Minkä kirjan luit viimeksi / mitä luet nyt?

[ms.qvist]

James Ellroy: Muistoja pimeästä.

Voisinpa melkein sanoa, että tämä on raadollisin muistelmateos jonka olen koskaan lukenut. James Elroy - kuuluisa dekkarikirjailija - käy armottomasti punatukkaisen, eli äitinsä, ja isänsä kimppuun mutta vieläkin armottomampi hän on kirjoittaessaan itsestään ja aivan lapsuudesta alkaen.

Kirjassa hän käsittelee äitinsä Jean Ellroyn (Geneva Hilliker) selvittämätöntä seksuaalimurhaa ja hänen suhdetta äitiinsä, mikä paikoin oli hyvinkin seksuaalisesti värittynyt ja lapsena hän ajoittain suoranaisesti himoitsi äitiään. Ja aikuisena hän kuvaa suhdettaan äitiinsä ja sitä kuinka hän haluaa saada selkoa äidistään ja sitä kautta itsestään. Tavallaan hänen halunsa löytää murhaaja ja selvittää äitinsä seksuaalimurha on paikoin jopa maanista ja pakkomielteistä työskentelyä, armotonta sellaista.

Toisaalta hän kuvaa kirjassaan osuvasti suhdettaan isäänsä, valheelliseen sotasankariin, jonka onnistui manipuloida poikansa äitiään vastaan ja kenties tässä on syy suorastaan maaniselle pakolle selvittää äitinsä murha. Suhde isään on hyvin hienojakoinen, sittemmin kiero ja suorastaan armoton. Isä saa kuulla kunniansa armottoman poikansa suulla.

Mutta jos isää ja osin äitiä käsitellään armottomasti niin itseään, varastelevaa, kännäävää, huumehöyryissä elävää ja kaikesta mahdollisesta piittaamatonta lintsaria eli itseään hän käsittelee armottomimmin ja samalla rehellisimmin. Harvoin saan lukea niin armotonta ja samalla rehellistä tilintekoa elämästään. Kuinka, ulkopuolisen mielestä, sekopäinen kiinnostus murhiin - kuten Black Dahlia ja oma äiti, väkivaltaan ja roskakirjallisuuteen myöhemmin jalostui kaiken muun sekoilun jälkeen loisteliaaksi kirjalliseksi uraksi. Kuinka hän ensimmäiset vuosikymmenet sekoili ja eli totaalisessa päihdyttävien aineiden muodotamassa loukussa ja maanisuuden vallassa luki ja luki rikoksista, pulp kirjallisuutta sun muuta ja sitten tarttui kynään itse.

Ainoa ihiminen joka kirjassa saa jotakuinkin inhimillisen kohtelun on Stoner, mutta hänestä en kerro tämän enempää. Ottakaa selvää!

vlad.

 

[ms.qvist]

Jatkketaan James Ellroyn linjalla, nyt tuli luettua Musta Dahlia. Tietyssä mielessä pidin enemmän aiemmin lukemastani elämänkerrallisesta teoksesta Muistoja pimeästä kun taas Mustassa Dahliassa minusta tarina vietiin hiukan liian pitkälle - aina pakonomaiseen ratkaisuun saakka. Kenties olisi ollut hyvä jättää tarina enemmän avoimeksi, vaikka se jäi nytkin, mutta Dahlian tapaus tuli kirjassa selvitettyä, toisin kuin todellisuudessa.

Tammikuussa 1947 löydettiin kidutetun ja silvotun naisen ruumis tyhjältä tontilta Los Angelesissa, lehdistö nimesi uhrin Mustaksi Dahliaksi (Black Dahlia). Murha käynnisti aikanaan Kalifornian massiivisimman ihmisjahdin ja vaikka poliisivoimat tekivät kaikkensa murhaajaa ei saatu kiinni - ei ole saatu kiinni tähän päivään mennessä. Toisin siis tapahtui kirjassa, jossa "Tulen" ja "Jään" maaninen ja mielipuolinen murhaajan jahtaaja johdatteli heidät mielipuolisuuden valtakuntaan vieden toiselta hengen ja toiselta likipitäen järjen - ja uran. Kohtalo sitoi miehet yhteen, vieläpä naisen avustuksella, mikä on oma sivujuonteensa tässä merkkiteokseksi nimetyssä rikosromaanissa.

Kirja oli täynnä äärimmäisen mielenkiintoisia henkilöhahmoja, joiden toiminta vaikutti hyvin uskottavalta ja luontevalta. Toisaalta syvyyttä ja väriä teokseen varmasti toi kirjailijan itsensä nuoruudessa kokema pakkomielle Mustaan Dahliaan, mikä eteni suoranaisten fantasioiden tasolle, jossa hän kostonenkelinä ratkaisee murhan ja kostaa sadistiselle tappajalle. Kenties tämän henkilökohtaisen pakkomielteen takia kirjailija teoksessaan päätyi ratkaisuun, jossa murhaaja paljastui lopulta ja näin "Jää" sai edes hetken rauhan mieleensä. Toisaalta ratkaisematta jäi se mihin "Jään" tie lopulta vei, saiko hän rakastettunsa vai päättyikö tarina näiltä osin surumielisesti. Sen kirjailija tietää ja me muut voimme mielessämme rakentaa omanlaisensa lopun tälle tarinalle.

Kirjasta on myös tehty elokuva, jota en ole nähnyt. Kirjailija kehui vuolaasti loppusanoissaan elokuvaa mutta en sitten tiedä minkä tasoinen leffa loppujen lopuksi on. Joidenkin tahojen toimesta sitä on kutsuttu hiukan "irralliseksi" ja liian täyteen ahdetuksi. Onko siis liiankin täydellisesti pyritty tämä moniulotteinen teos saamaan filmin muotoon ja näin se on väkisinkin paisunut liian suureksi ja vaikeaksi hallita. Kenties tutustun jokin kerta myös elokuvaan, katsoo nyt.

vlad.

 

[TAM]

Keväällä tuli luettua Ken Follettin Vuosisata-trilogian ensimmäinen osa "Kun suuret sortuvat" ja sen verran hyvin kolahti, että toisen osan kävin ostamassa tuossa syksyllä englanninkielisenä. "Winter of the World" jatkaa siis ensimmäisestä osasta tuttujen perheiden tarinaa sijoittuen 30- ja 40-luvuille. Hienosti tässäkin kirjassa yhdistyvät fiktio ja historialliset faktat eli sellaisena lähihistorian kertauksena toimii ainakin kivasti. Itsekin piti käydä muutaman kerran wikipediasta katsomassa, että onko joku tietty kohtaus oikeasti tapahtunut. Niin ja siitäkin olen pitänyt noissa kirjoissa, että vaikka todellisia tapahtumia on mukana, niin niitäkään ei ole alettu mitenkään "oppikirjamaisesti" käymään läpi vaan tulevat päähenkilöiden kautta esille.

Aika pitkähän tuo käsiteltävä ajanjakso tässäkin kirjassa on ja paljon eri henkilöitä seurannassa eli hirveän "syvälle" ei tapahtumiin mennä. Vähän jossain kohtaa toki harmittikin se, että tiettyjen hahmojen kohtaloita ei niin tarkkaan ole seurattu, tai että jotkut ykkösosan tärkeät hahmot ovat jääneet aivan sivurooliin, mutta ymmärrettäviä ratkaisuja, jotta homma ei ole täysin levinnnyt käsiin.

Eli jos on tuon ekan osan lukenut, niin voin kyllä suositella toistakin. Ja ajanjaksona tuosta viime vuosisadan alkupuolesta kiinnostuneille voin ehdottomasti suositella muutenkin.

EDIT: Niin joo ja katselin, että tuo eka osa ilmestyi suomeksi suunnilleen vuosi englanninkielisen jälkeen eli jos yhtä kauan kestää niin ensi syksynä olisi sitten suomeksi tarjolla tämä toinen osa. Sen tarkempaa virallista tietoa ei ollut kuin että vuonna 2013.

 

[Uleåborgir]

Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogia tuli luetuksi neljännen kerran. Joka lukukerralla se on vähän erilainen. Oli miltei toivotonta yrittää karistella mielestään Koivusalon elokuvien näyttelijöitä. Kun alussa Jussi kuokkii suota, oli päässä koko ajan Risto Tuorila vanhana ukkona. Räätäli Halmeena taas yritti ilmestyä sieluni silmien eteen Heikki Nousiainen ja kirkkoherra Salpakari näyttäytyi tuskastuttavasti Hannu-Pekka Björkmanina, joka ei sovi kyllä ruumiinrakenteeltaan ollenkaan kirkkoherraksi. Koskelan Alma synnytti Akselin varhaismummoiässä ja niin edelleen.

Väinö Linnan rooli kertojana alkoi peräti suivauttaa välillä. Kerronnan kaikkitietävyys ja aukiselittäminen kävi liian ilmiselväksi tällä lukukerralla.

Silti sanoisin, että ihmisen kannattaisi lukea Täällä Pohjantähden alla ennen mitään joutavia ulkomaisia kirjoja ja nykykotimaisia. On se kuitenkin niin huikea tarina. Minusta vähän tuntuu, että osa väestä saattaa olettaa trilogian kertovan lähinnä Akselin ja Elinan häistä ja muusta sellaisesta rakkausläyhäämisestä, mutta näin ei ole. Akselin ja Elinan romantillinen vaihe sijoittuu noin 50 sivun alalle trilogian ensimmäisessä osassa.

 

[Sistis]

Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogia tuli luetuksi neljännen kerran. Joka lukukerralla se on vähän erilainen. Oli miltei toivotonta yrittää karistella mielestään Koivusalon elokuvien näyttelijöitä. Kun alussa Jussi kuokkii suota, oli päässä koko ajan Risto Tuorila vanhana ukkona. Räätäli Halmeena taas yritti ilmestyä sieluni silmien eteen Heikki Nousiainen ja kirkkoherra Salpakari näyttäytyi tuskastuttavasti Hannu-Pekka Björkmanina, joka ei sovi kyllä ruumiinrakenteeltaan ollenkaan kirkkoherraksi. Koskelan Alma synnytti Akselin varhaismummoiässä ja niin edelleen.

Tämäpä sattui. Itselläni on kyseinen kirja niin ikään luvussa. Olisikohan se minulla myös neljättä kertaa... vai viidettä. Tämä lukukerta on ensimmäinen Koivusalon elokuvien katsomisen jälkeen, ja aika pitkälti samoin on käynyt minullakin... Halmeen kohdalla riippuu vähän kirjan kohtauksesta, näenkö silmissäni Heikki Nousiaisen vai Kalevi Kahran. Susi-Kustaatahan ei Laineen tai Koivusalon elokuvissa ole, mutta jostain kumman syystä hänen kohdalla minulle tulee mieleen Laineen elokuvan Koskelan Akusti - vähän rähjäisempänä vaan...

Väinö Linnan rooli kertojana alkoi peräti suivauttaa välillä. Kerronnan kaikkitietävyys ja aukiselittäminen kävi liian ilmiselväksi tällä lukukerralla.

Paikoin tuossa tuntuu noin käyvän, mutta jotenkin tuo kirja siltikin pitää otteessaan. Johtuisikohan se sitten siitä, että elokuvat ovat hyvin muistissa, ja niiden tarinassa on paikoin aukkoja tai epäloogisuuksia (etenkin Laineella)... kirja taasen täyttää aukot ja tekee tarinasta loogisemman. Siksi joka lukukerralla tuosta saa aina jotain uutta irti.

Silti sanoisin, että ihmisen kannattaisi lukea Täällä Pohjantähden alla ennen mitään joutavia ulkomaisia kirjoja ja nykykotimaisia. On se kuitenkin niin huikea tarina. Minusta vähän tuntuu, että osa väestä saattaa olettaa trilogian kertovan lähinnä Akselin ja Elinan häistä ja muusta sellaisesta rakkausläyhäämisestä, mutta näin ei ole. Akselin ja Elinan romantillinen vaihe sijoittuu noin 50 sivun alalle trilogian ensimmäisessä osassa.

Tuosta kuuluu pitkälti kiitos Edvin Laineelle, joka nimesi jatko-osan Akseliksi ja Elinaksi. Ja lisäksi hän muutti tarinaa etenkin loppupuolella jonkin verran...

Vähän samalla tapaa on käynyt TPA:n "amerikkalaiselle vastineelle", eli Margaret Mitchellin romaanille Tuulen viemää. Se ei toki kerro köyhistä torppareista vaan rikkaista etelävaltiolaisista, mutta on yhteiskunnallinen, myös melko pitkän ajanjakson kuvaava teos, jossa pääosassa on niin ikään sisällissodan häviävä osapuoli. Tämäkin teos on Hollywood-filmatisoinnin vuoksi monien mielestä vain ja ainoastaan Scarlett O'Haran ja Rhett Buttlerin rakkaustarina, vaikka se on vain ja ainoastaan sivujuonne loistavassa yhteiskunnallisessa romaanissa.

Tuolle Tuulen viemää -elokuvalle toivoisikin kovasti uudelleenfilmatisointia, joka olisi enemmän alkuperäisteoksen kaltainen - aivan kuten Koivusalon Pohjantähti. Parempi vertaus voisi ehkä olla Mollbergin Tuntematon vs. Laineen versio.

 

[Uleåborgir]

Tämäpä sattui. Itselläni on kyseinen kirja niin ikään luvussa. Olisikohan se minulla myös neljättä kertaa... vai viidettä. Tämä lukukerta on ensimmäinen Koivusalon elokuvien katsomisen jälkeen, ja aika pitkälti samoin on käynyt minullakin... Halmeen kohdalla riippuu vähän kirjan kohtauksesta, näenkö silmissäni Heikki Nousiaisen vai Kalevi Kahran. Susi-Kustaatahan ei Laineen tai Koivusalon elokuvissa ole, mutta jostain kumman syystä hänen kohdalla minulle tulee mieleen Laineen elokuvan Koskelan Akusti - vähän rähjäisempänä vaan...

Halme on romaanissa valtavan hienostunut henkilö. Sain onneksi kuviteltua hänet ryhdikkäänä heinäseipäänä, koska sellainenhan hän on romaanissa. Susi-Kustaa on ehdottomasti suosikkihahmojani trilogiassa. Eräänlainen tarinatilan libero.

Laurilan Anttoo esittäjänään Tomi Salmela on muuten sangen onnistunut Koivusalonkin versiossa, peräti loistava. Eikä Eija Vilpaskaan kehnosti suoriudu Aliinan roolista.

Johtuisikohan se sitten siitä, että elokuvat ovat hyvin muistissa, ja niiden tarinassa on paikoin aukkoja tai epäloogisuuksia (etenkin Laineella)... kirja taasen täyttää aukot ja tekee tarinasta loogisemman. Siksi joka lukukerralla tuosta saa aina jotain uutta irti.

Koivusalon elokuvat katsoin viime kevättalvella viimeksi, silloin kykenin katsomaan ne vaivattomasti. Mutta nyt kun yritin heti kirjan lukemisen jälkeen katsoa elokuvaa, niin rupesi vituttamaan aivan helvetisti. Tarinan syvyys nimittäin ei juuri mitenkään ilmene filmatisoinnista. Lisäksi ne ikuiset ikäongelmat näyttelijöillä ovat siksi karmeita, että uskottavuus on vähintään helisemässä. Elokuvat ovat tapahtumien pikakelausta, jolloin hahmoihin ei keritä luomaan luonnetta. Koivusalo osittain pilasi hyvät aineet. Tämä on tietenkin vain minun mielipiteeni.

Tuosta kuuluu pitkälti kiitos Edvin Laineelle, joka nimesi jatko-osan Akseliksi ja Elinaksi. Ja lisäksi hän muutti tarinaa etenkin loppupuolella jonkin verran...

Myös Akselin ja Elinan häävalssi lienee syynä näihin mielleyhtymiin, se kun on luultavasti tunnetuin metonymia trilogiasta, ja se tuo mieleen häät ja nuoren rakkauten. Näinhän on myös esimerkiksi Kate Bushin Wuthering Heights -laulun kanssa laita, tunnetuin sovitus Wuthering Heights -romaanista lienee monelle tuo Katen hieno viisu.

Ja lopuksi pitää Sistikselle sanoa, että pahoittelen viime kuussa suorittamaani tuittuilua, mitä tulee esimerkiksi skandinaaviseen pienpanimokysymykseen. Marraskuun pimeys sen teki.

 

[Sistis]

Laurilan Anttoo esittäjänään Tomi Salmela on muuten sangen onnistunut Koivusalonkin versiossa, peräti loistava. Eikä Eija Vilpaskaan kehnosti suoriudu Aliinan roolista.

Tomi "Topi" Salmela on minusta yksi Suomen aliarvostetuimmista näyttelijöistä. Anttoona hän vei roolin myös loistavasti suorittanutta Veikko Sinisaloa 4-2, Salmelan esittämän Laurilan patoutunut mielipuolisen katkeroitunut viha oli mahtava suoritus. Samainen kaveri oli myös Puhdistus-elokuvassa upea roolissaan punaupseerina.

Koivusalon elokuvat katsoin viime kevättalvella viimeksi, silloin kykenin katsomaan ne vaivattomasti. Mutta nyt kun yritin heti kirjan lukemisen jälkeen katsoa elokuvaa, niin rupesi vituttamaan aivan helvetisti. Tarinan syvyys nimittäin ei juuri mitenkään ilmene filmatisoinnista. Lisäksi ne ikuiset ikäongelmat näyttelijöillä ovat siksi karmeita, että uskottavuus on vähintään helisemässä. Elokuvat ovat tapahtumien pikakelausta, jolloin hahmoihin ei keritä luomaan luonnetta. Koivusalo osittain pilasi hyvät aineet. Tämä on tietenkin vain minun mielipiteeni.

Näin on, mutta verrattuna Edvin Laineen versioihin tarinat ovat kuitenkin paljon yhtenäisempiä. Laineen versioissa käsikirjoitus koostuu joukoista kohtauksia, joita tulee sitten peräjälkeen. Kertoja sitten yrittää nivoa näitä yhteen...

Ongelma on nimenomaan siinä, että teos on niin massiivinen filmattava, että siihen vaadittaisiin melkeinpä kolme elokuvaa - yksi jokaista kirjaa kohden. Kahtia jaettaessa jako pitäisi taas tehdä niin, että että ensimmäinen osa elokuvaa päättyy toisen kirjan puoliväliin. Siis about sisällissodan alkuun. Tämä ei ole niin optimaalinen paikka lopettaa elokuvaa, koska silloin suurin osa actionista jäisi vasta jatko-osaan...

Myös Akselin ja Elinan häävalssi lienee syynä näihin mielleyhtymiin, se kun on luultavasti tunnetuin metonymia trilogiasta, ja se tuo mieleen häät ja nuoren rakkauten. Näinhän on myös esimerkiksi Kate Bushin Wuthering Heights -laulun kanssa laita, tunnetuin sovitus Wuthering Heights -romaanista lienee monelle tuo Katen hieno viisu.

Kyllähän tuo häävalssikin on yksi tähän vaikuttavista tekijöistä. Aika erikosita muuten, että tuo ikivihreä kappale on "vasta" vuodelta 1968, vaikka jokseenkin sitä voisi helposti kuvitella vähintään vuosisadan alkupuolella syntyneeksi.

Häävalssi on muuten - etenkin Laineen versiossa temmoltaan ihan hemmetin nopea verrattuna siihen, miten tuo nykyään yleensä esitetään. Sanathan tuohon viisuun tehtiin kai vasta elokuvan jälkeen - koska instrumentaalinahan se tuossa esitetään. Akselissa ja Elinassahan tanssilavalla laulava esiintyjä laulaa sitten kappaleen tekstitettynä versiona.

Ja lopuksi pitää Sistikselle sanoa, että pahoittelen viime kuussa suorittamaani tuittuilua, mitä tulee esimerkiksi skandinaaviseen pienpanimokysymykseen. Marraskuun pimeys sen teki.

Ei siinä mitään... mutta otahan ensi kerralla vaikka yksi Ålö Ale, niin pimeys muuttuu ehkä vähän siedettävämmäksi.

 

[Puscutractori]

Susi-Kustaa on ehdottomasti suosikkihahmojani trilogiassa. Eräänlainen tarinatilan libero.

Bingo!

Susi-Kustaa on minunkin suosikkihahmoni. Häneen liittyy myös se merkittävä piirre, että hän on yksi viidestä hahmosta, jotka ovat elossa kirjan kaikkien kolmen osan läpi (varmoja ovat Alma, Janne ja Vikki, epävarmoja Susi-Kustaa ja Laurilan Antti). Ainakaan mainintaa siitä, että Susi-Kustaa olisi kuollut vaivaistaloon, ei kirjassa ole.

Oikeastaan kaikki kirjan kohdat, joissa Susi-Kustaa esiintyy, kuuluvat kirjan parhaimpiin. Kyytiä Kustaalta saavat kaikki auktoriteetit: niin kirkko, valtiovalta kuin suojeluskuntakin, yksityishenkilöistä puhumattakaan. Susi-Kustaan vähäiset ymmärtäjät taas kuuluvat tavallaan Pentinkulman eliittiin joko älynsä tai huumorintajunsa vuoksi. Myönteistä suhtautumistahan hän sai oikeastaan vain Otto Kivivuorelta ja Ilmari Salpakarilta. Rautajärven yhtä positiivista kommenttia ei lasketa, koska hän on muuten niin läpimätä tyyppi.

Linnan liiallisen kaikkitietävyyden ja selittämisen syistä olen saanut sen käsityksen. ettei kirja juuri kustannustoimittajan kynää nähnyt. Käsittääkseni kirjan osien julkaisemisella oli kiire, Linnalla oli jonkin verran terveysongelmia ja hän oli kohonnut jo melkoiseksi instituutioksi Tuntemattoman sotilaan myötä, minkä vuoksi käsikirjoitusta muokattiin erittäin vähän. Epäilemättä jokainen Suomen kustannustoimittaja olisi mielellään poistanut kirjasta esim. ilmaukset "Talkoot sitten käyntiin vain" ja "Tupa runoili".

 

[Sistis]

Susi-Kustaa on minunkin suosikkihahmoni. Häneen liittyy myös se merkittävä piirre, että hän on yksi viidestä hahmosta, jotka ovat elossa kirjan kaikkien kolmen osan läpi (varmoja ovat Alma, Janne ja Vikki, epävarmoja Susi-Kustaa ja Laurilan Antti). Ainakaan mainintaa siitä, että Susi-Kustaa olisi kuollut vaivaistaloon, ei kirjassa ole.

Noin tuo pitkälti taitaa mennä. Minä pohdin hetken, kuuluisiko Kankaanpään Elias tähän kööriin, mutta Elias taisi kuitenkin olla vähän nuorempaa ikäluokkaa verrattuna esimerkiksi Janneen, joten hän ei ollut vielä syntynyt kirjan alussa. Mitenkäs Jannen vaimo Sanni? Hänen kuolemaansakaan ei muistaakseni kirjassa kerrota? Hän oli muistaakseni aika lailla Jannen ikäluokkaa. Toki hän tuli kuvioihin mukaan vasta ensimmäisen osan puolivälissä, mutta siitä huolimatta hän on ikänsä puolesta voinut olla elossa jo kirjan alussa.

 

[Puscutractori]

Noin tuo pitkälti taitaa mennä. Minä pohdin hetken, kuuluisiko Kankaanpään Elias tähän kööriin, mutta Elias taisi kuitenkin olla vähän nuorempaa ikäluokkaa verrattuna esimerkiksi Janneen, joten hän ei ollut vielä syntynyt kirjan alussa. Mitenkäs Jannen vaimo Sanni? Hänen kuolemaansakaan ei muistaakseni kirjassa kerrota? Hän oli muistaakseni aika lailla Jannen ikäluokkaa. Toki hän tuli kuvioihin mukaan vasta ensimmäisen osan puolivälissä, mutta siitä huolimatta hän on ikänsä puolesta voinut olla elossa jo kirjan alussa.

Hyviä huomioita!

Elias oli hieman Akselia nuorempi, joten häntä ei lasketa. Akselihan jo nuorena miehenä joutui kerran sanomaan Eliakselle "kahden kesken", kun tämä oli huudellut Jussille.

Sanni taas saattaisi kuulua listaan. Hänen ikäänsähän ei mainita, mutta jos hän oli jotakuinkin Jannen ikäinen, hänkin olisi elänyt kirjan alusta loppuun.

 

[Toejoen Veikko]

Susi-Kustaa on minunkin suosikkihahmoni. Häneen liittyy myös se merkittävä piirre, että hän on yksi viidestä hahmosta, jotka ovat elossa kirjan kaikkien kolmen osan läpi (varmoja ovat Alma, Janne ja Vikki, epävarmoja Susi-Kustaa ja Laurilan Antti).

Leppäsen Aune? Mainitaanko hänen kuolemansa?

Luin trilogian ensimmäisen kerran reilut 10 vuotta sitten ja ennenkuin olin nähnyt Laineen elokuvan. Silloin vielä mielikuvitus loihti henkilöt aivan eri näköisiksi.

Trilogian lukeminen pistikin sitten Veikon liikkeelle tonkimaan arkistoista sukulaisten vaiheita.

Edit. Kirjan ensimmäinen mainittu vuosiluku on 1884 ja Akseli syntyy 1887. Elias ja Aune ovat jotakuinkin Aleksin ikäluokkaa, eli 1890-luvun alussa syntyneitä.

 

[Palstalegenda]

Tiesitte kai, että Ulla Eklund, Linda Lampeniuksen äiti, näytteli Elinaa elokuvassa Akseli ja Elina. Linda Lampenius "näytteli" samaisessa elokuvassa vastasyntynyttä Kaarina Koskelaa.

Tänään luin erään CIA-aiheisen sekokirjan loppuun. Seuraavaksi luen Katja Ketun kirjan Kätilö. Odotukseni ovat korkealla.

 

[Puscutractori]

Tiesitte kai, että Ulla Eklund, Linda Lampeniuksen äiti, näytteli Elinaa elokuvassa Akseli ja Elina. Linda Lampenius "näytteli" samaisessa elokuvassa vastasyntynyttä Kaarina Koskelaa.

Juu, niin teki. Toinen mielenkiintoinen hahmo oli nuoren Matti Pellonpään esittämä Valtu Leppänen (se "aikuinen" talvisodan aikainen Valtu).

Edit. Lampenius muuten oli varsin hyvä valinta vauva-Kaarinaksi. Linnan mukaanhan Kaarinasta kasvoi myöhemmin isotissinen blondi (ei tosin tietenkään näillä sanoilla ilmaistuna).

 

[Sistis]

Juu, niin teki. Toinen mielenkiintoinen hahmo oli nuoren Matti Pellonpään esittämä Valtu Leppänen (se "aikuinen" talvisodan aikainen Valtu).

Minulla on jäänyt hyvin mieleen noin 15-vuotiaan Jyrki Kovaleff:n roolisuoritus kuolemansellin laulavana poikana... olikohan hänen roolihahmonsa nimi Adolf Heino?

Pellonpäätä en muuten tiennyt Valtun roolin esittäjäksi. Tulipahan yksi aukko paikattua yleissivistyksestä. Linda Lampenius vastasyntyneenä Kaarinana oli toki tiedossa.

Leppäsen Aunen kuolemaa ei myöskään mainittu, mutta Aune menee samaan kategoriaan Elias Kankaanpään kanssa: ei ollut syntynyt vielä kirjan alkaessa. Vasta ensimmäisen osan puolivälin tienoilla (no varmaan 1/4-vaiheessa) kerrottiin Preetin naineen "kartanon kanapiika Hennan". Tästä syntyivät sitten Aune ja Valenti.

 

[Uleåborgir]

Epäilemättä jokainen Suomen kustannustoimittaja olisi mielellään poistanut kirjasta esim. ilmaukset "Talkoot sitten käyntiin vain" ja "Tupa runoili".

Mielenkiintoinen juttu, että juuri tuo "Tupa runoili" pysäytti oman lukemiseni vähintään minuutiksi miettimään, että mitä vittua tapahtui.

Leppäsen Preetikin yritti suhtautua Susi-Kustaaseen ystävällisesti kunnalliskodissa, mutta Kustaa otti ja rupesi kiusaamaan siellä Preetiä. Rautajärvi taas ei mielestäni ollut aivan läpeensä mätä ukko, koska hän oli hyvä esimies sotahommissa.

 

[Puscutractori]

Mielenkiintoinen juttu, että juuri tuo "Tupa runoili" pysäytti oman lukemiseni vähintään minuutiksi miettimään, että mitä vittua tapahtui.

Leppäsen Preetikin yritti suhtautua Susi-Kustaaseen ystävällisesti kunnalliskodissa, mutta Kustaa otti ja rupesi kiusaamaan siellä Preetiä. Rautajärvi taas ei mielestäni ollut aivan läpeensä mätä ukko, koska hän oli hyvä esimies sotahommissa.

Äh, joo... Preeti unohtui kokonaan. Hänhän tarjosi kahveetkin vaivaistalon jengille.

Rautajärvi taas on niin mätä tyyppi, että hän on suorastaan huikaisevan rakastettava. Oikeastaan salainen ikiaikainen haaveeni on ollut päästä esittämään Rautajärveä jossain harrastajateatterissa. Kylmät väreet kulkevat selkäpiitäni pitkin, kun kuvittelen seisovani ryhdikkäänä ja lausuvani r-äännettä miehekkäästi korostaen esim. seuraavat vuorosanat:

"Olen köyhä talonpoika."
"Vieläkö löytyy miehiä, joille isänmaa on kalliimpi kuin oma kurja henki?"
"Joka on katsellut viisi vuotta kuolemaa silmiin, ei pelkää yhtä Siukolaa."

 

[sekolust]

Amazonin tilausta on nyt hetken aikaa purettu...

Viimeisin luettu kirja on Beevorin Stalingrad. Beevorin tyylistä olen aina digannut ja Stalingradin kauheudet on omalla brutaalilla tavallaan aina kiehtonut. Ainakin omiin silmiini erittäin neutraali kirja, jossa ei mielestäni varsinaisesti syyllistetty kumpaakaan osapuolta, vaan otettiin ns. ulkopuolisen tarkkailijan rooli.

Varmaan huomenissa tai perjantai sitten saan päätökseen Reidin Leningradin. Kyseessä on siis Leningradin piiritystä käsittelevä opus, joten peräjälkeen tulee käytyä läpi kaksi itärintaman kuuluisinta kaupunkitapahtumaa. Kirjassa on käytetty paljon kaupunkilaisten päiväkirjoja ja muistelmia lähteenä, ja se näkyy sekä hyvässä että pahassa. Esimerkiksi kummankin diktaattorin aivoituksia ja tekoja ei loppujen lopuksi käydä läpi, vaan "tarina" on nivoutunut osaksi kaupungin jokapäiväistä elämää. Joku tykkää ja joku ei, itse en oikein syty. Aihepiiristä kiinnostuneelle pätevää luettavaa, ei siinä mitään.

Tuon Reidin opuksen jälkeen listalta löytyy vielä Macintyren Double Cross. Aiheena tuossa on D-dayn vakoojat, mitä nyt jotain luonnehdintaa kirjasta muistelen. Kirjoittaja ei ole itselleni erityisen tuttu ja aiemmat samaan aihepiiriin uppoavat kirjat keskittyvät enemmän kylmän sodan aikaiseen maailmaan. Saapa nähdä mitä tulee...

Jouluna tulee kuitenkin saatua muutama kirja lahjaksi, joten eiköhän tuossa joulun jälkeen taida lähteä uusi kirjatilaus. Hieman on tuo Probertista kertova kirja kiehtonut, joten seuraavaan satsiin saattaa jopa löytää tiensä... Ellei siis pukki ehdi ensin.

 

[SamSal]

Preston-Child Pendergast-Tulikivi

Aivan loistava kirja. Hitaana lukijana meni reilu kk kirjaan ja jäi nyt vaivaamaan eräs asia kirjasta, johon joku kirjan lukenut voisi antaa vastauksen:

Spoileri

Lopussa, kun Pendergast on muurattuna linnan kellariin. Tiilen irroittanut henkilö jolla on eriväriset silmät oli Pendergastin veli? Vai mestari itse? Muistan että aiemmassa vaiheessa kirjassa mainittiin erivärisistä silmistä, mutta pääsi unohtumaan kenellä ne eriväriset silmät ovat.

Ja seuraavaksi saman sarjan Veljensä vartija.

 

[Outsider]

Preston-Child Pendergast-Tulikivi

Aivan loistava kirja. Hitaana lukijana meni reilu kk kirjaan ja jäi nyt vaivaamaan eräs asia kirjasta, johon joku kirjan lukenut voisi antaa vastauksen:

Spoileri

Lopussa, kun Pendergast on muurattuna linnan kellariin. Tiilen irroittanut henkilö jolla on eriväriset silmät oli Pendergastin veli? Vai mestari itse? Muistan että aiemmassa vaiheessa kirjassa mainittiin erivärisistä silmistä, mutta pääsi unohtumaan kenellä ne eriväriset silmät ovat.

Ja seuraavaksi saman sarjan Veljensä vartija.

Veljensä Diogeneshan se oli. Hyviä kirjoja tosiaan.

Viimeksi tuli luettua järjestyksessä Ville Kaarnakarin Operaatio Übung-42, Operaatio Chevalier ja Operaatio Finlandia. Paikoitellen meni aika överiksi, mutta silti oli mukavaa luettavaa, kun kirjoissa esiintyy kuitenkin ihan oikeita henkilöitä ja periaatteessa jotkut jutut olisivat ihan mahdollisiakin. Aiheena siis jatkosodan aikaiset tapahtumat ja pääosissa suomalaiset kaukopartio miehet.

Yleensä tommonen kirja menee parissa illassa, kun innostuu lukemaan kunnolla, mutta nyt on ollut viikon verran työn alla Alistair MacLeanin Jääasema Zebra ja tahtina rauhallisesti luku per ilta ennen nukkumaan menoa. Edellisestä lukukerrasta alkaakin olla varmaan lähemmäs kymmenen vuotta aikaa, joten juonen käänteet ovat päässeet unohtumaan sopivasti. Kummisetäni sanoi joskus lukevansa kirjan joka kevät jäiden lähdön aikoihin, niin pakkohan se oli itsekin hakea sillon heti kirjastosta. Jännä on!

 

[ms.qvist]

Hans Rothin päiväkirjamerkintöihin perustuva Itärintaman tulihelvetti oli hyvin mielenkiintoinen teos toisen maailmansodan itärintaman taisteluista Operaatio Barbarossan alkuhetkistä alkaen ja päätyen kolmannen päiväkirjan viimeiseen merkintään 6. toukokuuta 1943. Oletettavasti Hans Roth piti myös neljättä päiväkirjaa ja jos näin on ollut, se liene kadonnut hänen muassa Vitebskin lähellä kesäkuussa 1944. 299. jalkaväkidivisioona otti kesäkuussa 1944 vastaan neuvostoarmeijan massiivisen Operaatio Bagrationin ensi-iskut ja tietojen mukaan koko divisioona joutui likimain jyrätyksi tässä hyökkäyksessä ja näin kävi olettaen Hans Rothillekin.

Päiväkirjamerkinnät ovat hyvin autentisia ja ne ovat kirjoitettu rintamalla, vaikeissa olosuhteissa ja niistä kuvastuu mielialat voitonriemusta tuskaan ja ahdistukseen ynnä vihaan. Niistä kuvastuu myös se tietty inho, jota sotilaat - myös ei-natsit - kokivat punaisia kohtaan ja kuinka syvälle juurtunutta viha oli, mutta toisaalta vihollista arvostettiin taistelijana, joka mielipuolisuudessaan ei helpolla antaudu tai peräänny. Hans Rothin mukaan Ranskan sotaretkeä ei voinut millään muotoa verrata siihen mitä hän koki idässä. Roth otti siis myös osaa toisen maailmansodan ensitahteihin lännessä.

Päiväkirjat kertovat sotilaiden arjesta, karusta ja julmasta arjesta, niistä siis kuvastuu tietty inho vihollista kohtaan mutta toisaalta eivät ne liittolaisetkaan mairittelevia arvioita saa. Italialaisia herrasmiehiä ei pidetty juuri minään Stalingradin kokemusten jälkeen ja saman tuomion saavat unkarinpojatkin. Kuvaavaa oli tilanne, jossa 299. divisioonan miehet marssivat kohden rintamaa ja kohden Stalingradia ja heitä vastaan vaeltaa joukkioittain, myöhemmin ihmisvyörynä, aseensa ja varustuksensa hylänneitä italialaisia ja sittemmin myös unkarilaisiakin. Divisioona jossa Roth palveli oli eräänlainen ""palokuntadivisioona" ja sitä heiteltiin armottomiin paikkoihin rintamalla tilkitsemään vihollisvyöryä ja lepotauot kävivät entistä olemattomammiksi mitä pidemmäksi sota eteni.

Sodan ohella Roth kertoo tunteistaan vaimoaan ja tytärtään kohtaan. Paljon myös kertoo se mistä hän ei kirjoittanut, ei ehtinyt kirjoittaa, sillä mitä pidemmälle sota eteni, sitä harvemmin Roth ehti jok'ikinen päivä tekstiä päiväkirjojensa sivuille tuottaa.

vlad.

 

[-FNM-]

Viimeksi luin Tuomas Kyrön kirjan Liitto. Hieno teos, joka oli kuitenkin miellyttävän helppolukuinen.

Juuri nyt luennassa on viimeinkin tuossa yöpöydällä jo kauan ollut Täällä pohjantähden alla -trilogia.

 

[Japi]

Paljon on viimeaikoina luettu ja hyllyssä riittää lukemattomia kirjoja noin 10. Tällä hetkellä menossa Matti Halmetojan "Kun suksi ei luista". Elämäkerraksi harvinaisen värikkäästi kirjoitettu. Tosin kirjan kohdekin oli melkoisen värikäs persoona.

 

[Japi]

Paljon on viimeaikoina luettu ja hyllyssä riittää lukemattomia kirjoja noin 10. Tällä hetkellä menossa Matti Halmetojan "Kun suksi ei luista". Elämäkerraksi harvinaisen värikkäästi kirjoitettu. Tosin kirjan kohdekin oli melkoisen värikäs persoona.

Korjaan ei Matti Halmetoja vaan Matti Halmeaho.

 

[Frank McKee]

Täälä ei lueta ku totista jännityskirjallisuutta.

Lee Child - Epäilty.
Eilen aloitin ja just äsken lopetin, taattua Childiä.

Ja toinen odottaa:
Michael Conelly - Lohikäärmeen Merkki

 

[Txjokeri]

Pukin kontista tuli Kanerva/Nikander - Urheilulajien synty. Mielenkiintoista taustahistoriaa pääasiassa Suomessa harrastettavista suosituimmista sekä muutamasta maailman levinneistä urheilulajeista.

Tosin ainakaan baseballin kohdalla tekstiä ei pahemmin annettu jonkun lajiniinlon tarkastettavaksi, sen verran siellä oli virheitä.

Muuten kyllä ihan hyvä kirja.