Minä en kuulu tällaiseen maailmaan. Rintamamiesupseerin poikana, veljessarjan keskellä ei herkkyydelleni ollut sijaa, ei leikeissä eikä etenkään myöhemmin peleissä ja joukkueissa. Piti olla kova ja miehekäs, ettei joutunut pilkan kohteeksi ja itku tulkittiin heikkoudeksi sekä häpeäksi ja johti porukan ulkopuolelle jäämiseen. Oppi kantoi sisälläni hedelmäänsä.
Vuosikymmeniä myöhemmin olen tilanteessa, jossa ajoittainen itkuherkyyteni toimii indikaattorina henkiselle hyvinvoinnilleni. Tiedän, että ollesani syvemmällä sairauteni syövereissä, kyyneleet tulevat kovin helposti, lähes syyttä ja koen sen joskus melkein epäoikeudenmukaiseksi, etteikö minulla voisi oikeasti olla sellaisia tunteita.
No, kyllä voi - ja useastikin.
Minäkin lukeudun eläinrakkaaseen ihmislahkoon ja olen joutunut itkemään niin salaa kuin julkisestikin jokaista ennen aikojaan viimeiselle matkallensa saattamaani perheen koiraa. Viimeksi tosin, syyskuun lopulla, koira oli tyttäreni, mutta oli minulle kuin oma - puolin ja toisin. Se jouduttiin lopettamaan kesken kauneimman elämänsä äkillisen vakavan vamman/sairauden takia (wobbler syndrooma). Itkin koko viikonlopun.
Viimeksi käydessäni pitkästä aikaa katsomassa vanhempiani hoitokodissa ja pidellessäni isäni kättä pitkät tovit, minua ei itkettänyt yhtään, oli oikeastaan kovin rauhallinen mieli. Järkytys kuitenkin oli, että hän keuhkokuumeen jäljiltä oli joutunut kokonaan sängyn omaksi.
Äitini on siirtynyt sairautensa takia jo tietoisuuden tuolle puolen aikoja sittten, mutta hänkin katsoi pitkään minuun yrittäen sanoa jotakin ja jopa hymyillä - tuntui jotenkin vain hyvältä, että hän reagoi läsnäolooni.
En pääse heitä katsomaan kovin usein, kun välillämme on yli 500 kilometriä.
Minulla on hautajaisia edessäni.
Tiedän, kun hautajaisvirren, Oi Herra, luoksein jää, ensimmäiset soinnut kajahtavat, kyyneleet tulevat silmiini väkisin, ei kai niitä edes kannata estää. Se vain on niin.
Itken siis usein... pahaa oloani, suruani, liikutustani...
Itken useinmiten yksin, sillä en halua järkyttää/huolestuttaa läheisiäni, mutta elämänkumppanini kanssa jaamme kyllä vapaasti nämäkin tunteet, kun ne ovat tullakseen.
Tunne, etten kuulu tällaiseen maailmaan, johtuu minusta itsestäni, mutta jos itkeminen helpottaa täällä ololoani, olkoonkin sitten niin...