Jalkapallon MM-kisoista tuli mieleen, että vuosikymmenhän tulee sunnuntaina päätökseensä ns. suurtapahtumien puolesta. Tokihan 2018 ja 2019 on yleisurheilun ja hiihdon MM-kisoja, maajoukkueurheilun karsintoja jne., mutta olympiataso se kovin taso on. Jalkapallon MM ja EM taas ovat huikean seurattuja ja merkittäviä tapahtumia.
Otetaanpa siis tilinpäätöstä BitterX:n erinomaisen avaukseen pohjaten.
- Aloitetaan jääkiekosta, kun tämä on jääkiekkoaiheinen palsta. Mikä mättää, kun emme tuppaa pärjäämään junnukisoissa enää Kanadalle, USA:lle, Venäjälle tai Ruotsille. Joskus taannoin emme pärjänneet, mutta välissä oli jakso, jolloin olimme lähes säännöllisesti mitaleilla. Maajoukkue ikääntyy, vanhojen tähtien tilalle ei ole tulossa saman profiilin tähtiä. Nuorten pelaajien NHL-varausnumerot kasvavat ja määrät vähenevät.
Eteenpäin on menty. Kultainen sukupolvi on vihdoin saatu eläkkeelle, ja heidän korvaajiaan tulee änäriin koko ajan. Ja näissä korvaajissa on ihan oikeita profiilipelaajia joukkueissaan, ei "vain" kolmoskentän työmyyriä. Menestystä on tullut sekä aikuisten että nuorten karkeloista. Ongelmia tällä hetkellä tuottaa "hukattu sukupolvi", eli ne jotka olisivat tällä hetkellä noin kolmekymppisiä.
Jalkapallossa ei olla ihan hetkeen voitu sanoa, että eteenpäin oltaisiin menty.
Himoittu miesten arvokisapaikka on jäänyt jälleen kerran todella kauas. Maajoukkueen miehistö on kuitenkin sellainen, että pelaajat
pelaavat omissa seuroissaan kelpo liigoissa eivätkä vain kuluta penkkiä. Tyytyväisiä ei toki voida olla mitenkään tämän vuosikymmenen saldoon, vaikka materiaaliero ei niin huima olekaan Royn aikoihin, jolloin se EM-kisahaave oli lähempänä kuin koskaan.
Naisten maajoukkue käväisi EM-nurmella 2013, mutta vähän paikallaan polkemista se tekeminen muuten on. Tyttömaajoukkue pääsi MM-kisoihin täksi vuodeksi, vai oliko ensi vuodeksi?
Lentopallossa ja koripallossa on edistystäkin ollut havaittavissa, mutta venymiset ovat jääneet lentopalloilijoiden EM-nelossijan jälkeen jääneet puuttumaan. MM- tai olympiapaikat ovat molemmissa lajeissa liian kaukana.
MM-kisoihin on molemmissa päästy, ja lentismaajoukkuehan jopa ihan pärjäsi niissä. Vähän kuitenkin itselleni on jäänyt maku kovista puheista/hypestä ilman kummoista katetta.
- Takavuosien paraatilajissa yleisurheilussa ei tapahdu enää mitään. Menestys on ollut täysin keihäänheiton harteilla ja joskus joku yksittäinen urheilija on jossakin muussa lajissa tuonut jonkun mitalin.
2010-luvulla menestys on ollut nimenomaan täydellisesti keihään varassa. Oskari Mörö oli EM-kisoissa 2016 neljäs, muutoin missään muussa lajissa mitali ei ole ollut edes lähellä. Sandra Eriksson sentään juoksi muutama vuosi sitten todella kovia aikoja Euroopan tasolla.
Nuoria lupauksia on, mutta on aivan eri asia tuleeko heistä aikuisten tasolle mitä. Oliver Helander ja Simo Lipsanen ovat näyttäneet pystyvänsä parhaimmillaan koviin tuloksiin, eli toivo elää.
Uinnissa oli jossakin vaiheessa merkkejä paremmasta, mutta nyt ollaan taas pudonneet muiden eurooppalaistenkin kyydistä tylysti.
Ari-Pekka Liukkosen varassa finaalipaikkojen tavoitteleminen pitkän altaan arvokisoissa. EM-kisoissa on tullut mitaleita muille(kin) kuin Ari-Pekalle, mutta ne ovat enemmänkin "mitaleita" kuin mitaleja.
Toisessa paraatilajissa maastohiihdossa on miesten puolella romahdus tapahtunut. Parhaimmillaan ollaan sijoilla 10-20. Naisten puolella menestys on Kuitusen lopettamisen jälkeen Saarisen harteilla. Hänen lopettaessa voidaan sanoa "adios".
Kärki on erittäin vahva mutta myös erittäin kapea, eli täysin päinvastainen tilanne kuin oli vaikka Sotshin aikaan. Sukupolvenvaihdos lähtenyt käyntiin, ja naisten puolella siitä odotetaan suht tuloksekasta. Miesten puolella jauhojärvien, heikkisten ja nousiaisten korvaajien löytäminen tulee olemaan kipeää. Suomen miesten onneksi myös moni muu maajoukkue painii saman ongelman kanssa.
Mäkihypyssä ollaan siirrytty nopeassa ajassa maailman terävimmästä kärjestä hyviin kyttäysasemiin.
RIP mäkihyppy. Yhdistetty kävi vielä syvemmällä pohjassa, josta se kuitenkin kapuaa kohti maailman huippua. Maajoukkueesta tullee olemaan paljon iloa seuraavat kymmenen vuotta.
Ampumahiihdossa ei pärjätä millään maailman absoluuttisille kärkimaille, mutta ei myöskään sille seuraavalle ryhmälle, johon kuuluu muun muassa monia Balkanin maita.
Ei pärjätä ei, mutta jonkinlaista nousua on havaittavissa. Siitä huolimatta laji on edelleen käytännössä yhden naisen show, ja se yksi nainen ei enää kauaa kilpaile.
Alppihiihdossa Palanderin ja Poutiaisen menestys ei ilmeisesti ruokikaan lisämenestystä, kuten joskus optimistisesti toivottiin.
No ei todellakaan ruokkinut. Tosin tässä oli taustalla myös valtavaa epäonnea, kun lajin jatkajiksi povatut Romar, Paloniemi, Sandell ja Leinonen tuhosivat uransa erinäisiin loukkaantumisiin. Varsinkin Romarille olisin toivonut aivan toisenlaista kohtaloa, kun ottaa huomioon mihin hän parhaimmillaan pystyi.
Mitä tässä oikein on tapahtunut? Vielä vuosikymmen sitten Hannu Manninen jäi tuplamaailmanmestaruudella ja maailmancupin voitolla neljänneksi Vuoden urheilija -äänestyksessä, lentopallomaajoukkue oli EM-nelonen ja Huuhkajat kävivät tuskallisen lähellä EM-kisoja. Pekingin olympialaisista tuli neljä mitalia ja Torinosta peräti yhdeksän, saldo mitä pidettiin pettymyksenä.
No, en lopeta uskomista suomalaiseen urheiluun. Aina sieltä jotain kivaa löytyy.
