Marraskuussa 2001 tuli viimeisen kerran itkettyä, koska koin tuolloin pahimman burn-outini. Sen jälkeen on tapahtunut kaikenlaista paskaa, jotka olisivat helposti saattaneet aiheuttaa tunteenpurkauksen jos toisenkin, mutta pidin mölyt mahassa enkä sortunut itkemään.
Naiset ovat itkettäneet pari kertaa, sentimentaalinen mies kun olen ja otan ihmissuhdeasiat vakavasti. 2006 itkin kunnolla on tähän asti pisin parisuhteeni ja avoliittoni ajoi karille ja upposi samalla kun puolisosta paljastui luonteenpiirteitä, joita en ollut monen vuoden aikana havainnut lainkaan. Samaisen suhteen aikana tuli myös itkettyä alkuvaiheissa ihan silkasta ilosta ja onnellisuudesta pari kertaa ennen kuin kovin lemmenhuuma tasaantui. Vuoden 2006 jälkeen en olekaan itkenyt.
Tai no, itse asiassa oikeastaan olen. En vuolaasti kyynelehtien, mutta kun tässä syksyllä lupaavaksi kokemani ja ylipäätään ihmissuhteeksi luulemani suhde päättyi tylysti kaverikorttiin ja tunteeseen, että minua on jotenkin johdettu harhaan pahemman kerran, niin siitä tuli pala kurkkuun, nenä tukkoon ja erittäin ikävä olo.
Tähän myötävaikutti se, että kohtuukäyttäjän tapojeni vastaisesti tinttasin kirkasta viinaa oikein kaksin käsin tuopista juomalla, ja armoton vitutus yhdistettynä armottomaan humalaan nostatti tunnekuohun. Tästä selvisin kuitenkin parhaan ystäväni puhelinsoitolla. Kun pääsi tilittämään ja tuntojaan jakamaan, niin itkua lähennellyt mielentila muuttui kiukkuisemmaksi vitutukseksi ja lopulta tasaisemmaksi mielenlaaduksi. Ei pitäisi päästää naisia oman henkisen panssarin alle, ja normaalisti olenkin pitänyt tästä huolen. Enää en päästä ketään helpolla suojuksien alle ja pyrin pitämään itseni etäännytettynä ihmissuhteista.
Siinäpä ne tämän vuosituhannen itkutilanteet pääsääntöisesti ovatkin. Elokuvateatterissa olen kerran ollut lähellä täyttä itkua liikutuksesta, silmäkulma jo kostui ja pala nousi kurkkuun. Ei ole varmaan nörttimäisyydelle tässä tapauksessa rajoja, sillä tämä tapahtui Taru Sormusten Herrasta -näytöksessä Kuninkaan paluussa siinä kohtauksessa, kun kuningas Theoden nostattaa joukkojensa henkeä palopuheella ja koko armeija ratsastaa yhtenä rintamana huutaen täyttä kurkkua "kuolema! Kuolema!" Tämä kohtaus on kirjassa aina tehnyt suuren vaikutuksen, ja se teki sen myös teatterissa.
Kirjoista puheen ollen, löytyyhän niitä tilanteita, joissa pala on noussut kurkkuun. Ei mitään nyyhkytystä ja vuolasta kyynelvirtaa, mutta pala oli kurkussa ja silmäkulma kosteana kun taas viimeksi luin Tuntemattoman sotilaan ja kohtaukset, jossa sekä Koskela että Hietanen kuolevat. Jotenkin niin uskomattoman hienosti kirjoitetut kohtaukset ja niin traagiset menetykset, että ei tuosta voi olla liikuttumatta.
Koskettava taide ja fiktio siis saa liikuttumaan, sen sijaan olen sen verran paatunut, että ns. tosielämän katastrofit ja murhatapaukset eivät liikuta eivätkä saa järkyttymään syvästi. Ne vituttavat kyllä, joskus suurestikin. Aggressiotaso nousee kun lukee Jokelan murhista, Breivikeistä, Erikan kuolemasta ynnä muista, mutta jos joku jossain tappaa jonkun tai jotkut, niin en minä lähde suremaan itselleni vieraita ihmisiä itkemällä.
Uskoisin, että itkisin rajusti jos menettäisin tärkeimmät lähiomaiseni, parhaat ystäväni ja lemmikkieläimeni (tämä menetys on väistämättä joskus edessä lemmikkien lyhyemmän eliniän johdosta). Siinäpä se sitten varmaan olisikin. En ole itkenyt sukulaisteni kuten tätini tai kummitätini kuoleman johdosta, en isovanhempieni kuoleman johdosta, en aikanaan erään vanhan luokkakaverin ja ala-asteen ystäväni myöhemmästä itsemurhasta. En myöskään luultavasti itkisi yhdenkään työtoverini kuoleman johdosta. Jos TuTon edustusjoukkue tuhoutuisi liikenneonnettomuudessa, niin se sentään aiheuttaisi shokin.