Hallituksella henkilöihin ja puolueisiin katsomatta pitäisi olla jokin toimintaidea ja visio tulevasta kehityksestä.
Vaalirahakeskustelusta ja sen tuloksista täysin riippumatta visioksi ei voi millään riittää se, että maitotiloille annetaan lisää tukea ja että jotakin bioenergiaa lisättäisiin vastoin talouden kantokykyä ja dogmeista vapaita realiteetteja, vieläpä niin, että tavallisten ihmisten sähkölasku ja hiilidioksidipäästöt sen kuin vain kasvaisivat.
Ja taas toisaalta, pelkät merkantilistiset säästöt valtion ja kuntien menoissa eivät takaa vientiteollisuudelle toimintaedellytyksiä, ja varsinkaan ne eivät tule vaikuttamaan positiivisella tavalla kotimarkkinoiden toimintaan. Samalla taustalla vaikuttaa huoltosuhteen radikaali heikkeneminen eläköitymisen ja työmarkkinoiden rakenteiden jäykkyyden takia.
Näitä asioita tulisi pohtia hyvin vakavasti puolueissa ja kansalaiskeskustelussa, eikä vain pakoilla vaikeita kysymyksiä virkamiesten selän taakse.
Paras hallituskoalitio ei ole kiinni henkilöistä, tai edes puolueista, vaan siitä, että ketkä tai mitkä toimijat kykenevät esittämään uskottavimman tulevaisuuteen suhtautuvan näkemyksen siitä, että millä tavalla velkaantumisesta ja sosiaali- ja terveyspuolen kasvavista haasteista selvitään. Eikä pelkkä visio riitä, pitää olla taitoa saada aikaan kompromisseja, järjestö- ja kuntakentän kanssa, jotta riittävä yhteiskunnallinen yhteisymmärrys syntyisi sekä muutosten tarpeesta että niiden suunnasta ja tavoitteista.
Hyvinvointiyhteiskunta pätkii siitäkin huolimatta, että sen pyörittämiseen menee koko ajan enemmän resursseja, ja kahta kauheammin se alkaa pätkimään, jos mitään uutta ei keksitä.
Jos muutokseen ei päästä, niin ne tulevat vastaan kuitenkin, mutta vasta aina viimeisessä hädässä tehtynä hinta tulee olemaan sosiaalisesti ja muutoinkin kovempi, jopa kestämätön hyvinvointiyhteiskunnan ytimenkin säilyttämisen kannalta. Pelkkä omien etujen puolustaminen ei riitä mihinkään, koski se sitten puolueita, toimittajia tai vaikkapa korporaatioita.