Viikko sitten en oikein uskonut
tutkimusta, jonka mukaan Suomi olisi käytetyllä mittarilla Länsi-Euroopan selvästi rasistisin maa. Nyt uskon.
Asetelma tiivistyy pitkälti tähän: "Minulle ei kukaan tule sanomaan, mitä sanoja saan käyttää". Suurin osa hyväksyy sen, että n-sanaa ei käytetä, mutta ennen kaikkea kukaan ei siitä saisi tulla neuvomaan.
Ja kenties vielä paremmin tiivistyy tähän: "Minulle ei kukaan Suomessa asuva ninnannunna tule sanomaan, mitä sanoja saan käyttää." Erityisen vaikealta tuntuu olevan ottaa vastaan kritiikkiä Suomessa asuvalta vähemmistöltä.
Ja ehkäpä kaikkein parhaiten asenteet tulevat ilmi epäsuorasti seuraavalla tavalla: On selvää, että Renazin käyttäytyminen Sannikassa ei mennyt ihan putkeen ja woke-ilmiössä on ongelmia. Voisi ajatella, että koska kysymys on heikompiosaisesta väestönryhmästä, tähän suhtauduttaisiin kuitenkin empaattisesti. Ymmärrettäisiin, että ok, ongelmia on, mutta ollaan silti heidän puolellaan. Mutta näin ei todellakaan näytä olevan, vaan sen sijaan altavastaajan asemassa olevaan vähemmistöön osoitetaan suoranaista vihaa ja raivoa.
On hieman vaikea määritellä, mistä tämä kertoo. Kertooko se ylemmyydentunnosta, alemmuudentunnosta, huonosta itsetunnosta, ennakkoluuloista vai mistä. Joka tapauksessa on selvää, että suomalaisen mielenmaisen pinnan alla kytee jotain, jota rasismiksi voidaan kutsua. On todennäköistä, että tämä johtuu suurelta osin siitä, että olemme olleet täällä pussinperällä keskenämme vuosituhansia, jonka vuoksi emme (vielä) oikein osaa suhtautua toisenlaisiin normaalisti. Tätä puoltaa sekin, että alussa mainitun tutkimuksen asennemittari korreloi selvästi maahanmuuttohistorian pituuteen.