Kulttuurisidonnainen juttu. Ruotsissa esimerkiksi uskalletaan epäonnistua. Se luo tervettä maaperää sille, että epäonnistumisien kautta alkaa tulemaan jossain vaiheessa niitä onnistumisia. Suomeen on kehittynyt sellainen kulttuuri (jonka kyllä näen viime aikoina lieventyneen) että me ruvetaan purkamaan jotain omaa pahaa oloamme siihen huonoon suoritukseen päätyneeseen urheilijaan. Minä vihaan ja hämmästelen sitä varsinkin vanhempaan kansaan iskostunutta asennetta, millä ilmeisesti suojataan itseään vain pettymyksiltä. Se hirvittävä negatiivisuus mikä siinä ympärillä kieppuu.
"Mitäs minä sanoin, ei sillä taaskaan pää kestänyt"
Tämä uskallus epäonnistumaan sitten näkyy niissä tiukoissa paikoissa, kun ollaan ihan siellä viimeisillä limiteillä tappelemassa niistä senttimetreistä. Kun suomalaisen alitajuntaan on vaan pesiytynyt se pelko, että mitäs jos nyt epäonnistunkin niin mitä minusta sanotaan. Vaikka sitä kuinka yritetään selittää itselleen, että tätä pelkoa ei ole, niin kyllä se vain siellä on. Ruotsalaisessa kulttuurissa kasvaneella kun ei taas ole tätä, niin hänellä ei se käsi rupeakaan ihan sitten niissä tiukimmissa paikoissa tärisemään. Tässä tilanteessa juuri sitten erotetaan mestarit vain hyvistä kakkosista. Ainut ruotsalaisten perisynti on vain se, että heillä on siinä omassa kansalliskiihkossaan joskus mennyt vähän ylikin tämä itsevarmuus. Esimerkkinä hyvin käy viime vuoden U20-kisat, joissa mestaruus oli jo mediassa rummutettu valmiiksi ennen kuin finaalia oli pelattu. Jokainen vähänkään psykologiaan perehtynyt ymmärtää sen, mitä tapahtuu suoritukselle jos ajatus karkaa yli siitä tässä hetkessä tapahtuvasta.
Vasta kävin Ruotsissa ja kävin siellä mielenkiintoisen keskustelun juuri tästä asiasta jonka itsekin olen pannut merkille. Siellä kannustetaan omia ja urheilu on koko kansan juttu. Hävitään ja voitetaan yhdessä. Suomessa vain voitetaan yhdessä ja tappion hetkellä 99,9% kansasta kääntää tuulipukunsa. Keskustelukumppanini ei voinut ymmärtää sitä kun koitin selittää, että Suomessa monilla urheilun seuraamisessa suurin ilo syntyy vahingonilosta. Siitä kun pääsee jälkeenpäin naureskelemaan, että "hähhää, niin se vaan taas epäonnistui". Kateellisuus ja se että me ei jotenkin kestetä toisten menestystä ja sitä jos joku on vähänkään massasta poikkeava persoona, on meille jostain ihmeen syystä hallitsevia luonteenpiirteitä. Kun siltikin myös meidän kulttuurissa ja urheilussakin on myös niitä hyviä piirteitä, joita ei sitten taas osata nähdä. Tuntuu että monella ihmisellä se oma hyvinvointi ja herkkyys kupin nurin menemiseen on jotenkin liikaa valjastettu siihen urheiluun, sekä varsinkin siihen mitaleissa laskettavaan menestykseen. Menestymistäkin kun on monenlaista ja pitää ensin nähdä että minkä määrittelee menestykseksi. Urheilukin kun on loppujen lopuksi vain leikkiä.
Lisäksi media täällä rummuttaa meillä ihan epärealistisia odotuksia urheilijoille, joihin ihmiset sitten ilmeisesti uskovat. Ei niitä juttuja vissiin kukaan muuten lue, tai television ääreen vaivaudu, jos ei vähän heitä väripensseliä mukaan. Esimerkkinä nyt vaikka nuo ampumahiihdon MM-kisat, joissa YLE hehkutti Kaisan ottavan mitalin suurin piirtein kaikilta matkoilta. Jos jotain urheilu on opettanut niin se on sen, että se urheilusuoritus tai peli näyttää sitten aina viime kädessä kaiken, P. Sihvosta lainatakseni. Kaikenlainen ennakoiminen ja ennustaminen on urheilussa loppujen lopuksi ihan vain puhdasta spekulointia.