmiöiden käsittelemiseen, ja lopussa vielä selittää, että näin asiat yleensä arvostellaan, noiden negatiivisten mielituntojen perusteella. Minusta tuo logiikka tuntuu hieman oudolta, koska jos asiassa mahdollisesti on jokin syvempikin ulottuvuus, niin se jää käsittelemättä. Kirjassa kyllä selitetään tämä koko "True Scotsman" käsite, eli todellinen skottilainen (uskova) tekisi toisin, mutta jotenkin sellaista todellista sitten kuitenkin käsitetään olevan vain nämä negatiiviset pinnallisimmat kuvat. Pahoitin mieleni varsinkin siitä, että ortodoksikristillisyys, vaikka on Suomessa käsittääkseni se toinen valtionkirkko, kuitattiin ehkä yhdessä koko lauseessa ja parissa sivulauseessa, ja todettiin sen olevan "äärijäykkää" tai jotain sellaista. Kuitenkin Enqvistiä tuo mystisyys selvästi kiehtoo, ja hän näin jättää kuitenkin ehkä mystisimmän ja taatusti alkuperäisimmän kristinuskon haaran lähes kokonaan käsittelemättä. Gnostilaisuudellekin uhrataan enemmän ajatuksia ja virkkeitä.
Minua olisi kiehtonut Enqvistin analyysi kirjassa olleesta Antti Nylenin sitaatista: "Usko ei tunnu sen kummemmin miltään. Itselläni ei ole mitään tunnetta, elämystä tai kokemusta, jonka tunnistaisin tai nimeäisin uskonnolliseksi." Oma kokemukseni on pitkälti tuon kaltainen, joten olisi ollut kiva kuulla Enqvistin analyysi tuosta, mutta hän toteaa tuosta vain, että tuota "minun on vaikea ymmärtää". Ja asia jätetään siihen. Näinkö Enqvist käsittelee asioita töissäänkin, jos niitä on vaikea ymmärtää, niin jätetään siihen ja ollaan yrittämättä ymmärtää? Millä keinolla hän on sitten päässyt noin arvostetuksi tiedemieheksi?
Minua kiehtoi myös Enqvistin kommentti kirjan loppupuolella siitä, että minuutemme ei muodostu vain rationaalisesta ajattelusta, vaan siellä on hyvin syvällä jotain muutakin, jonka hän ilmeisesti tuntee itsessäänkin. Hän vertaa sitä muistoon alkumeristä, jotakin siis todella kaukaa kumpuavaa...mutta sitten hän jättää asian taas sikseen, ja jatkaa muihin aiheisiin. Juuri kun tarina oli kääntymässä jännittävään suuntaan.
Enqvistin tyyli on selvästi kuivempi kuin myös joululomallani lukemani Esko Valtaojan ("Kaiken käsikirja"), mutta ihan asiallinen pääosin, ja tarina etenee jouheasti. Joten voin suositella kirjaa sekä uskonnottomille (varoitus: kirja sisältää ainakin yhden lauseen, joka voi järkyttää sielunelämää jos on herkkä sielu) ja uskoville.
