Milloin itkit viimeksi ja miksi?

[Worrell]

Eilen tuli kännipäissä itkettyä vähän, kun sattui kelaamaan kaikkea. Harvinaista sikäli, kun itse olen humalassa ollessani hyvinkin iloinen persoona. Mutta joskus näköjään toisinkin päin.

 

[banaaninviljelijä]

Viimeisen vuoden aikana on tullut itkettyä enemmän kuin edelliseen kymmeneen vuoteen. Ei ole ollut minun vuosi. Viimeksi taisin itkeä viime viikolla, kun huomasin, etten voi voittaa tuulimyllyjä.

 

[Evil]

Heinäkuussa 1988, kun isäni kuoli.

Sittemmin kyynelkanavat ovat ehtyneet.

 

[TF-79]

Tänään, pikku kaljassa, kun mietin millaista elämäni olisi ilman vaimoani. Lopuksi soitin hänelle tämän: Joel Hallikaisen kappale "Opetuslapset" http://www.youtube.com/watch?v=XNYSAwjf34g

 

[Schwalbe]

Tänään, pikku kaljassa, kun mietin millaista elämäni olisi ilman vaimoani. Lopuksi soitin hänelle tämän: Joel Hallikaisen kappale "Opetuslapset" http://www.youtube.com/watch?v=XNYSAwjf34g

Vittuillaksesiko? Melko turkulaista mielestäni...

Viimeksi itkin vuonna 2005 kun tälläsin kirveellä peukalooni. Sattui niin saatanasti, ja vielä kun muurahaiset veivät sen irti lähteneen kappaleen pesäänsä iltapalaksi, niin en osannut muuta kuin itkeä.

 

[TF-79]

Vittuillaksesiko? Melko turkulaista mielestäni...

Nimenomaan, tai sitten siksi, että runoilijan vaimo saa tuostakin tekstistä jotakin irti...

Viimeksi itkin vuonna 2005 kun tälläsin kirveellä peukalooni. Sattui niin saatanasti, ja vielä kun muurahaiset veivät sen irti lähteneen kappaleen pesäänsä iltapalaksi, niin en osannut muuta kuin itkeä.

Melko tsadilaista mielestäni... Tai sitten vaan idioottimaisuutta...

 

[Barcelona]

Huhtikuussa 2001. Vein vanhan ja hyvin sairaan koirani lopetettavaksi. Koirani kuitenkin hiffasi siinä lekurin pöydällä mistä on kyse ja valpastui ja katsoi mua anovasti silmiin. Sen jälkeen sitä itkua sitten tulikin kunnolla... );

 

[Marwin]

Tänään on viimeksi vuodateltu. Muutenkin sattuneesta syystä ollut tämän ja eilisen illan ajan suhteellisen latistunut fiilis. Vaikea selittää, mutta tyttöystävään liittyy joka tapuksessa. Kummallakin osapuolella kyyneleet valuneet parina viime päivänä ihan kiitettävästi. Itselläni kuitenkin on toivoa ja uskon, että saamme asiat pian kondikseen...

 

[Squit]

Itse asiassa tässä on kyynel silmässä tällä hetkellä. Viimeisen vuoden aikana useasti. Välillä kauniiden muistojen, pakahtuneen olo tilan, kun on löytänyt elämänsa rakkauden ja sielun kumppanin. Välillä ikävästä ja mahdottomuudesta, kun meidän välinen tilanne on helvetin vaikea ja monimutkainen. Antaisin rehellisesti toisen jalkani jos saisin mahdollisuuden. Antaisin ihan mitä vain ja hän myös.

Kun rakkaus on kaikki ja silti sekään ei riitä.

 

[Nakkikastike]

Tälläkin hetkellä. Tuntuu helvetin vaikeelta tämä oleminen ja yksinäisyys. Kauhean kova ikävä sitä ketä oikeasti rakasti enemmän kuin ketään.

 

[Mdawg]

Aika jännä juttu. Ei ole pahemmin tullut itkettyä aikoihin, vaikka on vituttanutkin tai asiat menneet perseelleen, kuten mun kohdalla usein tapahtuu.

No nyt kuitenkin perjantaina sitten luin iltapäivällä hs.fi:stä, että Martti Ahtisaari on voittanut rauhan Nobelin. Tuli jotenkin selittämätön olo kun aloin ylimääräistä uutislähetystä katsoessa miettiä, että voiko ihminen oikeastaan korkeampaa huomion- ja arvostuksenosoitusta saadakaan kuin Nobelin rauhanpalkinto. Siinä voi ainakin sanoa, että kyseinen henkilö on tehnyt oikeasti jotain merkittävää. Hetken pohdiskeltuani pyyhin sitten roskan pois silmäkulmasta ja aloin nauraa Mr. Beanille.

Jälkeepäin sitten tuli itsekseen hymähdeltyä, että ei perkele voi Martti Ahtisaari saada kyyneltä meikäläisen silmään.

 

[Jack Daniel's]

Kännipäissäni tuli avauduttua Jokerien tilanteesta Tampereen reissun jälkeen toissalauantaina ja siinä (muistaakseni) tuli vähän kyyneleitäkin vuodatettua. Yleisesti ottaen selvinpäin tulee itkettyä äärimmäisen harvoin.

 

[kopo]

Viikonloppuna kun kuuntelin Samuli Edelmannin uutta hienoa virsilevyä ja katselin asiaan liittyvää dvd:tä Samulin ja edesmenneen Pappa Jyrälän haastatteluineen, samalla mielessä se tämän hetken lässytys tuosta yhteisöllisyydestä jonka murenemisen käytännössä lähes tyystin itsekin olen päässyt kokemaan.

Eilen myös onnesta (melkein) itkin kun ajattelin että miten Suomessakin voi olla noin hienoja taiteilijoita vielä kasikymppisinä kuin Arto Nybergin haastattelussa ollut Lasse Pöysti ja että miten tärkeitä nämä muutamat ympärillä olevat ihmiset ovatkaan samalla kun yksi suuri ja tärkeä asia ahdistaa päivittäin.

 

[julle-jr]

Itkin, tai ainakin melkein itkin silloin kun Raipe pelasi jäähyväismaaotteluaan. Tarkemmin sanottuna roska tuli silmäkulmaan sillä hetkellä kun maestro syötti ottelun loppuhetkillä Pihlmanin (?) tekemän maalin.

Muuten ei ole tullut itkettyä varmaankaan ala-asteaikojen jälkeen. Kerran tai kaksi olen yrittänyt kun joku joskus sanoi että itkeminen helpottaa, en vain ole saanut itkettyä yrityksestä huolimatta.

 

[Erling]

Syvää surua itkin viimeksi ja pitkästä aikaa isoäitini hautajaisissa keväällä. Hyvä, että pysyi arkku olkapäillä...

Pää sekaisin tai ilosta on itketty monta kertaa; ylivoimaisesti parhaimmat itkut olivat Dylanin Roskilde keikalla pari kesää sitten.
Mutta itkeminen on mun mielestä ihan okei, kunhan se on aitoa eikä sillä haeta säälipisteitä.

 

[ms.qvist]

Surusta itkin viimeksi parisen vuotta sitten kun kuulin ystäväni tehneen itsemurhan. Muutenkin kun tuolloin elin todella vaikeita aikoja tämä kosketti todella kovasti. Sen jälkeen kyynelkanavat ovat olleet tukkeessa, ei ole itku tullut vaikka kenties hyvää olisi tehnytkin.

vlad.

 

[Kummeli]

Huhtikuussa 2001. Vein vanhan ja hyvin sairaan koirani lopetettavaksi. Koirani kuitenkin hiffasi siinä lekurin pöydällä mistä on kyse ja valpastui ja katsoi mua anovasti silmiin. Sen jälkeen sitä itkua sitten tulikin kunnolla... );

Tämä lyhyt ja ytimekäs kirjoitus meinasi saada meikäläisellekin kyyneleet silmiin...

 

[Kirveellä töitä]

Muutama vuosi takaperin kun kävin hakemassa isäni uurnan krematoriosta Tampereelta ja vein sen Oriveden kirkkomaahan. Matkaa on n.40km ja matkalla padot murtuivat sen verran raivokkaasti, jotta pyyhkijät olisi pitäneet olla mieluummin tuulilasin sisäpuolella. Itkuni ei johtunut surusta.

 

[taisto-74]

Viikko sitten, kun vein äitivainaani kissoja toiselle omistajalle pitovaikeuksien vuoksi. Olivat rakkaita minullekin.

 

[Cassu]

Eilen kun kuulin koirani kuvaustulokset ja kasvattajan kommentin, että jos koira olis ollu hänen hän olis sen siihen pöydälle lopettanu. Kyseessä juuri vuoden täyttänyt koira. Järkytyksen jälkeen päätin koiran pitää niin pitkään kun toisella ei kipuja ole.

 

[sake]

Nyyh

Eilen tuli itkettyä raivosta ja vitutuksesta, kun "kaverini" jätti minut mäkkärin pihalle vesisateeseen jalat märkinä. Yritin sitten saada taksia, mutta enhän mä tiennyt missä olin, muuta kun että joku McDonalds ja Vantaa.. Kun taksikeskuksen tyttö oli vielä ihana ja selvitti olinpaikkani, kyynelehdin siksi, että onneksi maailmassa on hyviä ihmisiä. Oli muutenkin vissiin huono päivä..

Joku tuossa aiemmin mainitsi liikuttuneensa kyyneliin Ahtisaaren takia. Mulla tulee kyyneleitä silmiin aina, kun jollekin osoitetaan oikein urakalla suosiota.. Vaikka Oscar-gaalassa. Tai kun Raipe pelasi viimeistä kertaa Nordiksella. Pahimmillaan joskus TV-visailuissa, kun joku voittaa rahaa.

Surusta itkin viimeksi, kun avopuoliso unohti mut baariin mun omana syntymäpäivänä, noin kuukausi sitten.

 

[Uleåborgir]

Pmmp: neljä kissanpoikaa - YouTube

Itkettää aika paljon, se vain on väärin kun kun kuolo on korjata kissin, kun mennään heikoille jäille: on kuolo siitä seuraus ja äidin kyyneleet. Mutta onneksi Halli-koira pelastaa kissit. PMMP:ssä jokin epärationaalinen seikka vetoaapi tunteisiin. Toinen klassikkoitkettäjä on heidän versioimansa

PMMP - Pikkuveli - YouTube

 

[alwahla]

Marraskuussa 2001 tuli viimeisen kerran itkettyä, koska koin tuolloin pahimman burn-outini. Sen jälkeen on tapahtunut kaikenlaista paskaa, jotka olisivat helposti saattaneet aiheuttaa tunteenpurkauksen jos toisenkin, mutta pidin mölyt mahassa enkä sortunut itkemään.

 

[Musta Nuoli]

Marraskuussa 2001 tuli viimeisen kerran itkettyä, koska koin tuolloin pahimman burn-outini. Sen jälkeen on tapahtunut kaikenlaista paskaa, jotka olisivat helposti saattaneet aiheuttaa tunteenpurkauksen jos toisenkin, mutta pidin mölyt mahassa enkä sortunut itkemään.

Naiset ovat itkettäneet pari kertaa, sentimentaalinen mies kun olen ja otan ihmissuhdeasiat vakavasti. 2006 itkin kunnolla on tähän asti pisin parisuhteeni ja avoliittoni ajoi karille ja upposi samalla kun puolisosta paljastui luonteenpiirteitä, joita en ollut monen vuoden aikana havainnut lainkaan. Samaisen suhteen aikana tuli myös itkettyä alkuvaiheissa ihan silkasta ilosta ja onnellisuudesta pari kertaa ennen kuin kovin lemmenhuuma tasaantui. Vuoden 2006 jälkeen en olekaan itkenyt.

Tai no, itse asiassa oikeastaan olen. En vuolaasti kyynelehtien, mutta kun tässä syksyllä lupaavaksi kokemani ja ylipäätään ihmissuhteeksi luulemani suhde päättyi tylysti kaverikorttiin ja tunteeseen, että minua on jotenkin johdettu harhaan pahemman kerran, niin siitä tuli pala kurkkuun, nenä tukkoon ja erittäin ikävä olo.

Tähän myötävaikutti se, että kohtuukäyttäjän tapojeni vastaisesti tinttasin kirkasta viinaa oikein kaksin käsin tuopista juomalla, ja armoton vitutus yhdistettynä armottomaan humalaan nostatti tunnekuohun. Tästä selvisin kuitenkin parhaan ystäväni puhelinsoitolla. Kun pääsi tilittämään ja tuntojaan jakamaan, niin itkua lähennellyt mielentila muuttui kiukkuisemmaksi vitutukseksi ja lopulta tasaisemmaksi mielenlaaduksi. Ei pitäisi päästää naisia oman henkisen panssarin alle, ja normaalisti olenkin pitänyt tästä huolen. Enää en päästä ketään helpolla suojuksien alle ja pyrin pitämään itseni etäännytettynä ihmissuhteista.

Siinäpä ne tämän vuosituhannen itkutilanteet pääsääntöisesti ovatkin. Elokuvateatterissa olen kerran ollut lähellä täyttä itkua liikutuksesta, silmäkulma jo kostui ja pala nousi kurkkuun. Ei ole varmaan nörttimäisyydelle tässä tapauksessa rajoja, sillä tämä tapahtui Taru Sormusten Herrasta -näytöksessä Kuninkaan paluussa siinä kohtauksessa, kun kuningas Theoden nostattaa joukkojensa henkeä palopuheella ja koko armeija ratsastaa yhtenä rintamana huutaen täyttä kurkkua "kuolema! Kuolema!" Tämä kohtaus on kirjassa aina tehnyt suuren vaikutuksen, ja se teki sen myös teatterissa.

Kirjoista puheen ollen, löytyyhän niitä tilanteita, joissa pala on noussut kurkkuun. Ei mitään nyyhkytystä ja vuolasta kyynelvirtaa, mutta pala oli kurkussa ja silmäkulma kosteana kun taas viimeksi luin Tuntemattoman sotilaan ja kohtaukset, jossa sekä Koskela että Hietanen kuolevat. Jotenkin niin uskomattoman hienosti kirjoitetut kohtaukset ja niin traagiset menetykset, että ei tuosta voi olla liikuttumatta.

Koskettava taide ja fiktio siis saa liikuttumaan, sen sijaan olen sen verran paatunut, että ns. tosielämän katastrofit ja murhatapaukset eivät liikuta eivätkä saa järkyttymään syvästi. Ne vituttavat kyllä, joskus suurestikin. Aggressiotaso nousee kun lukee Jokelan murhista, Breivikeistä, Erikan kuolemasta ynnä muista, mutta jos joku jossain tappaa jonkun tai jotkut, niin en minä lähde suremaan itselleni vieraita ihmisiä itkemällä.

Uskoisin, että itkisin rajusti jos menettäisin tärkeimmät lähiomaiseni, parhaat ystäväni ja lemmikkieläimeni (tämä menetys on väistämättä joskus edessä lemmikkien lyhyemmän eliniän johdosta). Siinäpä se sitten varmaan olisikin. En ole itkenyt sukulaisteni kuten tätini tai kummitätini kuoleman johdosta, en isovanhempieni kuoleman johdosta, en aikanaan erään vanhan luokkakaverin ja ala-asteen ystäväni myöhemmästä itsemurhasta. En myöskään luultavasti itkisi yhdenkään työtoverini kuoleman johdosta. Jos TuTon edustusjoukkue tuhoutuisi liikenneonnettomuudessa, niin se sentään aiheuttaisi shokin.

 

[Squit]

Viimeksi Elokuussa kun olin suomessa käymässä ja tärkeää ja läheistä setääni katsomassa. Syöpä oli runnellut miehen ja tunti kerrallaan mentiin että koska lähtee pois. Hän oli lääketokkuroissa ja syövän runtelemana, eikä jaksanut edes silmiään kunnolla avata ja eikä jaksanut puhuakaan. Siinä sitten oli aika minun lähteä niin hänen vaimonsa ilmoitti että olin lähdössä, niin mitä setäni teki? Hän nousi kaikesta tokkurasta ja väsymyksestä huolimatta hitaasti seisomaan ja nappasi meikäläisen syliin. Siinä lähti sellainen pato auki, että en tiedä olenko koskaan itkenyt niin. Tieto siitä ettei enää ikinä näe ja se hieno ele kun noin sairas mies keräsi voimansa ja hyvästeli minut noin. Oli elämäni vaikein paikka tähän mennessä.