Julkinen velkaantuminen ei tule juurikaan lisämään tai kehittämään maamme taloutta, se menee lähes kokonaisuudessa syömävelaksi jo olemassaolevien tulonsiirtojen ja sosiaalitukien maksamiseen. Tämä on tietysti se ikävä totuus, joka jää useimmiten sanomatta. Ei edes täsmäelvytykseen tule asettaa mitään "raamatullisia" toiveita, aivan kuten sosialidemokraatti Sailas yritti eilen poliittiseenkin mediatodellisuuteen kertoa.
Tältä osin Niinistön varsin "merkantilistisista" "valtionkamreerin" lähtökohdista esittämä huoli on varsin perusteltu, mutta sinivihreä hallitus haluaa osoittaa ratkaisuillaan väriään, ts. kaikkein heikoimmassa asemassa olevia, siis sellaisiakin josta omaa etuaan ajavat ay-pomot eivät välitä edes alusta, ei jätettäisi aivan yksin kuten 1990-luvulla tehtiin, useamman eri hallituskoaliition toimesta.
Perussyy siihen, että miksi näin nyt voidaan tehdä, on kuitenkin tietysti muualla kuin poliittisessa liirumlaarumissa, se on nimittäin eurossa ja kaukaa viisaissa, useimmiten konsensuksella tehdyissä poliittisissa ratkaisuissa, joihin esimerkiksi ne paljon parjatut globaalit markkinavoimat näyttävät korkoswappien maailmassa ihan objektiivisesti määritettävällä tavalla luottavan, siis pohjimmiltaan valtion default-riski on kv. luotonantajien parissa nähtävästi arvioitu pienemmäksi kuin useimmissa muissa vertailukelpoisissa maissa, kumma kyllä.
1990-luvulla Ihalainen oli viikkoa vaille valtakunnanoikeudessa, sillä pelkkä tahtominen ja mielipiteensä ilmaiseminen ei auta, mikäli kaikki rahat uhkaavat loppua kokonaan, kuten tuolloin jo muutamana päivänä näytti. Nyt on onneksi siltikin hieman toinen tilanne, vaikka meneillään olevaan globaaliin finanssikriisiin ja suhdannekäänteeseen liittyy kyllä myös täysin ennakoimattomia epävarmuustekijöitä.
Summa summarum, leikkausten välttäminen on ennen kaikea hallituksen sosiaalipoliittinen tahdonilmaisu. Elvytyksen tematiikka on sitten hieman toinen, jota on jo täällä monta kertaa oivallisesti käsiteltykin. Jos jokin asia on selvää, niin talouskasvua tarvitaan myös tulevaisuudessa, sattumoisin Suomessa yhä pienemmän työtä tekevän porukan selkärangasta, kun enemmän tai vähemmän vastuulliset markkinavoimat toteuttavat globaalia oikeudenmukaisuutta nopeammin ja tehokkaamin kuin mikään kehitysapu ikinä ja koskaan.