Suurin kuilu minun ja humanistin ajattelussa lienee jossain tuolla. Humanistin on vaikea ymmärtää mitä tarkoitan, kun vastustan tieteen politisointia, koska hänestä kaikki on pohjimmiltaan politiikkaa, yksilön ajatuksia ja aatesuuntia, matematiikasta ja luonnontieteistä lähtien.
Tieteen ei periaatteessa pitäisi olla poliittista, mutta tiedettä käytetään poliittisiin tarkoitusperiin. Usein tieteen tuotokset myös vaikuttavat suoraan yhteiskuntaan ja sitä kautta politiikkaan. Hyvänä esimerkkinä 1900-luvun alun innostus suoraviivaisiin älykkyystesteihin ja kallonmittaukseen.
Liiallisen politisoinnin vastakohta on puolestaan se, että ei tunnisteta niitä ennakko-olettamuksia ja arvovalintoja, joita tutkimuksiin ja päätöksiin välittyy. Toisin sanoen kohdellaan neutraaleina sellaisia johtopäätöksiä, jotka sisältävät jo lähtökohtaisesti valintoja. Esimerkkinä homouden psykiatrinen tautiluokitus vuoteen 1981 asti, joka sekin perustui oletettavasti johonkin tieteelliseen näkemykseen.
Vastaavasti arjessa luokitellaan monia asioita tarkoituksella politiikan ulkopuolelle, vaikka ne liittyisivät politiikkaan. Jos Kiina lähettää Suomeen pandoja diplomaattisin motiivein, se on poliittista, vaikka eläin ei itsessään olisi poliittinen aihe. Onko pandoja katselemaan matkustava suomalainen poliittinen toimija? Ei välttämättä, mutta teolla - oli miten pieni tahansa - on silti poliittisia seurauksia. Samalla tavalla Putinin KHL-projekti on poliittinen, vaikka vain murto-osalla Jokereiden kannattajista olisi minkäänlaista poliittista näkemystä asiasta. Meillä ihmisillä onkin tapana rajata asioita kategorioihin: urheilu, politiikka, uskonto, tiede. Todellisuudessa näitä on hyvin vaikea erottaa täysin omiksi osa-alueikseen.
Toisekseen, meillä on tapana kärsiä siitä, että emme kykene irroittautumaan omista ajattelun rakenteista. Tämä on ihmisen kognitiivisen toiminnan kannalta välttämätön "oikoreitti", sillä tarvitsemme loputtomassa informaatioavaruudessa jotain mihin tarttua. Niinpä meillä on luontainen kyky jäsentää maailmaa aiempien kokemuksien pohjalta; olemme tottuneet, että vihreä valo merkitsee "saa mennä" ja punainen taas varoittaa uhasta. Yhtä lailla olemme tottuneet siihen, ettei meidän identiteetin peruspalikoita kyseenalaisteta. Näitä peruspalikoita ovat mm. pyrkimys hyvään, oikeudenmukainen kohtelu ja tasa-arvo, eli aika yksi yhteen Ebrahimin kyseenalaistamisen kohteiden kanssa.
Valtaoja edustaa monelle suomalaiselle kunnollisen kansalaisen arkkityyppiä: rauhallisesti artikuloiva, sulavakäytöksinen, hyväntahtoinen, älykäs jne. Se, mistä hän puhuu, on myös monelle tuttu ja turvallinen asetelma: voimmeko keskustella rasismista rakentavasti? Valtaojan viesti vetoaa moniin, sillä hän on tässä aiheessa samaistuttava keskustelija, joka puhuu keskivertosuomalaisen äänellä. Harva suomalainen on karikatyyrin mukainen rasisti, joten millä oikeudella kukaan väittää heitä sellaiseksi? Tätä taustaa vasten moni ajatteli Ebrahimin piikitellessä Valtaojalle, että
tuo nainen voisi puhua minulle tuolla tavalla.
Intersektionaalinen feminismi ponnistaa humanistiselta pohjalta. Sen on tarkoitus antaa asioille näkökulmia. Tässä tapauksessa asioita tarkastellaan valtasuhteiden näkökulmasta. Jos sanot, että "feministi näkee valtasuhteita ja sortoa kaikkialla", olet mielestäni osunut asian ytimeen. Se on se nimenomainen näkökulma, josta asioita tarkastellaan, tavallaan sen koko olemassaolon tarkoitus on etsiä ja löytää valtasuhteita kaikkialta. Minä pystyn hyväksymään tämän, mutta en ilman mutinoita: näkökulmien antaminen on tärkeää pohjatyötä, mutta yhdestä näkökulmasta katsominen on mielestäni yksisilmäisyyttä.
Periaatteessa näin. Näkisin kuitenkin, että feminismin (intersektionaalista tai ei) monesta muusta muusta aatteesta erottava tekijä on marxilainen aatehistoria. Siinä missä Locken tai John Stuart Millin ihmiskuva korosti
vapautta jostakin, feminismi korostaa
vapautta johonkin. Toisin sanoen, liberaali puolustaa fundamentaalisia yksilönoikeuksiaan, kun taas feministi haluaa murtaa "yhteiskunnan kahleet". Voiko ihminen esimerkiksi olla vapaa, jos hänen perustarpeet (ravinto, tuulensuoja, sosiaaliset suhteet) eivät täyty? Onko kaatopaikalla autonrenkaita työkseen keräävä lapsi
tyhjä taulu vai
olosuhteiden uhri? Feministi etsii tällaisia "vastakkaisuuksia" ja perustaa kritiikkinsä siihen, että maailma on epäoikeudenmukainen paikka.
On vielä huomattava, että kun (humanistiselta pohjalta ponnistava) intersektionaalinen feminismi katsoo asioita valtasuhteiden ja -rakenteiden näkökulmasta, niin työkaluna on kieli ja kulttuuri. Aivan ymmärrettävästi siis kieli ja kulttuuri nähdään valtarakenteiden kautta. Siksi tästä näkökulmasta asioita ajavat näkevät, että vallan työkalut eli kieli ja kulttuuri on otettava omiin käsiin.
Näin on, mutta täytyy muistaa, ettei jokainen feministi etsi yhteiskunnan mikrorakenteista sortoa tai väijy netissä triggeröiviä sanoja. Kuten olen joskus kuvaillut, mielestäni suomalainen hyvinvointivaltio on suorastaan intersektionaalisen feminismin klassikko. Ajatelkaa nyt, mitä kaikkea
intersektionaalista Suomen valtio tekee: esteettömyysvaatimukset, peruskoulun erityisopetus, kehitysapu, äitiyspakkaus, YLE, keliakia-korvaus - lista on pitkä. Jos 1800-luvun klassiset liberaalit olisivat näistä kuulleet, olisi Pariisin ja Lontoon kaduilla mennyt moni sikari väärään kurkkuun.
Kieli ja kulttuuri ovat sinällään tärkeitä, mutta kyllä valtaa käytetään myös ihan arjen tasolla. Esim. täällä Turussa on pähkäilty viime vuosina, laitetaanko fyrkkaa keskustassa sijaitsevaan parkkihalliin vai koulurakennusten korjausrakentamiseen. Vaikka tämä tuntuu arkiselta aiheelta, niin samat marxilaisuudet ja liberalismit sielläkin on taustalla. Aatteita ei pääse pakoon.
Kaikkein henkilökohtaisin kritiikin kohde on se, että näiden aatteiden valossa esitettyjä näkemyksiä ja mielipiteitä sekä niistä vedettyjä johtopäätöksiä ei voi _käytännössä_ kritisoida. Ymmärrän, että yhteiskunnalliset aiheet ovat usein henkilökohtaisia, mutta yhteiskunnallisista aiheista käyty kriittinen keskustelu ei ole henkilökohtaista tai ainakaan sen ei pitäisi olla - mutta siitä vauhdilla tehdään sellaista.
Tähän on pakko vastata, sillä näen asian hieman eri lailla. Minusta nykyaika on siitä ihmeellistä aikaa, että
kaikesta saa puhua. Oikeasti tänä aikana kirjaimellisesti kenellä tahansa, jolla on internet-yhteys, on myös mahdollisuus avata ajatuksiaan kaiken maailman ihmeteltäväksi.
Toinen asia on sitten se, voiko mitä tahansa kirjoittaa ilman, että joku muu kritisoi sitä. Tämä on ehkä nykypäivän keskustelukulttuurille problemaattinen asia. Samat ihmiset, jotka vielä pari kuukautta sitten olivat järkyttyneitä boomer-termistä, ovat nyt takajaloillaan, kun rasismiakeskustelua ei saa väitetysti käydä ilman autenttista terminologiaa. Onko kyse siis siitä, että sananvapautta on rajoitettu, vai siitä, että sanoja ei halua altistaa itseään kritiikille?
Joku voi nyt sanoa, että eihän tuo pidä paikkaansa, mutta kun se vaan pitää paikkansa, kunhan sinulla on tarpeeksi aatetta ajavia ihmisiä tuttavapiirissäsi. Voin sanoa, että jos et nikottelematta silitä myötäkarvaan oikeita mielipiteitä edustavia mielipidekirjoituksia, niin pistät peliin ihmissuhteesi. Kritiikin esittäminen nähdään henkilöön kohdistuvana loukkaamisena.
Tämä pitää kyllä sinällään ihan paikkansa. Joulupöydässä ei kannata välttämättä ottaa aiheeksi Afrikan tähteä tai Marja Sannikkaa. Eri mieltä oleminen on joskus haastavaa, vaikka ajatuksen tasolla lähes kaikki kannattavat sanan- ja mielipiteenvapautta.