Tippusen verran kostuivat silmäni myönteisestä liikutuksesta, kun Aino-Kaisa Saarinen kiitti haastattelussa neljännen sijansa jälkeen tukijoitaan. Hän sanoi haluavansa näyttää Suomen kansalle ja koko maailmalle, että hän osaa hiihtää. Olisipa tällainen asenne leimallista koko joukkueellemme.
Olisi nyt vielä hiihtänyt 2,1 sekuntia nopeammin, niin olisi voinut kiittää tukijoitaan mitali kaulassa. Mutta tästä huolimatta hyvä asenne Saarisella, ja ennen kaikkea ne kauden parhaat tulokset kauden tärkeimpään kisaan.
Tämä puoli on jäänyt valtaosalta suomalaisurheilijoilta väliin. Jos jaksaisin näistä murehtia enemmän, niin itkisin vitutuksesta kun suomalainen toisensa jälkeen vetää hälläväliä-tuloksen kisoissa tai jopa jättää lähtemättä kisasuoritukseen (lökäpöksy-Piiroinen). Apurahat ainakin pois moisilta ja sponsorituet niille, jotka tekevät Sotshissa kauden parhaansa.
Hiihtäjistä olisi voinut jättää Suomeen kaikki muut paitsi Saarisen ja hänen tuekseen kolme muuta naishiihtäjää, jotta saadaan viestijoukkue täyteen. Mieshiihtäjiä ei tarvita ollenkaan, se pöljä vitun päivä tulee kerran vuosikymmenessä jossain Kuusamon piirikunnallisissa.
Mutta koska itkin viimeksi? Naisasioissa eli monivuotisen parisuhteen päättyessä tuli tirautettua enemmänkin 2006 loppupuolella. Silloin vannoin, etten naisten takia enää ikinä kyyneliä vuodata. Mutta vuodatinpa, saatana, pitkälti samantapaisista syistä vuoden 2012 aikana. Tosin vähemmän, mutta vähemmästä oli muutenkin kyse.
Sen jälkeen ovat silmäkulmat olleet enemmän tai vähemmän kuivat. Ehkä nyt olen vihdoin oppinut tarpeeksi kovettamaan sydäntäni , kivettämään tunteitani ja välttelemään kävelevien excel-taulukoiden houkutuksia. Tai niin minä nyt luulen. Kuitenkin lankean vielä joskus.
"Taas kaivan hautaa iloilleni
vedän hirteen suruni
ei mitään tunteita
ei mitään heikkouksia."
(
Kotiteollisuus: Rakastaa/ei rakasta)
