Sebastian Jungerin Sota, kirjassaan Junger tunkeutuu sodankäynnin ytimeen Afganistanissa Korengalin laaksossa sotivien amerikkalaisten nuorukaisten kautta - pääasiassa kyseessä oli nuorukaisista, osa olisi voinut olla jopa minun lapsiani.
Kirjassa sota käydään läpi näiden nuorukaisten silmien kautta, heidän kokemustensa kautta, joten sodan oikeutusta ei juuri käsitellä - suurimalle osalle miehistä tämä asia oli likimain tuiki tuntematon käsite. Sen sijaan rintamalinjojen takana, selustassa tämä asia nousi jo enemmän esille mutta kirjassa siihen viitataan ohuelti, koska sen puolentoista vuoden ajan jonka Junger ja kuvaajansa Hetherington viettivät reportaaseja tekemässä se olivat etulinjassa sodan kiivaimpien taisteluiden ytimessä Korengalin laaksossa, jota yksikään ulkoinen valta ei ollut aiemmin valloittanut. Yhdysvaltojen asevoimien yksiköt olivat ensimmäiset ulkovaltojen joukot jotka laaksoon onnistuivat tunkeutumaan. Neuvostojoukoiltase jäi yritykseksi satojen ja taas satojen miesten kuoltua laaksossa käydyissä taisteluissa.
Toisaalta vaikka kirjassa ei käsitellä sodan oikeutusta, tuodaan kuitenkin esille hyvin voimakkaasti ne asiat miksi miehet taistelevat ja ovat valmiit kuolemaan - monen kohdalla isänmaa ei ole syy, vaan syy on kaverit - miehet joiden kanssa taistelee laaksossa talebaneja vastaan. Tunneside taistelutovereihin on voimakas, kenties tunnesiteenä verrattavissa jopa rakkauteen.
Samalla hyvin voimakkaasti käsiteltiin myös tutkimuksia, joita on tehty sodankäynnistä ja miehistä jotka sotivat tai miehistä jotka, luovuttivat helpoiten. Länsiliittouman tutkijat tarkastelivat toisen maailmansodan ratkaisuvaiheilla Saksan asevoimien Wehrmachtin miehiä ja havaittiin, että ensimmäiseni luovuttavia ja loikkaajia yhdisti se, että he olivat ryhmässään ja joukko-osastossaan ulkopuolisia, heillä oli vähän ystäviä, monella oli rikosrekisteri tms. He eivät olleet ryhmäytyneet, joten painetta sotia viimeiseen saakka ei ollut, sen sijaan ne osastot, jotka olivat ryhmäytyneet hyvin taistelivat epätoivoisesti vielä siinäkin vaikeessa jossa järki kenties sanoi, että sotiminen on jo turhaa. Tappio on tullut ja vihollisen hyökkäys on romahduttanut puolustuksen täysin.
Tuotiin myös esille mielenkiintoisen esimerkin kautta se millaisia lupauksia sotilaat ovat valmiit tekemään. Amerikkalaisen B-17 -pommikoneen miehistö taka-ampujaa lukuunottamatta teki sopimuksen, jossa taistellaan yhdessä viimeiseen saakka. Sopimus konkretisoitui kun eräällä pommituslennolla koneeseen osui ja lentäjä käski jättämään koneen. Mutta ala-ampumon mies ei päässyt ampumosta pois, koska tulitaistelun seurauksena ampumon luukku oli mennyt jumiin. Vain taka-ampuja hyppäsi ja pelasti henkensä, muu miehistö jäi koneeseen sopimuksena mukaisesti. He olivat yhdessä viimeiseen saakka vaikka jokainen koneeseen jäänyt tiesi, että he tulevat kuolemaan maahansyöksyssä.
Kaikkiaan hyvin mielenkiintoinen ja raadollinenkin kirja. Ei todellakaan maalaile ruusuista kuvaa sodankäynnistä vaan ennemminkin piikikkään mutta samalla hyvin maskuliinisen ja yhteisöllisen kuvan. Toisen puolesta ollaan valmiit vaikka mihin, ja siksi koska tietää, että toinen on valmis samaan.
Kirjan aineistoon perustuva dokumenttielokuva Tarkkailuasema Restrepo löytyy nyt myös Suomesta. Ostin ja jos vähänkään on kirjan tasoa niin edessä on mielenkiintoinen katselukokemus.
vlad.