Minkä kirjan luit viimeksi / mitä luet nyt?

[Midnight Rambler]

Juuri aloittelemassa teosta Mao - Kiinan suuri nälänhätä 1958-1962. Aihe on hyvin mielenkiintoinen, koska ennen tätä ei ole kirjoitettu kovinkaan paljoa siitä, kuinka Maon kuningasajatus modernisoida Kiina yhdellä rysäyksellä meni reisille pahemman kerran. Siinä missä Aatu kaasutti 6 miljoonaa ja Stalin ammutti 20+ miljoonaa, niin Kiinan suuri pullaposki näännytti nälkään arviolta jopa 45 miljoonaa. Meriitti sekin.

 

[Jusu7]

Eilen sain valmiiksi Antony Beevorin viimeisen teoksen "Toinen Maailmansota". Kirja on liitteineen ja lähdeluetteloineen liki 1000 sivua laaja kokonaisuus mutta ehdottomasti luettavan arvoinen teos.

Beevorin tapa kirjoittaa suuria ja vaikeastikin hahmotettavia kokonaisuuksia luo mittavasta aiheesta melko selkeän kuvan. Yhteen kirjaan tuo aihe on käsittämättömän laaja mutta silti päällimmäisenä jäi mieleen monia uusia asioita. Ehdottomasti suosittelen luettavaksi jos aihealue kiinnostaa ja tiedän täällä teitäkin olevan.

Yllä Midnight Rambler mainitsee Maon aikakauden kirjan. Tätä aikaa käsitellään myös Beevorin teoksessa. Tuon ajan uhrien lukumäärää on varmasti mahdotonta sanoa mutta Beevor esittää tuossa kirjassa jopa 60 miljoonan arvion uhreista.

 

[Midnight Rambler]

Yllä Midnight Rambler mainitsee Maon aikakauden kirjan. Tätä aikaa käsitellään myös Beevorin teoksessa. Tuon ajan uhrien lukumäärää on varmasti mahdotonta sanoa mutta Beevor esittää tuossa kirjassa jopa 60 miljoonan arvion uhreista.

Ja arvioiden tasalle se luultavasti tulee jäämäänkin, koska eihän tuon laajuisissa katastrofeissa enää tietyn pisteen jälkeen kukaan ruumiita laske. Beevorin arvio on sikäli melkoisen raju, että kiinalaiset keskimäärin ovat itse arvioineet Suuren Harppauksensa uhriluvuksi kai about 15:sta korkeintaan 30 miljoonaan. Uuden arkistolain myötä ovat tutkijat vasta nyt pääsemässä totuuden äärelle, jos sitä sieltäkään löytyy.

 

[Jusu7]

Ja arvioiden tasalle se luultavasti tulee jäämäänkin, koska eihän tuon laajuisissa katastrofeissa enää tietyn pisteen jälkeen kukaan ruumiita laske. Beevorin arvio on sikäli melkoisen raju, että kiinalaiset keskimäärin ovat itse arvioineet Suuren Harppauksensa uhriluvuksi kai about 15:sta korkeintaan 30 miljoonaan. Uuden arkistolain myötä ovat tutkijat vasta nyt pääsemässä totuuden äärelle, jos sitä sieltäkään löytyy.

Otin tuon hommaksi tarkistaa mitä Beevor tästä kirjoitti ja tässäpä lainaus suoraan kirjan sivulta 899:

"Smedleyn, Theodore Whiten ja muiden vaikutusvaltaisten amerikkalaisten mieleen ei voinut juolahtaakaan, että Mao saattaisi muuttua paljon pahemmaksi tyranniksi kuin Tsiang Kai-sek. Henkilökultti, Suuri harppaus, joka tappoi enemmän ihmisiä kuin koko toinen maailmansota, kulttuurivallankumouksen julma mielipuolisuus ja stalinismia paljon pahemman järjestelmän 70 miljoonaa uhria olisivat täydellisesti ylittäneet heidän mielikuvituksensa rajat."

Tässä jää itselleni ainakin hieman auki millä aikavälillä tarkalleen nuo 70 miljoonaa uhria ovat. Ehkä tiedät tähän paremmin vastauksen kuin minä.

 

[Midnight Rambler]

Tässä jää itselleni ainakin hieman auki millä aikavälillä tarkalleen nuo 70 miljoonaa uhria ovat. Ehkä tiedät tähän paremmin vastauksen kuin minä.

Veikkaan aikaväliä noin 1958-1976. Silloin Maon terrori oli suurimmillaan, kun paksuposki koki aina vain suurempaa tarvetta olla palvottu sekä tunnustettu nero. Kiinan ja Nliiton ero näissä jutuissa onkin siinä, että Stalinia pidetään laajasti suoraan murhaajana, kun taas Maon uhrit ovat ihmisten mielessä edelleen enemmän välillisiä uhreja - ja sopivan kaukaisia, pelkkiä lukuja. Puhemieshän nauttii monin paikoin edelleen suurta suosiota hienona kansanmiehenä jopa täällä lännessä ja tekipä eräs hörhö Warhol hänestäkin sellaisen kollaasitaideteoksen(samanlaisen, kuin esim. Marilynista)

Voidaan sanoa, että ei Mao suoranaisesti liity toiseen maailmansotaan kovinkaan suurena hahmona, mutta aiheutti myöhemmin päähänpistoillaan about saman verran ruumiita yhden maan rajojen sisällä. Beevor on kirjassaan kai hakenut vain perspektiiviä? Vaikka olen itsekin vahvasti vasemmistolainen, niin ei kyllä löydä yhtään sympatiaa näille aatteen suurille miehille menneisyydessä.

 

[ms.qvist]

Ian McEwanin Ikuinen rakkaus saatiin tänään päätökseen. Kyseessä oli kolmas McEwan minulla, kaksi aeimpaa ovat Sementtipuutarha ja Vieraan turva. Ikuinen rakkaus parisuhteen analyysina ja mielisairauden kuvauksena oli laadukasta työtä mutta edelleen pidän Sementtipuutarhaan parhaimpana lukemanani McEwanina, ei Ikuinen rakkaus siitä kuitenkaan kovinkaan kauas jää.

Kirjan parisuhteen analyysi oli mielenkiintoinen kokonaisuus, siitä kuinka kolmas - mieleltään sairas - ihminen kykenee murentamaan rakkaudentäyteisen avioliiton lähes täysin, tai hetkellisesti totaalisesti, mutta lopulta kaikki haavat tavalla tai toisella korjaantuivat. Jed - tämä psyykkisesti sairas henkilö - oli persoonana hyvin rakennettu ja sairaudestaan johtuen hyvin intensiivinen, ja se kuinka hän sairalloisesti rakastui ja kuvitteli saavansa vastarakkautta oli hyvin kuvattu. Kokonaisuus siis mielenkiintoinen mutta minua eniten on kuitenkin viehättänyt Sementtipuutarha ja sen sisältämä rakkaus.

vlad.

 

[Musta Nuoli]

Kaivoin kirjastosta Oskar Reposen teoksen Kaasukammion varjossa, johon on haastateltu suomalaisia Stutthofin keskitysleirin selviytyjiä.

Piti lukea tämä jo ennen kuin kävin Stutthofissa viime sunnuntaina, mutta parempi näin jälkikäteen, kun tietää itse missä mikäkin leirillä on ja on omakohtaisesti siellä käynyt.

Suomalaisiahan päätyi tuonne jo jatkosodan aikana yksittäisinä, mutta Lapin sodan puhjettua pikkumaiset sakemannit nakkasivat suomalaisia merimiehiä ja -naisia suoraan laivoilta leirille. Osa selvisi, osa pääsi krematorion savupiipun kautta ulos. Yksi suomalainen on tuolla syntynytkin, kun hänen leirille joutunut äitinsä oli raskaana.

Ei taida juuri muilla keskitysleireillä olla suomalaisia vainajia tai vankeja, joten siinä mielessä Stutthof on suht uniikki. Toki myös siinä suhteessa, että siellä tehtiin ihmisistä saippuaa, tosin vain koe-erinä eikä teollisesti valmistaen.

Eräs suomalainen piti leirillä salaa päiväkirjaa, ja tämä muodostaa Reposen teoksen rungon. Kiintoisa aihe eittämättä.

 

[Jusu7]

Kaivoin kirjastosta Oskar Reposen teoksen Kaasukammion varjossa, johon on haastateltu suomalaisia Stutthofin keskitysleirin selviytyjiä.

Piti lukea tämä jo ennen kuin kävin Stutthofissa viime sunnuntaina, mutta parempi näin jälkikäteen, kun tietää itse missä mikäkin leirillä on ja on omakohtaisesti siellä käynyt.

Suomalaisiahan päätyi tuonne jo jatkosodan aikana yksittäisinä, mutta Lapin sodan puhjettua pikkumaiset sakemannit nakkasivat suomalaisia merimiehiä ja -naisia suoraan laivoilta leirille. Osa selvisi, osa pääsi krematorion savupiipun kautta ulos. Yksi suomalainen on tuolla syntynytkin, kun hänen leirille joutunut äitinsä oli raskaana.

Ei taida juuri muilla keskitysleireillä olla suomalaisia vainajia tai vankeja, joten siinä mielessä Stutthof on suht uniikki. Toki myös siinä suhteessa, että siellä tehtiin ihmisistä saippuaa, tosin vain koe-erinä eikä teollisesti valmistaen.

Eräs suomalainen piti leirillä salaa päiväkirjaa, ja tämä muodostaa Reposen teoksen rungon. Kiintoisa aihe eittämättä.

Kiitos vinkistä Musta Nuoli! Olen itse menossa käymään Stutthofin leirillä ensi viikolla. Samalla reissulla tulee nähtyä myös mm Sudenpesä. Kirjaa en varmaankaan ehdi enää ennen reissua hommata mutta täytyy tämä opus ehdottomasti hommata.

 

[Musta Nuoli]

Kiitos vinkistä Musta Nuoli! Olen itse menossa käymään Stutthofin leirillä ensi viikolla. Samalla reissulla tulee nähtyä myös mm Sudenpesä. Kirjaa en varmaankaan ehdi enää ennen reissua hommata mutta täytyy tämä opus ehdottomasti hommata.

Reposen teos on muistaakseni vuodelta 1980, joten se ei ihan uutuushyllyssä ole. Turussakin oli varastokappaleena, mutta eiköhän tuota varaamalla saa käsiinsä. Teos on jaettu kahteen osaan: toisessa kuvaillaan juutalaisen pikkutytön leiritaivalta (hän päätyi sodan jälkeen Suomeen pysyvästi) ja toisessa osassa oli suomalaisen merimiehen leirillä pitämä päiväkirja. Juutalaisten kokemukset ovat erittäin karmaisevia (tytöltä kuoli lähes 30 sukulaista ja teinityttö painoi 16 kiloa vapautuessaan). Suomalaisilla oli ainakin aluksi vähän lokoisampaa erillisessä sonderlagerissa, ja he eivät tietysti olleetkaan vankeina kuin syyskuusta 1944 alkaen Saksan sodan loppuun. Stutthofissa kuoli vain muutama suomalaisvanki, mutta osa suomalaisista vietiin toiselle "satelliittileirille", jossa heitä kuoli selvästi enemmän, nähdäkseni useita kymmeniä.

Nykyisen museon jäljellä olevat parakit ovat pitkälti sitä aluetta, jolla suomalaiset (ja heidän kanssaan vajaat 300 norjalaista vankia) asustelivat. Juutalaisleirin alueen parakit ovat pitkälti tuhoutuneet. Kova kuolleisuusprosentti Stutthofilla oli, yli 85% vangeista kuoli vaikka kyseessä ei ollut kuolemanleiri vaan peruskeskitysleiri. Ei krematoriokaan enää vetänyt, vaan vankeja piti pistää isoihin lihapinoihin ulkosalle ja poltella sitten bensan avulla sen verran kuin nuo nyt paloivat. Tuolla on muistomerkkikin, jonka sisälle on haudattu ihmisperäistä tuhkaa.

Sisään tullessa ensimmäisessä talossa on pieni kirjakauppa, ostin sieltä neljällä zlotylla (1€) englanninkielisen opasvihkosen. Samoja tekstejä on alueen kylteissäkin, mutta jäipähän tuo muistoksi. Sitä paitsi vihkosessa kerrotaan tarkemmin mihin mennä alueella seuraavaksi, parakit yms. kannattaa käydä järjestyksessä, ja leiriaidan ulkopuolellakin lähellä parkkipaikkaa on pari rakennusta, jotka helposti missaa jos vain lähtee tiehensä poistuttuaan leiriltä.

Millä muuten menet Stutthofiin? Omallako autolla? Jos on paikallisbussin tarvetta, niin auto lähtee Gdanskin linja-autoaseman laiturilta nro 2. Hinta 14 zlotya eli 3,5 euroa yhteen suuntaan. Käteisellä, kortteja on turha yrittää tyrkyttää.

Omanlaisensa kokemus mennä 50+ kilometrin matka noin 75 minuutissa, kunnolla hyppivän ja pomppivan paikallisbussin täryyttäessä pieniä kyläteitä ja pysähtyessä joka risteyksessä, jossa vain on pari taloa. Kuskit puhuvat toki vain puolaa, mutta ymmärtävät kyllä Sztutowon hokemisen. Minulla tuo oli kirjoitettuna varmuudeksi lapullekin. Sztutowo on siis Stutthof puolaksi. Edellinen kylä on nimeltään Stegna, eli Stegnan parin pysäkin jälkeen kannattaa joko hivuttautua kuskin lähettyville tai olla valmiina painamaan nappia rivakasti.

Sudenpesä on minulta käymättä, kaveri siellä sentään kävi ja pisti postikortin (kuten pisti Kotkanpesästäkin). Laitapa reissusi jälkeen vähän matkaraporttia vaikka Matkakohteesi-palstalle sekä Stutthofista että Sudenpesästä, vastaavia on aina mukava lukea.

Nyt kun kirjaketjussa ollaan, niin tuli luettua aiemmin (ja hommattua) myös Fania Fenelonin "Auschwitzin tyttöorkesteri" ja Shlomo Venezian "Sonderkommando". Antavat kyllä karmaisevan lisäperspektiivin Auschwitzin kävijöille. Toinen kertoo nimensä mukaisesti naisorkesterista, joka koottiin vangeista musiikkia rakastaneen naiskomendantin toimesta. Naiset sitten soittivat ulkosallakin, mm. Mengele tuli monesti kuuntelemaan. Samaan aikaan sisään roudattiin vankeja kaasukammioihin kauniin klassisen tahdittamana.

Kaasukammioissa ja krematorioissa paiski hommia juutalaisvanki Shlomo, joka sonderkommando-tehtävissä raahasi ruumiita uuneihin tietoisena siitä, että aina uudet sonderkommando-ryhmät aloittavat työnsä polttamalla edeltäjäryhmänsä, joka on kaasutettu alta pois. Sota ehti Shlomon onneksi päättyä siten, että mies ei itse päätynyt uuniin ja oli niitä harvoja sonderkommandon jäseniä, jotka selvisivät elossa. Kirjassa on erittäin karmaisevia kuvauksia krematorioista ja kaasukammioiden tyhjentämisestä, erityisesti lapsien kohtaloiden ajattelu on hyvin järkyttävää.

 

[JHag]

Myös Dan Brownin nimi on noussut esille, mutta tuskinpa Brown olisi malttanut jättää pois sankarillista kryptologia romaanistaan, edes salanimellä kirjoittaessaan.

Matkaaja ja koko Neljäs piiri -trilogia ei missään tapauksessa ole Dan Brownin kirjoittama. Kertaakaan ei käydä edes Vatikaanissa. Myös Stephen King on poissuljettu, sillä hän on osaava tarinankertoja. Tästä tulikin mieleeni, että kaivelin vanhoja Kingejä ja lukaisin uudestaan Naisen raivon ja Julman leikin. Molemmat tiukkaa kamaa verrattuna Hawksiin. Pakko sen on olla Koontz.

 

[leivoja]

Petri Tammisen Rikosromaani oli ensimmäinen Tammisen kirja, jonka olen koskaan lukenut. En tiedä onko se viimeinen, mahdollisesti.

Nimestään huolimatta kirjassa ei ole mitään dekkariin, tai edes rikoskirjallisuuteen, viittaavaa vaikka teos poliisista kertookin. Komisario Vehmas yrittää saada kiinni sosiaalista häpeää aiheuttava sarjamieltenpahoittaja, joka kaataa uhrejaan ympäri Suomea.

Ohut teos on jossain määrin ihan ok luettava, mutta kielellinen kikkailu alkaa pidemmän päälle puuduttaa. Lienee tosin muodikasta olla varsin filisofinen (Riikka Pulkkinen) ja täyttää tarinan aukkoja turhilla lauseilla (Coelho). Ei tästä kauheasti jäänyt taskuun, mutta onpahan ainakin yritetty.

Kyllä minä taidan pysytellä siellä omassa lapiduslandissa, jossa ei turhia hienostella.

 

[-OO-]

Luin Inna Latiševan Ryssänä Suomessa -kirjan, jossa kirjoittaja pui sosiaalisesti kylmää helvettiä nimeltä Suomi. Suomi on kirjan perusteella todellakin ryssän helvetti.

Tämä kirja tuli kesällä luettua ja täytyy sanoa että sai kyllä näkemään aika ajoin punaista tuo yksioikoinen tapa jolla kirjoittaja aihetta ja omia ongelmiaan käsitteli. Kaikki tuntui aina kulminoituvan siihen että hän on "ryssä", olipa mistä tahansa ongelmasta kyse, vaikka esim. näissä avio-ongelmissa ja ongelmissa suvun ja miehen ystävien kanssa vaikutti minun mielestäni olevan kyse enemmänkin siitä että mies oli vaan yksinkertaisesti kokovartalokyrpä. Ja näitä kokovartalokyrpiä löytyy ihan joka puolelta maailmaa, ei pelkästään suomesta. Ja samaa voi sanoa tästä "Raimo" -nimisestä johtajasta joka teki kirjoittajan elämästä helvettiä työpaikalla. Kyrvät on kyrpiä kansallisuudesta riippumatta, ja minä näkisin että ongelma ei ollut pohjimmiltaan siinä että kirjoittaja oli venäläinen vaan sitä ainoastaan käytettiin lyömäaseena häntä vastaan todellisen ongelman ollessa ihan jossain muualla.

Ja jotenkin oli samalla huvittavaa ja välillä ärsyttävää lukea kuinka kirjoittaja syytti suomalaisia siitä että venäläisiä ei katsota ihmisinä ja yksilöinä vaan kaikki ovat "samanlaisia ryssiä", mutta ihan samalla tavalla hän itse yleistää pelkästään omien kokemustensa perusteella kaikki suomalaiset masentuneiksi, sisäänpäinkääntyneiksi mulkuiksi jotka vihaavat ryssiä, eivätkä osaa juhlia ja pitää elämässään hauskaa.

Ja punaista sai näkemään myös tuo kuinka hän vertasi suomalaisten sota-ajoista kumpuavaa ryssävihaa siihen kuinka venäläiset eivät vihaa saksalaisia vaikka 20 miljoonaa venäläistä kuoli sodassa saksalaisia vastaan. Se kun vaan tahtoo olla niin että voittajan on helpompi olla anteeksiantavainen, kun ei ole menettänyt suuria alueita maastaan ja ei ole joutunut maksamaan valtavia sotakorvauksia jne. Vaikka kyllähän toki tuosta sodasta on jo sen verran aikaa mennyt että alkaa olla jo aika päästä asiasta yli.

Mutta kyllähän tuossa kirjassa oli myös jonkin verran sellaista mikä pisti ajattelemaan myös omaa suhtautumistaan venäläisiin ja yleensäkin omaa käyttäytymistään ja suomalaisuutta. Kyllä meillä kaikilla varmasti petraamista on ja kirjoittaja toi monta hyvää pointtia esille. Mutta tosiaan olisi toivonut että kirjoittaja ei olisi lähtenyt purkamaan asiaa noin yksioikoisella tavalla pelkästään tuota rasismikorttia pöytään heitellen. Kyllä se nimittäin ainakin täällä Itä-Suomessa asuvana pitää sanoa että venäläisetkin tekevät kyllä aika paljon ylläpitääkseen tuota negatiivista mainettaan, ja kyllä se niinkin on että homma on myös paljon itsestä kiinni miten uuteen maahan sopeutuu. Jos asenne on sitä että ei koskaan näe itsessään mitään vikaa ja pelaa sen sijaan aina tuon rasismikortin, niin välttämättä se ei vie tilannetta yhtään eteenpäin.

Mutta mielenkiintoinen kirja joka tapauksessa, herätti ainakin paljon ajatuksia.

 

[FinJeevel_86]

Mä olen innostunut tämän vuoden aikana lukemaan kirjoja. Olisko peräti viides, tai kuudes kirja menossa, kun edellisen 24 vuoden aikana olen lukenut max. 5 kirjaa. Dekkareita olen lukenut, mutta toisaalta olisi kiva lukea jotain, mistä voisi samalla oppia ja saisi hieman yleissivistystä.

Kysytäänpä nyt tähän lopuksi vielä, että monta kirjaa luet vuodessa?

 

[Musta Nuoli]

Mä olen innostunut tämän vuoden aikana lukemaan kirjoja. Olisko peräti viides, tai kuudes kirja menossa, kun edellisen 24 vuoden aikana olen lukenut max. 5 kirjaa. Dekkareita olen lukenut, mutta toisaalta olisi kiva lukea jotain, mistä voisi samalla oppia ja saisi hieman yleissivistystä.

Kysytäänpä nyt tähän lopuksi vielä, että monta kirjaa luet vuodessa?

Lukeminen kannattaa aina, kuten Jörn Donnerkin ehti tokaista. Historialliset romaanit antavat monesti vetävän tarinan ohella vähän lisätietoa historiasta, ja yleistajuiset faktapohjaiset teokset antavat vielä enemmän.

Parissakin ketjussa mainittu Patrick O'Donnellin teos Soluttautujat (saatavilla nyt halvalla pokkarina, sekä tietysti kirjastosta) on esimerkiksi varsin hyvä teos, jos haluaa lukea paitsi jännittävästi kirjoitetuista tositapahtumista myös saada rautaisannoksen tietoa toisen maailmansodan tietyistä vaiheista. Teoshan siis kertoo juutalaisista vapaaehtoisista soluttautujista, jotka pudotettiin laskuvarjolla natsien rintamien taakse, ja jotka pyrkivät soluttautumaan natsijoukkoihin ja sekä tekemään sabotaasia että informoimaan liittoutuneita natsien joukoista ja näiden liikkeistä. Tämä on kuin Korkeajännitystä tai sotaseikkailuromaania lukisi, mutta kyse on tosiaan tositapahtumista.

Paljonko kirjoja tulee luettua vuodessa? Hyvä ja vaikea kysymys. Häpeäkseni lukutahti on viime aikoina hieman hidastunut, kun aikaa on mennyt kaikenlaiseen muuhunkin, ja tietysti paksujen monisatasivuisten sarjakuvaromaanien lukeminen on kirjojen lukemiseen käytetystä ajasta pois, kuten myös dvd-elokuvien katselu.

Yöpöydällä on reilu puolenkymmentä teosta nytkin, luen niitä välillä hieman limittäin. Nykyisin ei varmaan mene kirjaakaan viikossa, joten veikataan sellaista 30-40 teosta vuodessa. Parhaimmillaan on mennyt varmaan 80-90 kirjaakin, mutta näistä ajoista on hieman aikaa.

Sinänsä jos joku kirja oikein vetää puoleensa, niin ei siinä kauan aikaa mene. Lukunopeus suomenkielisen romaanin kohdalla on siinä 120-130 sivun luokassa per tunti, englanninkieliset teokset ja tietokirjat hieman hitaammin. Eli 400-sivuinen suomenkielinen romaani menee noin 3-4 tunnissa. Kevyt viihdehöttö vähän nopeammin, "laatukirjallisuus" vähän hitaammin jos/kun haluaa vähän nautiskella sanankäytöstä.

 

[alwahla]

Kysytäänpä nyt tähän lopuksi vielä, että monta kirjaa luet vuodessa?

Nykyään ehkä yhden. Joskus muinoin tuli luettua reippaasti päälle 40 kirjaa vuodessa, mutta sitten tulivat työkiireet.

 

[ms.qvist]

Blaine Harden (Shin Dong-hyuk) Pako Pohjois-Koreasta, Leiri 14. Kyseessä on Blaine Hardenin ja Shin Dong-hyukin yhteistyössä tekemä teos, jossa jälkimmäinen kertoo tarinansa elämästään pohjoiskorealaisella vankileirillä ja huikeasta paostaan sieltä, lisäksi merkityksellisessä roolissa on elämä vankileiriltä paon jälkeen.

Kirja on suhteellisen lyhyeen aikaan kolmas Pohjois-Korean tilannetta käsittelevä teos, kaksi muuta ovat Pjongjangin akvaariot ja Suljettu maa. Niihin verrattuna Shin Dong-hyukin elämästä kertovassa kirjassa pääpaino on yksilön selviytymistarinassa ja hänen henkilökohtaisista kokemuksista vankileirielämästä ja elämästä paon jälkeen. Niin laajasti yhteiskunnallisia ongelmia teoksessa ei käsitelty kuten esim. Suljetussa maassa tehtiin, mutta toisaalta Leiri 14:sta vahvuus onkin juuri siinä, että sen sivuilla käsiteltiin konkreettisella tavalla yksilön elämää ja erityisesti niitä vaikeuksia, joita hän kohtasi vapautumisensa jälkeen ja päästyään pois "maailman suurimmasta vankilasta" Pohjois-Koreasta.

Suljetussa maassa viitattiin yksilöiden kokemiin ongelmiin mutta tässä teoksessa ne tuotiin vieläkin konkreettisemmalla tasolla esille niin yksilön elämän kautta kuin myös yleisluontoisina huomioina siitä millaisena moni Pohjois-Koreasta loikannut on kokenut elämän eteläisessä naapurissa tai Yhdysvalloissa - jonne moni myös hakeutuu jossain vaiheessa elämäänsä. Sopeutuminen on todella hidasta monien kohdalla, kaikilta se ei onnistu lainkaan vaan verrattuna esim. eteläkorealaisiin loikkarit ajautuvat vieläkin useammin itsemurhiin tai irralliseen elämään yhteiskunnan rajapinnalla. Seuraava lainaus kuvaa lyhykäisyydessään Shin Dong-hyukin tilannetta joitakin aikoja sitten:

"Olen kohoamassa eläimen tasolta, mutta edistys on todella hidasta. Joskus yritän itkeä ja nauraa kuin muut kokeillakseni, tuntuuko se joltain".

Shin Dong-hyukin elämä leirin jälkeen ei todellakaan ollut ruusuilla tanssimista ja hitaasti myös voimakkaat itsesyytökset valtasivat alaa ja syyllisyyden tuntu äidin ja veljen teloitusten johdosta oli kova, kuin myös epäilys ja syyllistäminen itseään siitä mitä isälle tapahtui paon jälkeen. Tai mitä itse pako piti sisällään.

***

Lukemieni kirjojen perusteella kuva Pohjois-Koreasta on muuttunut vieläkin raadollisemmaksi ja karummaksi. Toki olen tiennyt mikä tilanne maassa on ja missä jamassa kansalaiset elävät mutta kirjojen sivuilta on käynyt selväksi se, että maan huippua lukuunottamatta jopa eliitti kärsii Pjongjangissa monista elämää vaikeuttavista ongelmista, kuten sähkön puutteesta. Tai että maan armeija on hyvin korruptoitunut laitos, jossa esiintyy lahjontaa ja varastelua tai lunnaiden vaatimista ihmisistä jotka ovat pikkusyistä joutuneet leireille tai vankilaan. Samaa esiintyy myös muiden turvallisuusviranomaisten kohdalla.

Lännessä on myös annettu kuva siitä, että asevoimiin panostetaan kaikkensa mutta karu totuus on se, että asevoimien ja turvallisuusjoukkojen jäsenissä on paljon nuoria miehiä ja naisia, jotka kärsivät nälästä, jotka ovat alikehittyneitä - huomattavan pienikokoisia, joiden elannosta suuri osa voi tulla korruption ja ryöstelyn kautta saadusta omaisuudesta, ja joilla voi olla pulaa yksinkertaisistakin tavaroista, kuten sukista ja alusvaatteista. On tietty huomioitava se, että maan asevoimista noin 80% on sijoitettu noin sadan kilometrin levyiselle kaistaleelle Etelä-Korean vastaisesta rajasta ja tänne on myös sijoitettu parhaiten varustellut ja iskukykyisimmät joukot. Sen sijaan Kiinan vastaisella raja vuotaa monin paikoin kuin seula ja lahjonnalla pohjoiskorealaiset pääsevät Kiinaan tekemään kauppoja, tapaamaan sukulaisia tai loikkaamaan maasta pois. Pohjois-Korea on savijaloilla seisova jätti, enkä ihmettele vaikka se romahtaisi alle vuosikymmenessä.

vlad.

 

[Palstalegenda]

Blaine Harden (Shin Dong-hyuk) Pako Pohjois-Koreasta, Leiri 14.

Suljettu maa tuli noin kuukausi sitten luettua ja tuon "Leiri 14" näin viime viikolla ensi kertaa kirjakaupassa. Kyllähän se täytyy tuokin kirja lukea, on sen verran sen maan meininki erikoista, erityisen hullua menoa jopa tämän planeetan mittakaavaan.

Hulluudesta tulikin mieleeni... Eilen luin alusta loppuun Kalervo Palsan sarjakuvan Eläkeläinen muistelee - harmaa komedia. Jos joku ei tiedä mitä tuossa 140-sivuisessa sarjakuvassa on aihepiirinä, niin sen verran voinen mainita, että pääasiallinen aihepiiri on ruumiisiin sekaantuminen ja homostelu, suorastaan homo-orgiat. Syödään siinä naista elävältäkin ja sekaannutaan omaan 5-vuotiaaseen lapseen (ainakin yritetään), jonka se kirjan päähenkilö on juuri tappanut syöttämällä lapselleen (ja vaimolleen) valkoisia kärpässieniä.

Nyt minä sitten olen vissiinkö sivistyneempi ihminen, kun olen tuon lukenut. Epäilenpä tuota asiata melko jyrkällä vastakulmalla. Sairas hullu runkkarihomo se Palsa oli, tämän lausuntoni hän varmasti ottaisi kehuna jos eläisi. Hyvä kuitenkin että kuoli edes noinkin nuorena, ettei moista paskaa ole tehty tuota enempää. En suosittelee kyseistä kirjasta kenellekään.

Tarkoitin siis, etten tykännyt, vaikka ymmärsinkin kirjan näennäisen syvällisemmän viestin, niin tyylikeino oli kirjaimellisesti aivan perseestä.

 

[Dishier]

Itse aloitin kolme viikkoa sitten paikata yleissivistyksessäni ollutta aukkoa, ja lainasin kirjastosta Väinö Linnan kirjoittaman Täällä Pohjantähden alla -kirjan ensimmäisen osan. Nytten olen kolmessa viikossa lukenut jo kaksi ekaa osaa, ja kolmanen ajattelin huomenna käydä lainaamassa.

En oikeastaan ennen lukemisen aloittamista tiennyt, että mitä kirjoilta odottaisin. Vaikka moni olikin kyseisiä kirjoja minulle kehunut, pelkäsin etten jaksa keskittyä mihinkään tuon tapaiseen kirjalllisuuteen. Pääosin olenkin ennen lukenut vain Ilkka Remeksen ja Reijo Mäen kirjoittamia suhteellisen lyhyitä ja kevyitä romaaneja (plus jotain elämänkertoja ja muuta pientä).

Mutta kun tämän kirjan lukemisen aloitin, en lukemista meinannut enää lopettaa. Kerronta ja teksti olivat yksinkertaisesti niin hyvää, etten aikaisempaa ennen ollut kokenut. Henkilötkin oli kirjoitettu niin todentuntuisiksi, etten voinut kuin ihmetellä. Vaikka lukion historian kirjoista olin mielestäni hyvän käsityksen Suomen historiasta saanut, avasi tämä Linnan teos silmäni kuitenkin lopullisesti. Esimerkiksi vuoden 1918 sisällisodan kauheus avautui vasta nytten tosissaan minulle kirjan lukemisen yhteydessä.

Vaikka viimeistä osaa en vielä ole lukenut, voin kyllä yhtyä ihmisiin, joiden mielestä Täällä Pohjantähden alla -romaani on mestariteos. Ennen tätä oli vain nähnyt leffasta jonkin pätkä ja tiesin, että jotkut Koskelat siellä kai seikkailee. Kuitenkin kirjaa lukiessani tämä kaikki tuli minulle todella esille ja ihmettelin, että miksi vasta nytten 18-vuotiaana aloin kirjaa lukemaan.

Kirjaa on varmaan paha monelle suositella, sillä uskoisin että suurin osa ainakin vanhemmista ihmisistä on sen jo lukenut. Kuitenkin ainakin näille nuoremmille kirjoittajille, jotka eivät sitä ole vielä lukeneet, voisin sitä suositella. Vaikka itsekään en ole mikään kirjojen suur kuluttaja, tykkäsin silti kirjasta todella paljon. Kannattaa siis lukea, mikäli sitä ei vielä ole tehnyt!!

 

[Musta Nuoli]

Täällä Pohjantähden alla on hieno teos kaikin puolin, kirjallinen mestarisaavutus. Minullakin kesti yllättävän pitkään ennen kuin tuohon tartuin aikanaan, mutta teos veti heti mukaansa. Ja tarjoaahan se useita kuolemattomia lauseita, jotka lähes jokainen suomalainen tunnistaa, kuten "alussa oli suo, kuokka ja Jussi" sekä "Suomen kesä on kaunis mutta lyhyt" yms.

Nyt kun tuota luet, niin suosittelen lukaisemaan seuraavaksi putkeen Tuntemattoman sotilaan. Vänrikki Koskelan eli Vilho Koskelan osuus tässä tarinassa avautuu entistä syvemmin kun olet lukenut hänen sukunsa vaiheista, ja vänrikki Koskelan kohtalo tuntuu entistä traagisemmalta. Harvoin minussa kirjat herättävät syviä liikutuksen tunteita, mutta Tuntemattoman sotilaan tiettyjen sotilaiden kuolinkohtaukset tuovat ja ovat tuoneet ihan kyyneleet silmäkulmiin. Erityisesti Koskelan kohtalo, mutta myös Hietasen kauhea loppu.

Pitääkin varmaan taas lukaista Tuntematon uusiksi pitkästä aikaa. Jos vaikka ottaisi tavoitteekseen saada teos luettua joko ennen Talvisodan alkamisen vuosipäivää (30.11.) tai ennen itsenäisyyspäivää.

 

[ms.qvist]

Hulluudesta tulikin mieleeni... Eilen luin alusta loppuun Kalervo Palsan sarjakuvan Eläkeläinen muistelee - harmaa komedia.

...

Tarkoitin siis, etten tykännyt, vaikka ymmärsinkin kirjan näennäisen syvällisemmän viestin, niin tyylikeino oli kirjaimellisesti aivan perseestä.

Kävin varmaan vuosikymmen sitten Kiasmassa katsomassa Kalervo Palsan näyttelyn - varsin mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä näyttely kieltämättä. En laskenut kuinka monessa taulussa hän tappoi itsensä tai raiskasi jonkun mutta monessa, todella monessa. Kokoelma piti sisällään myös otteita jostain sarjakuvasta, nimi painunut jo unholaan, olisikohan ollut samainen jonka luit.

Viestisi perusteella minussa heräsi voimakas ajatus sivistää itseäni lukemalla Palsan sarjakuvallista tuotantoa. Pitänee katsastaa löytyykö paikallisesta kirjastosta, vai onko peräti ryhdyttävä kaukosuhteeseen.

Eläköön Kalervo!

vlad.

 

[Musta Nuoli]

Muut tekevät mitä tahtoo, Hannu Koli tekee mitä haluaa! Eläkeläinen muistelee on klassikko alallaan. Ei ole Kolin nekrofiilisten fantasioiden voittanutta, edes oma vaimo ja tytär eivät ole turvassa.

Omalla tavallaan Palsan teos kuitenkin myös läpileikkaa vallan, vallankäytön ja vallan väärinkäytön epäpyhää kolminaisuutta ja antaa huomattavan raadollisen kuvan maailman menosta ja ihmisluonteesta.

Vallan kamareissa kun on symbolisesti tapana nussia heikompia perseeseen ja jatkaa häpäisyä sen jälkeenkin kun henki tai ainakin tahdonvoima on jo kaikonnut. Ja kulissien taakse voi kätkeytyä minkälaisia kieroutumia tahansa, joita toteutetaan kun pysäyttäjää ei ole näköpiirissä.

Toki ylläoleva pohdinta voi olla vain tekotaiteellista paskaa, ja oikeasti Palsan teos on vain kokoelma sairaan mielen irstaita seksuaaliväkivaltaisia perversioita, jotka on tarkoitettu nekrofiileille.

vlad: Minulla on Eläkeläinen muistelee omassa hyllyssäni, mutta kyllä se kirjastojenkin kokoelmissa on, tai ainakin pitäisi olla. Like-kustannushan tästä otti jokunen vuosi sitten uuden painoksenkin.

 

[Pisin Kääpiö 186cm]

Omalla tavallaan Palsan teos kuitenkin myös läpileikkaa vallan, vallankäytön ja vallan väärinkäytön epäpyhää kolminaisuutta ja antaa huomattavan raadollisen kuvan maailman menosta ja ihmisluonteesta.

Edes tuonpuoleisuus ei ollut Palsan sarjakuvassa vapaa näiltä ilmiöiltä. Mitä sairaimpien perversioiden taustalla on yllättävän monitasoista kerrontaa näistä teemoista. Pitää myös muistaa missä olosuhteissa ja minkä ikäisenä Palsa Eläkeläisensä teki.

Käyttäjänimettömän Palsa-määritelmä sairas hullu runkkarihomo osuu kohtuullisen hyvin maaliinsa. Kyse oli epävakaasta joskin huomattavan lahjakkaasta kaverista, jonka lempiharrasteita oli juuri runkkaaminen. Homostelukaan ei ollut vierasta, mm. Reidarin kanssa Palsa tätä touhua toimitti. Palsan päiväkirjojen perusteella naisen kaipuu oli kuitenkin iäti ja raskaasti taiteilijaa jäytänyt asia.

Kalervo Palsa ei ollut mikä tahansa pillunkuvien piirustelija, joka töhertää päivät hävyttömyyksiä apurahojen turvin ja käy iltaisin apeksimassa graavilohta Lions-veljien kanssa. Palsa oli nälkätaiteilija (omien sanojensa mukaan), joka teki perversioiden, kuoleman ja hulluuden kolmiossa keikkuvaa taidetta läpi elämänsä.

Edellä vlad viittasi takavuosina Suomea kiertäneeseen laajaan Kalervo Palsa -näyttelyyn. Siellä minäkin kävin. Itse asiassa vielä useampaan kertaan, eri seurueiden mukana. Viimeistään tuo näyttely paljasti Palsan suunnattoman produktiivisuuden ja totaalisen paneutumisen mielisairauden, juopottelun ja seksuaalisten perversioiden sävyttämän mielenmaiseman siirtämiseen kuvalliseen muotoon. Kävi myös monin tavoin ilmi, että köyhyyden ja jatkuvan juopottelun ynnä yhteisön ylenkatsonnan alla elänyt Kalervo Palsa oli kohtalaisen hyvin perehtynyt kirjallisuuteen ja taiteisiin yleisemminkin.

Luin Palsan Eläkeläisen ensimmäisen kerran 20 vuotta sitten. Kyllä siitä jonkinlainen kuvottava olo tuli. Ei tuollaista teosta monikaan kykene tekemään, ei sen paremmin lahjoiltaan keskitasoinen eikä myöskään täysin terve. Mitä kaikkea onkaan sanottu hulluuden ja nerouden suhteista.

 

[ms.qvist]

Parissakin ketjussa mainittu Patrick O'Donnellin teos Soluttautujat (saatavilla nyt halvalla pokkarina, sekä tietysti kirjastosta) on esimerkiksi varsin hyvä teos, jos haluaa lukea paitsi jännittävästi kirjoitetuista tositapahtumista myös saada rautaisannoksen tietoa toisen maailmansodan tietyistä vaiheista. Teoshan siis kertoo juutalaisista vapaaehtoisista soluttautujista, jotka pudotettiin laskuvarjolla natsien rintamien taakse, ja jotka pyrkivät soluttautumaan natsijoukkoihin ja sekä tekemään sabotaasia että informoimaan liittoutuneita natsien joukoista ja näiden liikkeistä. Tämä on kuin Korkeajännitystä tai sotaseikkailuromaania lukisi, mutta kyse on tosiaan tositapahtumista.

Tulipa noin vuorokauteen luettua Patrick K. O'Donnellin teos Soluttautujat (juuri pokkariversiona hankittu). Täytyypi todeta, että teos yllätti minut positiivisesti ja se oli rakenteeltaan hyvin toteutettu ja vaikka kyseessä onkin tietokirja, teksti oli soljuvaa ja melkeinpä tuli tunne kuin olisi sotaromaania lukenut mutta taustalla oli raakaa dataa ja tuhansia tehtyjä työtunteja.

Teoksen sisällöstä ei minun oikeastaan enää tarvitse mainita mitään, koska tiivistit sen olennisella tavalla - mainitaan kuitenkin se, että joukot pudotettiin Itävallan alueelle, tai pyrittiin pudottamaan mutta osa OSS:n joukoista pudotettiin jopa kymmeniä kilometrejä väärään paikkaan suunnistusvirheiden vuoksi.

PublishersWeekly.com kuvaa teosta "tosielämän vastine Quentin Tarantinon... elokuvalle Kunniattomat paskiaiset..." Mutta minä voisin tähän jatkaa sen verran, että vaikka pidinkin Kunniattomista paskiaisista niin kyllä O'Donnellin teos vie sitä kuin litran mittaa. Mikäli haluja riittäisi niin esim. Operaatio Greenupin vaiheista saisi tehtyä mitä parhaimman sotaelokuvan, ja tuskin kukaan ehtisi katsomossa pitkästyä koska toiminta oli rautaista koulutuksesta alkaen ja hermojaraastavaa loppuun saakka.

Patrick K. O'Donnell on muuten ollut tekemässä myös Taistelutovereita, sivuhuomautuksena mainiten.

vlad.

 

[Midnight Rambler]

Lukaisin juuri Heikki Ylikankaan Romahtaako rintama?, joka siis käsittelee karkuruutta ja sotilaskurin palauttamisen keinoja kesällä 1944, kun suursuomispedeily tungettiin lopullisesti vessasta alas.

Tämä tutkimus viimeistään romuttaa sen myytin, että suomalaiset kävivät sotaansa "kiltimmin", kuin sodan muut osapuolet yleisesti ottaen(toki Saksan ja NL:n diktatuurit sekä Japanin absurdi kunniayhteiskunta olivat vielä oma lukunsa). Suomenkin herra kenraaliherrat ehdottivat ihan vakavalla naamalla karkureiden ampumista suoraan riviin niin kauan, että mieli muuttuu. Toki sitten olivat vielä nämä yhtä sairaat kenttäkomentajat, kuten "sankarillinen" kiilusilmä ja änkyttäjä A. Ehrnrooth, joka Äyräpäässä käski oman tykistön ampua Vuoksen toiselle puolelle vetäytymisen aikana jääneitä omiaan. Totuus vain sattui olemaan Ehrnroothin kannalta aika kiusallinen sikäli, että nämä "antautujat" eivät ilmeisesti osanneet uida ja vaihtoehdot olivat ammusten loppuessa aika vähissä. Suivaantunut eversti varmaan oletti näiden lähtevän vielä puukoin ja kivin vasta-iskuhun.

Tunnettu Huhtiniemen joukkohautamysteeri on sekin jo aikaa sitten paljastunut pelkäksi huijaukseksi, mutta kirjan mukaan teloitettujen määrää jatkosodassa on silti virallisissa lähteissä pyöristetty alakanttiin. Tähän antavat viitteitä esimerkiksi pari heti sotien jälkeen Ruotsiin muuttaneet kenttäoikeuksien tuomaria. Linjojen takana, esimerkiksi henkilöstötäydennyskeskuksissa tapahtuneet teloitukset on aika tehokkaasti vaiettu sodan jälkeen ja osittain jo sen aikanakin. Kenraali käytännössä rikollinen Heinrichsin käsky ampua jokainen kahdesti linjaan palaamisesta kieltäytynyt karkuri antoi melkoiset valtuudet järjestää nopeita teloituksia vailla normaalin kenttäoikeuden aikaa vievää byrokratiaa.

Karusta aihepiiristään huolimatta oikein sujuvasti kirjoitettu ja jännittäväkin teos, jota voi suositella kaikille Suomen historiasta kiinnostuneille. Sopii myös niille, joita itseni tavoin sankarillinen ja kiillotettu sotahistorian kirjoitus yleisesti ottaen lähinnä tympii.

Sota - Vittu mitä paskaa.

 

[Musta Nuoli]

Karusta aihepiiristään huolimatta oikein sujuvasti kirjoitettu ja jännittäväkin teos, jota voi suositella kaikille Suomen historiasta kiinnostuneille. Sopii myös niille, joita itseni tavoin sankarillinen ja kiillotettu sotahistorian kirjoitus yleisesti ottaen lähinnä tympii.

Sota - Vittu mitä paskaa.

Samaa mieltä sinänsä sodasta, tosin rintamakarkurien ampumiset ovat kaksipiippuinen juttu. Jatkosodan loppuvaiheilla rintaman oli yksinkertaisesti pakko kestää ja rivit oli koottava sen jälkeen, kun linjoilta tuli lähes paniikinomainen lähtö neukkujen suurhyökkkäyksen alettua.

Liioittelematta voi sanoa, että kyllä tuossa itsenäisen Suomen olemassaolosta väännettiin ihan tosissaan. Paska hommahan se on omia karkureita teloittaa, mutta toisaalta kuolemantuomio se on omille asetovereillekin, jos jotkut jättävät asemat ja pötkivät pakoon, eikä miehiä enää riitä torjumaan neuvostoarmeijaa.

Karkurien teloittaminen ei tietysti niihin miehiin tepsinyt, jotka olivat hermoromahduksen partaalla ja joiden psyyke oli täysin pettänyt, mutta saattoi se hieman miettimistä antaa sellaisille henkilöille, jotka olivat ajatelleet hipsiä linjoilta tiehensä, jättää kaverit sinne kuolemaan ja itse päätyä sotaoikeuden jälkeen linnaan makaamaan ja lihomaan, kaukana rintamasta. Näinhän aiemmin pitkälti toimittiin, mutta kenttäoikeudessa tulikin sitten kuolemantuomioita pikateloituksin, mikä toimi pelotteena käpykaartia harkitseville.

Paska homma yhtä kaikki, mutta sitä sota on. Mitä tulee suomalaisten sodan "kiltteyteen", niin mielestäni jo Väinö Linna nämä myytit murskasi 1950-luvulla Tuntemattoman sotilaan myötä. Siinähän on myös tämä kahden oman sotilaan teloituskohtaus, ja upseerien Suur-Suomi -fantasiat pistetään ihan omaan valoonsa. Myöskään eversti Karjula (sekopää, joka lopussa ampuu sotamies Viirilän, joka oli lähdössä Inariin susia naimaan) ei mitään myyttiä pönkittänyt.

Suur-Suomi -hanke oli mitä oli (=älytön), mutta ilman sitäkin Suomi olisi Neuvostoliiton kanssa uuteen sotaan joutunut, ja Neuvostoliitto sotatoimet kuitenkin Jatkosodassakin aloitti, joten Suur-Suomi -fantasiat eivät ole sinänsä niin olennainen osa Jatkosotaa ja sen käymistä kuin ehkä ajatellaan. Mannerheim kuitenkin viime kädessä veti suitsia takaisin, lopetti hyökkäysvaiheen ja esti mm. Muurmanskin radan katkaisemisen, mikä olisi johtanut helvetinmoiseen retribuutioon jälkeenpäin.