Minkä kirjan luit viimeksi / mitä luet nyt?

[kamik]

Tällä hetkellä lueskelen Arto Terosen ja Jouko Vuolteen kirjoittamaa kirjaa Kiveen hakatut - urheilusankaruuden jäljillä. Kirjahan ei nyt ihan painotuore enää ole, mutta kipinä lukemiseen syntyi Lontoon olympialaisten aikana, kun joissakin selostukissa viitattiin edesmenneisiin urheilusankareihin. Hyvä kirja ja koskettavia tarinoita. Päällimäisinä mieleen ovat jääneet Jarno Saarisen, Tarmo Uusivirran ja Tony Ariman osuudet.

 

[Puscutractori]

Aleksandr Solženitsynin "Gulag – Vankileirien saaristo" on meneillään. Sivulla 1018 majailen. Ihan mielenkiintoista tarinaa. Vuosia sitten luin saman opuksen ensimmäistä kertaa, silloin erillisinä laitoksina.

 

[Musta Nuoli]

Tästä trilogiasta olisi voinut rankalla editoinnilla koota yksi ihan kelpo 500-sivuinen romaani. Ensimmäinen osa oli mielestäni vielä hyvä, paljolti omaperäisyytensä vuoksi. Mutta ne ohuet henkilöhahmot ja turhat "väliosat" ärsyttivät etenkin siinä toisessa kirjassa.

Pitkälti samaa mieltä. Nykyään on joku ihmeellinen pakkomielle tehdä kaikesta "trilogia", vaikka aineksia ei olisi kuin yhteen tarinaan tai nippa nappa kahteen.

Sarjan ensimmäinen osa oli ihan kiinnostava, koska vampyyrit vaikuttivat aluksi kerrankin vähän erilaisilta eli puhtaasti vaistojen varassa vetäviltä viruksilta ja koska ensimmäisen osan rakenne ja tietyt kohtaukset olivat näppäriä päivityksiä Stokerin romaanin avainkohtauksiin. Esimerkiksi kohtaus, jossa kovia kokenut kuolleiden matkustajien lentokone laskeutuu Yhdysvaltoihin on melko puhdas viittaus Demeter-laivan rantautumiseen Whitbyn rannikolle.

Tämän jälkeen homma karkasi kuitenkin käsistä, vampyyrit muuttuivat kirja kirjalta tyypillisimmiksi verenimijöiksi yhteisöineen ja tarina sai sitä epäuskottavampia piirteitä mitä ohuemmiksi henkilöhahmot kävivät. Lisäksi kömpelö dialogi ja sutaistut kohtaukset saivat kirjan tuntumaan elokuvakäsikirjoituksen pohjalta eikä suinkaan romaanilta. Kaipa tämäkin sitten filmatisoidaan sellaisenaan trilogiaksi.

Vituiksi siis meni loppumetreillä del Toron yritelmä. Parempi olisi miehen pysyä lestissään ohjaajana kuin haaskata aikaa tämmöisiin joutaviin projekteihin, joissa ei arkkivampyyreja saada hengiltä kuin nukettamalla.

Aito ja alkuperäinen Dracula Jarkko Laineen suomentamana hakkaa yhä edelleen 100-0 valtaosan tuoreemmista vampyyriaiheisista teoksista. Siihen päälle klassiset vampyyritarinat (Le Fanun Carmilla, Polidorin The Vampyre eli lordi Ruthven, Varney The Vampire yms) sekä uudemmista Stephen Kingin Salem's Lot, Kim Newmanin Anno Dracula -sarja sekä John Ajvide Lindqvistin Ystävät hämärän jälkeen, niin siinä ydinaineisto sitten alkaakin olla.

Anne Ricen impotenttien homostelijavampyyrien vaiheista kertovilla "postmoderneilla" teoksilla voi pyyhkiä persettään. Ne ovat ehkä paremmin kirjoitettua kuin Twilight-sarjan auringossa kimaltelevat kasvissyöjäneitsyt-Edwardit, mutta yhtä kaikki surkeita vampyyriromaaneita, joista innostuvat lähinnä 13-vuotiaat pikkugoottitytöt, joiden mielestä kaunispoika-verenimijöiden vaatteilla keikarointi on kovin esieroottista.

 

[Balrog]

Ilkka Remeksen 6/12 tuli juuri luettua, hieno kirja Remekselta ja lopussa oli vielä kaikenlaisia käänteitä.

 

[ms.qvist]

Nyt on tullut luettua läpi kaksi suhteellisen helposti luettavaa mutta kenties vaikeammin lähestyttävää teosta, etenkin Bret Easton Ellisin Alta nollan oli mielenkiintoinen ajankuvaus 80-luvun alkupuolen jenkkinuorten hedonisisesta elämästä. Kirjalija keri auki pienen kastaleen nuorten elämää, jota täplittivät ja piikittivät huumeet, seksi, alkoholi, väkivalta - ja silti juuri mikään ei tunnu elämässä miltään, vaan elämä ajelehditaan läpi lukukaudesta lomaan, ja lomasta uuteen lukukauteen - jos niikseen käy. Kirja on kuvaus siitä kuinka yltäkylläisyydenkin keskellä elämä voi olla loppujen lopuksi totaalisen tyhjää - kertakulutustavaraa.

Toinen teoksista oli Sofi Oksasen Baby Jane, ihmissuhdedraamaa ja ajankuvaa alakulttuurin tiimoilta. Teos oli jouhevaa kikkailua, sanojen soljuntaa ja ajatusten vaihtoa, ihmiselämän vaikeuden puntarointia, ihmismielen murenemista ja pakoreitin etsimistä - kenellä se on kuolema, kenellä pakoreittinä on jokin muu - oman itsensä hemmottelu, johon varjon heittää kaipuu toisen luo. Epätoivo! Kyseessä on ensimmäinen Oksasen teos, jonka luin (ja ostin), voi olla, että ei jää viimeiseksi mutta nyt en ihan heti aio uutta - täsmennän, minulle uutta - Oksasta ostaa ja avata.

vlad.

 

[Noitarumpu]

Tuli luettua John Boynen Poika raidallisessa pyjamassa kesälomalla. Kelpo kirja keskitysleiriajoilta. Noita on tullut ajan saatteessa luettua vino pino, mutta aina jotain uuttakin näkökulmaa näköjään löytyy. Muutoin olen kesäisin etenkin lukenut ihan dekkareita, koska niillä saa aivonsa deletoitua kunnolla ja siirappiromaanit eivät ole mun juttu ollenkaan.

 

[passenger]

Olen jo kuukauden päivät taistellut James Joyce Odysseuksen kanssa, kyseessä siis vanhempi Pentti Saarikosken käännös, mihin mies juttujen mukaan käytti aikaa kolme kuukautta ja aikanaan tätä pidettiin suurena onnistumisena, nykyään käännös on saanut runsaasti kritiikkiäkin. Aika raskasta ja sekavaa on, lieventävänä asianhaarana toki, että myös alkuperäisteoskin on yhtä vaikea. Katsotaan jos jaksaisi sinnitellä loppuun saakka ja seuraavaksi voisi ottaa myös Leevi Lehdon uudemman käännöksen luentaan. Uudessa versiossakin on omat erikoisuutensa, tiettyjen syiden ja kohtausten takia Lehto on ottanut suomen kielessäkin käyttöön feminiinisen muodon yksikön kolmannelle persoonalle, hen.

 

[Kermit]

Aito ja alkuperäinen Dracula Jarkko Laineen suomentamana hakkaa yhä edelleen 100-0 valtaosan tuoreemmista vampyyriaiheisista teoksista. Siihen päälle klassiset vampyyritarinat (Le Fanun Carmilla, Polidorin The Vampyre eli lordi Ruthven, Varney The Vampire yms) sekä uudemmista Stephen Kingin Salem's Lot, Kim Newmanin Anno Dracula -sarja sekä John Ajvide Lindqvistin Ystävät hämärän jälkeen, niin siinä ydinaineisto sitten alkaakin olla.

Kannattaa tsekata myös Elizabeth Kostovan "Historiantutkija" muutaman vuoden takaa, jos vampyyritarinoista tykkää.

 

[Musta Nuoli]

Kannattaa tsekata myös Elizabeth Kostovan "Historiantutkija" muutaman vuoden takaa, jos vampyyritarinoista tykkää.

Tsekattu jo, ja ihan kelpo teos tuokin. Kiitos kun muistutit. Vaihteeksi hieman kirjallisempi ja vanhanaikaisempi lähestymiskulma Dracula-myyttiin, jossa oli hyvä vire. Pidin siitäkin, että Historiantutkijan vampyyrit eivät ole mitään teiniblondien iltalenkillään seivästämiä ja hammaslääkärin tarpeessa olevia reppanoita vaan pelon tunteita herättäviä ja yksittäistä ihmistä voimakkaampia olentoja, joiden kohtaaminen vaatii suunnittelua ja jopa vuosikymmenien paneutumista asiaan..

Sinänsä en erityisesti painota vampyyritarinoita lukemistossani, vaikka toisinaan tuleekin kausia, jolloin luen tietyn kirjailijan teoksia (esim. Kim Newman) monta putkeen. Hyvät tarinat käyvät aina, oli niissä vampyyreita tai vaikka tuntemattomia sotilaita.

Sen sijaan huonot vampyyritarinat pitäisi seivästää ja niiltä pitäisi leikata pää irti. Esim. Twilightien kaltaiset teokset ovat onnetonta puppua. Nekin lukaisin tietääkseni mistä puhutaan ja saadakseni täysivaltaisen oikeuden haukkua niitä.

Ylipäätään vampyyrit saisi kirjallisuudessa viedä takaisin Stokerin ja kumppaneiden linjoille olennoiksi, joiden kohtaaminen "oikeasti" olisi vallan helvetin pelottava tilanne eikä aiheuttaisi joko ihastuksen huokauksia happamilta teinipimuilta tai näppärää läpänheittoa lähilukion vampyyrinmetsästäjiltä. Hus pois muutenkin kaikki murjottavat teinivampyyrit ja tilalle oraalis-sadistisia karvaisia voivodeja, jotka heittävät sylivauvoja nymfomaanisten vampyyrivaimojensa iltapalaksi.

 

[Midnight Rambler]

Ylipäätään vampyyrit saisi kirjallisuudessa viedä takaisin Stokerin ja kumppaneiden linjoille olennoiksi, joiden kohtaaminen "oikeasti" olisi vallan helvetin pelottava tilanne eikä aiheuttaisi joko ihastuksen huokauksia happamilta teinipimuilta tai näppärää läpänheittoa lähilukion vampyyrinmetsästäjiltä. Hus pois muutenkin kaikki murjottavat teinivampyyrit ja tilalle oraalis-sadistisia karvaisia voivodeja, jotka heittävät sylivauvoja nymfomaanisten vampyyrivaimojensa iltapalaksi.

Samaa mieltä. Ongelma on valitettavasti siinä, että nosferatut eivät kostuta teinipimppiä ja tuo sitä kautta ("erilaisten" goottiritsojen viikko)rahaa.

 

[Kermit]

Sinänsä en erityisesti painota vampyyritarinoita lukemistossani, vaikka toisinaan tuleekin kausia, jolloin luen tietyn kirjailijan teoksia (esim. Kim Newman) monta putkeen. Hyvät tarinat käyvät aina, oli niissä vampyyreita tai vaikka tuntemattomia sotilaita.

Amen to that. Parhaimmillaan vampyyrimyytti kuitenkin taipuu todella hyvin tuollaisen aikuisten sadun pohjaksi. Onhan noita muitakin vastaavia enemmän tai vähemmän todellisuuspohjaisia myyttejä, joiden pohjalta on tehty hyviäkin kirjoja, vaikka jotkut Umberto Econ romaanit.

Sen sijaan huonot vampyyritarinat pitäisi seivästää ja niiltä pitäisi leikata pää irti. Esim. Twilightien kaltaiset teokset ovat onnetonta puppua. Nekin lukaisin tietääkseni mistä puhutaan ja saadakseni täysivaltaisen oikeuden haukkua niitä.

Nostan hattua. Itse en ole tähän pystynyt.

 

[Baldrick]

Sanotaanko, etten ihmettele enää Lokki Joonatanin suosiota aikuistenkin keskuudessa. N. vuosi sitten luin myös Pikku Prinssin ja piruvie paras kirja, jonka olen ikään lukenut. Nämä kirjat saavat aikuisiällä luettuna pohtimaan suuresti ihmiskuntaa ja ihmistä. Varaukseton suosittelu till alla!

 

[ms.qvist]

Tuli luettua liki samanaikaisesti loppuun kaksi kovin erilaista teosta. Graham Greenen hieno Kiveä kovempi, kyseessä on hyvin mielenkiintoinen kuvaus jengisodasta ennen toista suurta sotaa, samalla käsieltiin oivallisesti hyvän ja pahan teemoja, samoin ihmissuhteiden kehittymistä, tunne-elämää tuskasta rakkauteen eri henkilöiden välillä, oikeamielisyyden jaloutta unohtamatta. Mutta kuka lopulta oli kiveä kovempi? Oliko se nuorena jenginjohtamisen harteilleen saanut Pinkie vai oikeamielisyydessään ja hyvää tahtoessaan periksiantamaton Ida vaiko kenties rakkaudessaan likipitäen sokea ja samalla peräänantamaton Rose? Heissä kaikissa oli voimaa ja tahtoa, jopa inhimillisessä mielessä heikossa ja "sokeassa" Rosessa. Hyvä teos!

Toinen teoksista oli Kari Enqvistin Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat. Kirjassa kuolema oli läsnä liki kaikkialla, sen varjo heittei kirjan sivujen ylle atomipommin sienipilven muodossa, hitaasti alzheimeriin riutuvan äitin hahmossa, kuolleen isän olomuodossa, mutta yhtälailla unohtaminen oli käsinkosketeltavissa, omaan unohduksen maailmaan vojoavan äidin hahmossa, omien muistikuvien hajanaisuuden ja haalistuneisuuden muodossa - oli kuin kirjoittaja omaa lapsuuttaan muistellessa olisi katsonut puolitutun elämää, haalistuvia ja kaikkonevia muistikuvia epämääräisen udun takana. Kirjan sivujen kautta kävi myös selville, että Kari Enqvist ei ole Esko Valtaojan hengenheimolainen, tämän toki tiesin entuudestaankin - hän ei allekirjoittanut Eskon uskoa loistavaan tulevaan, jossa kenties tähdet antavat ratkaisunavaimet kouraan. Ei, ei missään nimessä! Ja uskontokin sai kirjan sivuilla omat raskaat osumansa.

vlad.

 

[Luulajanpuisto]

Justin Croninin Ensimmäinen siirtokunta oli alun sujuvan tarinankerronan jälkeen aika työläs luettava, mutta vain sen "asemasotavaiheen" osalta. Lopulta voi sanoa, että vaikka sivumääräisesti romaani on pitkä, ei tarinaa ole varsinaisesti keinotekoisesti pitkitetty.

John Twelve Hawksin Matkaaja taasen jätti lähes päinvastaiset mielikuvat, mutta suotakoon hänelle toinen mahdollisuus.

 

[JHag]

John Twelve Hawksin Matkaaja taasen jätti lähes päinvastaiset mielikuvat, mutta suotakoon hänelle toinen mahdollisuus.

John Twelve Hawkshan on salanimi. Moni on sitä mieltä, että kyseessä on joku myös omalla nimellään tunnettu kirjailija. Veikkaan Dean Koontzia. Hänelläkin on usein erinomainen perusjuoni, kiintoisa alku - ja loppua kohti juttu vaan väsähtää, kun pitää välttämättä tehdä 500-sivuinen tiiliskivi. Ihan kuin Kingkin tekee.

 

[Luulajanpuisto]

John Twelve Hawkshan on salanimi. Moni on sitä mieltä, että kyseessä on joku myös omalla nimellään tunnettu kirjailija. Veikkaan Dean Koontzia. Hänelläkin on usein erinomainen perusjuoni, kiintoisa alku - ja loppua kohti juttu vaan väsähtää, kun pitää välttämättä tehdä 500-sivuinen tiiliskivi. Ihan kuin Kingkin tekee.

Koontzahtavaa kerrontaa minäkin tuossa olin huomaavinani, ajoittaisen ylikuvailun ja "sujuvan" dialogin merkeissä. Netin syövereistä löysin arvostelun Matkaajalle, jossa kriitikko haukkui kirjan pystyyn ja epäili tämän olevan Michael Cunninghamin tekele. Myös Dan Brownin nimi on noussut esille, mutta tuskinpa Brown olisi malttanut jättää pois sankarillista kryptologia romaanistaan, edes salanimellä kirjoittaessaan.

 

[Sinner]

Myös Dan Brownin nimi on noussut esille, mutta tuskinpa Brown olisi malttanut jättää pois sankarillista kryptologia romaanistaan, edes salanimellä kirjoittaessaan.

Tämä on helppo selvittää. Jos tarinassa on jonkinlainen pahis, jonka henkilöllisyyttä ei heti ilmoiteta ja kirjan lopussa se paljastuu juuri siksi mukavaksi hyväntahtoiseksi lullukaksi, on kyseessä Brown. Ärsyttää jo lukea miehen kirjoja, kun sen pääpahiksen arvaa samantien. Joka kirjassa sama juttu.

Jukka Virtasen elämänkerran luin tuossa. Muutamasta hymähdyksestä huolimatta aikamoista sontaa. Lähinnä Virtanen keskittyy listaamaan ketkä kaikki hän tuntee. Jokaisen mainitun henkilön myös kerrotaan olevan Suomen, ellei koko maailman paras omalla alallaan. Oli se ala sitten vaikka sikojen laskeminen tai pullojen kerääminen. Pitemmän päälle rasittavaa, vaikka kavereista näitä oli varmasti mukava lukea.

 

[Orman Mollis]

Nyt on tullut loppukesästä lueskeltua läpi Slashin (Slash), Ozzyn (Minä, Ozzy) ja Iggy Popin (Raakaa voimaa) elämänkerrat sekä vähän raskaampi CIA:Yhdysvaltain Tiedustelupalvelun Historia -opus.

Elämänkerrat tuntuvat uppoavan itselleni nykyään parhaiten, seuraavaksi olisi vuorossa Diego Maradonan (El Diego) sekä Martti Ahtisaaren (Matkalla) odottelemassa vuoroaan. Vähän yllättäen tuo lukukärpänen pääsi alkuvuonna puraisemaan, mutta onhan tuo ihan mukavaa vaihtelua taas.

Kesällä tuli myös kuunneltua aika monta äänikirjaa lenkkeilyn ohessa, noitakin alkaa aika hyvin löytyä uusienkin kirjojen osalta kirjastoista. Tai voi olla että noita on tarjolla jo pitkään uusienkin kirjojen osalta ja olen taas vähän jälkijunassa... Tällä hetkellä korvanapeissa pyörii Hemingwayn Vanhus ja meri lenkkien ratoksi.

 

[ms.qvist]

John Ajvide Lindqvistin Ystävät hämärän jälkeen, niin siinä ydinaineisto sitten alkaakin olla.

Tulipa viimein luettua Linqvistin Ystävät hämärän jälkeen, olin nähnyt aiemmin Tomas Alfredsonin hienon elokuvan, josta pidin todella paljon - oli kerronnaltaan hieno ja kuvaukseltaan upea. Jos elokuva oli jo hyvä - paikoin jopa loistava, niin kirjassa mentiin vielä askeleen edemmäs ja saavutettiin todella hieno ja laadukas taso.

Kirja oli elokuvaa vieläkin koskettavampi, rujompi, inhimillisempi ja tietyllä tavalla romanttisempi, ollen samalla myös oivallinen Oscarin kasvukertomus elämänsä lyhyeltä ja pieneltä taipaleelta - ajallisesti lyhyt kuvaus mutta siinä saavutettiin monta eri tasoa ja onnistuttiin luomaan todella loistava henkilögalleria, päähenkilöt sivuhenkilöineen eivät olleet mitään yksioikoisia hahmoja vaan heissä oli särmää ja inhimillisyyttä, jopa pahiksissa sitä oli vaikka Oscarin kannalta sellaista ei välttämättä huomannutkaan.

Tarinan luettuaan saattoi miettiä, että oliko kaikki "totta" (niin totta kuin se kaunokirjallisuudessa saattoi olla) vai rakensiko Oscar mielessään tämän maailman jossa hän oli jotain muutakin kuin kiusattu ja alistettu oppilas koulussa.

Lyhyesti ja ytimekkäästi: Kannattaa lukea!

vlad.

 

[DiamondDoll]

Lynda La Planten Anna Travis sarjasta olen ahminut kaksi ensimmäistä Above Suspicion sekä The Red Dahlia muutaman viikon sisään. Dekkarisarja joka iskee ja kovaa. Juoni on kiehtova, kaikki päähenkilöt kolmiulotteisia sekä romanttiset sivujuonet on kirjoitettu taidolla. Nyt aloittelemassa sarjan kolmatta, Clean Cut, ja en malta lopettaa lukemista.

 

[ms.qvist]

Tulipa likimain ahmittua Barbara Demickin Suljettu maa - Elämää Pohjois-Koreassa. Sain kirjasta sen kuvan, että se oli niin puolueeton kuin suinkin mahdollista vaikka tietyissä piireissä kirjaa on arvosteltu puolueellisuudesta mutta nämä henkilöt liene katsovat maailmaa silmälaput silmillä uskoen virallisen totuuden, jonka mukaan "Meillä ei ole mitään kadehdittavaa maailmalta", kuten propagandajulisteissa tiedetään kertoa. Olun lukenut muitakin Pohjois-Korea-kuvauksia ja viesti niissäkin on samansuuntainen - maan tila on toivoton ja monin paikoin ihmiset elävät täydellisessä kuplassa uskoen viralliseen totuuteen ja maan perustajan Kim Il-Sungin täydellisyyteen - jumala ei virheitä ja kansan silmissä hän on kuin jumala, vaikka on kuollut mutta ei kuopattu aikaa sitten.

Kirjan henkilöiden tarinat ja kokemukset olivat hyvin mielenkiintoista luettavaa, osan valtasi epäusko jo hyvin varhain, osa taasen uskoi liki viimeiseen hetkeen saakka maansa ylivertaisuuteen, surullista mutta totta vaikka ympärillä kuoli ihmisiä kuin kärpäsiä 90-luvun lopun nälänhädässä. Kuolleita muutaman vuoden aikana tuli 600 000-2 300 000. Luvut ovat epävarmoja, koska nälkäkuolemaa ei saanut kirjata kuolinsyyksi. Pahimmillaan joka kymmenes asukas kuoli nälkään ja siitä johtuviin sairauksiin ja useampi ikäluokka kantaa kehossaan pysyviä merkkejä aliravitsemuksesta. Pituuskasvu olematonta, lihaksisto alikehittynyttä tms. Varmoja dokumentointeja ei ole siitä, että kannibalismia olisi ainakaan suuressa mitassa esiintynyt, ilmeisesti ihmisiä kuitenkin teloitettiin siitä syytettynä - tämä ei tietty ole tae siitä, että kannibalismia todella esiintyi.

Onko sitten maalla toivoa? Aika toivottomilta ihmiset vaikuttivat, laajoja mielenosoituksia ei maassa ole järjestetty - käytännössä se on mahdotonta, mutta esim. 2000-luvun valuutta uudistus ja torimyynnin rajoittaminen saivat aikaan yksittäisiä mielenilmauksia. Maassa esiintyy korruptiota, lahjontaa - jopa rajavartijat auttavat ihmisiä pakenemaan maasta, korvausta vastaan toki. Ja tuhannet ja taas tuhannet ovat loikanneet Kiinaan ja osa jatkanut matkaa Etelä-Koreaan. Loikkarit sitten välittävät mahdollisille hengissä pysyneille omaisille tietoa elämästään, ja jopa rahaa salakuljetetaan maahan.

Kirjan luettuani tuli tunne, siitä, että Pohjois-Korea ei taida olla muuta kuin paperitiikeri tai savijaloilla seisova jätti. Maa romahtaa viimeistään siinä vaiheessa kun armeija romahtaa - mikä ei vältämättä ole mahdottomuus jos maan talous ei kehity, jos sähkön ja polttoaineen jakelua ei saada toimimaan etc. Onko asevoimillakaan polttoainetta pitkäaikaiseen konfliktiin? Ei välttämättä, ei ainakaan ilmavoimille.

Suosittelen kirjaa!

vlad.

 

[Luulajanpuisto]

John Ajvide Lindqvistin Kuinka kuolleita käsitellään tuli luettua kaikessa kuvottavuudessaan. Tässä genressä kuvotus tosin ei välttämättä ole huono asia, varsinkin kun kerronta oli omaperäisen kauhudramaattista. Ystävät hämärän jälkeen on minulle lukematon kokemus, mutta siihen perustuvan elokuvan perusteella sanoisin tämän zombiekirjan olevan tunnelmaltaan samaa sukua.

 

[Musta Nuoli]

John Ajvide Lindqvistin Kuinka kuolleita käsitellään tuli luettua kaikessa kuvottavuudessaan. Tässä genressä kuvotus tosin ei välttämättä ole huono asia, varsinkin kun kerronta oli omaperäisen kauhudramaattista. Ystävät hämärän jälkeen on minulle lukematon kokemus, mutta siihen perustuvan elokuvan perusteella sanoisin tämän zombiekirjan olevan tunnelmaltaan samaa sukua.

Jatketaan nyt Lindqvist-suosituksilla, eli Kultatukka, tähtönen liikkuu hieman samoissa sfääreissä kuin mitä Heavenly Creatures -elokuvan tyttökaksikko, ja käsittelee paitsi nuorten naisten sielunelämää, myös erilaisten Idols-laulukilpailujen vaikutuksia.

Eipä ole Lindqvist tainnut ns. huteja pahemmin kirjoittaakaan. Ihmissatamaa en ole lukenut, pitänee sekin lukea jossain välissä.

 

[Uleåborgir]

Luin Inna Latiševan Ryssänä Suomessa -kirjan, jossa kirjoittaja pui sosiaalisesti kylmää helvettiä nimeltä Suomi. Suomi on kirjan perusteella todellakin ryssän helvetti.

Inna Latiševa luo kirjassa itsestään kuvan, jossa hän syyttää ongelmistaan kaikkia muita kuin itseään. Näin myös alkoholismissa. Inna Latiševa rakastaa mammonaa ja on hyvin epäluuloinen. Inna käy laskettelemassa Alpeilla, on Milanossa F1-kisassa (sic), saa suomalaiselta kansainväliseltä konsernilta kultaisen Rolexin tervetuliaislahjaksi hänen jätettyään edellisen työpaikkansa vientijohtajana suuressa kansainvälisessä konsernissa. Kaikki uudet työkaverit ovat vihollisia. Ainoa ystävältä vaikuttava henkilö onkin vakooja ja petturi. Kuulostaa jotenkin tutulta. Lopulta Inna muuttaa Barcelonaan, Espanjaan. Inna vietti 16 vuotta Suomessa, maassa, jossa hän koki pelkkää tuskaa, koska on ryssä. Silti hän ei muuttanut takaisin Venäjälle.

Innan mies "Pekka" (sana Pekka on hyvin lähellä venäjän mulkkua tarkoittavaa sanaa) ensin kehuu Innaa naiseksi isolla N:llä, on komea ja menestyksekäs - ja ennen kaikkea ulkomaalainen. Inna vie Pekan toiselta naiselta. Pekka kosii Innaa - lottovoitto. Näin Inna luulee. Ongelmat alkavat välittömästi rajalla, kun Inna ei pääse vessasta ulos, koska ovessa on lukko. Heti sen jälkeen Pekka sanoo Innalle, että "älä sitten puhu venäjää, puhu englantia". Loput 16 vuotta ovat helvettiä, kaikki siksi että Inna on venäläinen.

 

[Cemetery Gates]

Vasta viitisenkymmentä sivua luettuna Mikael Jungnerin teoksesta 'Toimistokuukkeli', mutta jo nyt olen jäänyt koukkuun. Sujuvaa tekstiä, välillä hiukan rönsyilevää ajatuksenkulkua, mutta hyvin pitää otteessaan. Luovasta johtamisesta kertovia opuksia lienee muitakin, täytyypä haalia haltuun.