Tulipa likimain ahmittua Barbara Demickin Suljettu maa - Elämää Pohjois-Koreassa. Sain kirjasta sen kuvan, että se oli niin puolueeton kuin suinkin mahdollista vaikka tietyissä piireissä kirjaa on arvosteltu puolueellisuudesta mutta nämä henkilöt liene katsovat maailmaa silmälaput silmillä uskoen virallisen totuuden, jonka mukaan "Meillä ei ole mitään kadehdittavaa maailmalta", kuten propagandajulisteissa tiedetään kertoa. Olun lukenut muitakin Pohjois-Korea-kuvauksia ja viesti niissäkin on samansuuntainen - maan tila on toivoton ja monin paikoin ihmiset elävät täydellisessä kuplassa uskoen viralliseen totuuteen ja maan perustajan Kim Il-Sungin täydellisyyteen - jumala ei virheitä ja kansan silmissä hän on kuin jumala, vaikka on kuollut mutta ei kuopattu aikaa sitten.
Kirjan henkilöiden tarinat ja kokemukset olivat hyvin mielenkiintoista luettavaa, osan valtasi epäusko jo hyvin varhain, osa taasen uskoi liki viimeiseen hetkeen saakka maansa ylivertaisuuteen, surullista mutta totta vaikka ympärillä kuoli ihmisiä kuin kärpäsiä 90-luvun lopun nälänhädässä. Kuolleita muutaman vuoden aikana tuli 600 000-2 300 000. Luvut ovat epävarmoja, koska nälkäkuolemaa ei saanut kirjata kuolinsyyksi. Pahimmillaan joka kymmenes asukas kuoli nälkään ja siitä johtuviin sairauksiin ja useampi ikäluokka kantaa kehossaan pysyviä merkkejä aliravitsemuksesta. Pituuskasvu olematonta, lihaksisto alikehittynyttä tms. Varmoja dokumentointeja ei ole siitä, että kannibalismia olisi ainakaan suuressa mitassa esiintynyt, ilmeisesti ihmisiä kuitenkin teloitettiin siitä syytettynä - tämä ei tietty ole tae siitä, että kannibalismia todella esiintyi.
Onko sitten maalla toivoa? Aika toivottomilta ihmiset vaikuttivat, laajoja mielenosoituksia ei maassa ole järjestetty - käytännössä se on mahdotonta, mutta esim. 2000-luvun valuutta uudistus ja torimyynnin rajoittaminen saivat aikaan yksittäisiä mielenilmauksia. Maassa esiintyy korruptiota, lahjontaa - jopa rajavartijat auttavat ihmisiä pakenemaan maasta, korvausta vastaan toki. Ja tuhannet ja taas tuhannet ovat loikanneet Kiinaan ja osa jatkanut matkaa Etelä-Koreaan. Loikkarit sitten välittävät mahdollisille hengissä pysyneille omaisille tietoa elämästään, ja jopa rahaa salakuljetetaan maahan.
Kirjan luettuani tuli tunne, siitä, että Pohjois-Korea ei taida olla muuta kuin paperitiikeri tai savijaloilla seisova jätti. Maa romahtaa viimeistään siinä vaiheessa kun armeija romahtaa - mikä ei vältämättä ole mahdottomuus jos maan talous ei kehity, jos sähkön ja polttoaineen jakelua ei saada toimimaan etc. Onko asevoimillakaan polttoainetta pitkäaikaiseen konfliktiin? Ei välttämättä, ei ainakaan ilmavoimille.
Suosittelen kirjaa!
vlad.