Mainos

Miksi Suomi on huono urheilumaa?

  • 136 403
  • 959
H

Hidas_ja_kankea

Fyysisellä kunnolla on aika vähän merkitystä, jos mentaalipuoli ei toimi. Tulee esimerkiksi mieleen tämä vähän aikaa sitten sattunut lento-onnettomuus mikä ei ollutkaan onnettomuus, vaikka kaveri juoksi virallisissa kilpailuissa numerolappu rinnassa.

Uskoisin aktiivisella urheiluharrastamisella olevan varsin hyvä vaikutus mentaaliselle puolelle. Itselläni ei ole vielä (KOPKOP) tullut kertaakaan pidempää pakkotaukoa. Samalla väitän totaalipaskaksi ketjussa aikaisemmin esitettyjä mielipiteitä, ettei joukkuelajista myöhemmin harrastettaisi liikuntaa.

Huippu- ja ammattiurheiilu on oma lukunsa, jossa taustojen tulee olla kunnossa joka suhteessa. Onhan myös hyvin menestyneitä tapauksia, joissa myöhempi elämä on onnistuttu pilaamaan.

Tämä lento-onnettomuus tapauksena ei kelpaa urheilumielessä todistusaineistoksi suuntaan tai toiseen.
 

DAF

Jäsen
Suosikkijoukkue
se kolmikirjaiminen. PISTI PALLON MAALIIN
Fyysisellä kunnolla on aika vähän merkitystä, jos mentaalipuoli ei toimi. Tulee esimerkiksi mieleen tämä vähän aikaa sitten sattunut lento-onnettomuus mikä ei ollutkaan onnettomuus, vaikka kaveri juoksi virallisissa kilpailuissa numerolappu rinnassa.

Fyysisellä kunnolla on aika vahva yhteys siihen mentaalipuolen kunnossaoloon noin makrotasolla. Voi tulla mieleen vaikka mikä lentäjä tai hiihtäjä, mutta ovat voittopuolisesti yksittäistapauksia.
 
Suosikkijoukkue
Ässät ja Ärrät
Naisten jääkiekossa ongelma on se, että pronssi Suomen on tavoite, finaaliin pääsy on epärealistista johtuen Kanadan ja Yhdysvaltojen dominanssista, jonka takia KOK on joutunut miettimään naiskiekon pudottamista olympialaisista. Ei ole tapahtunut, koska vaikutusvaltainen USA(nosti esim. lumilautailun yksinään talvikisoihin) tukee naiskiekkoa oman menestyksensä vuoksi.
.

Nyt ollaan ongelman ytimessä. Vaikka finaaliin pääsy olisi miten epärealistista, niin siitä huolimatta siihen pitäisi aina pyrkiä. Jos lähtökohtana on se, että USA ja Kanada dominoi niin pahasti että pronssi on meiän tavoite, niin sitten se dominointi saa jatkua. Tämä on väärin. Se dominointi pitää haastaa. Aina pitää tavoitella voittoa. Ihan aina. Miksi muuten edes osallistuu, jos ei yritä voittaa? Tätä minä en ymmärrä.

Siksi pistääkin vihaksi kuulla näitä, yleensä yleisurheilun arvokisoissa kuultuja, suomalaisurheilijoiden kommentteja ennen suoritusta. "No jos B-finaaliin pääsee niin hyvä", "Päätavoitteeni on pistesijat". Mitä vittua?? Aina pitää lähteä voittamaan, oli se sitten miten epärealistista tahansa. Voiton pitäisi olla ainoa tavoite. Suomessa valitettavasti riittää, että pääset pistesijoille, koska eihän meillä ole mahiksia noita maailman parhaita vastaan. Ei ehkä olekaan, mutta siitä huolimatta pitää edes yrittää haastaa ne maailman huiput, ei ottaa asiaa itsestäänselvänä faktana mitä ei voi muuttaa. Tähän jos saataisiin muutos niin olisi iloinen.

Se ei ole häpeä jos häviää paremmilleen, mutta se on, jos ei edes yritä.
 

Cobol

Jäsen
Suosikkijoukkue
Suomalainen jääkiekko
Tähän ketjuun jo aikaisemmin sanoin, että Suomi on liian menestyshullu kansa oikeasti menestyäkseen. Nyt kun naisleijonat hienosti nappasivat pronssia mm kisoista, niin koko touhu keskittyy hehkuttamaan sitä pronssia, eikä sitä mitä pitäisi, eli että miksi ei päästy finaaliin.

Jos tarkemmin pohdit huomaat ehkä itsekin väitteesi onttouden. Suomi ei todellakaan ole menestyshullu kansa, koska menestyshullu kansa rakastaa menestystä. Jotain pronssitavoitetta ei edes media onnistu kansalle myydään. Meininki pitää olla sellainen, että vittuakos ne siellä pelasivat jos ovat tyytyväisiä pronssiin. Ja juuri tällainen on esimerkiksi USA ja amerikkalaiset. Suomessa menestystä ei rakasteta. Pikemminkin vihataan. Mieto on kansalle rakas, koska on häviäjä. Keke Rosbergia kansa vihaa koska Keke on voittaja ja kansa kateellinen. Ei tosin Rosbergin voitoista joita on vähän vaikka ne suuria ovatkin vaan siitä, että Keke näyttää ihan julkisesti olevansa menestynyt. Amerikkalaiseen tapaan.

Ehkä joskus 50 vuoden päästä Suomessa ymmärretään mitä on menestyshulluus. Se on sitä että vain kulta ja voitto kelpaavat ja lopuista ei tarvitse puhua. Se on sitä, että finaalissa voittaja vie kaiken ja luusereiden pronssimatseja ei pelata koska ketään ei kiinnosta mitä hävinneet tekevät. USA on hyvin puhtaasti menestyshullu maa ja amerikkalaiset menestyshulluja.

Ruotsiinkin verrattuna Suomi on kaikkea muuta kuin menestyshullu kansa. Kun Ruotsi saa vastaansa jalkapallossa Saksan, Ruotsissa kirjoitetaan jo ennakkoon kuinka hieno on voittaa näinkin menestynyt vastustaja. Kun Suomi saa vastaansa Huippuvuorten 2. divisoonassa pelaavan Eskimopallon, Suomessa kirjoitetaan ennakkoon kuinka vaarallinen vastustaja todellisuudessa on ja jos se voitetaan, eteenpäin on menty.
 
Viimeksi muokattu:

Barnes

Jäsen
Suosikkijoukkue
Tasuno Tasalakki
Suomessa menestystä ei rakasteta. Pikemminkin vihataan. Mieto on kansalle rakas, koska on häviäjä. Keke Rosbergia kansa vihaa koska Keke on voittaja ja kansa kateellinen. Ei tosin Rosbergin voitoista joita on vähän vaikka ne suuria ovatkin vaan siitä, että Keke näyttää ihan julkisesti olevansa menestynyt. Amerikkalaiseen tapaan.
Suomessa rakastetaan menestyjää, joka pitää turpansa kiinni ja on perisuomalainen. Esimerkkinä Mika Häkkinen. Oli kansansankari monimuotoisen tarinan ja hiljaisen luonteensa takia. Välttämättä varovainen, mutta määrätietoinen luonnekaan ei riitä. Janne Ahosta saatetaan väheksyä, koska olympiamitali henkilökohtaiselta tasolta puuttuu.

Herääkin kysymys, milloin Suomessa menestyvä urheilija on asemassa, jolloin hän kerää arvostusta kansan keskuudessa. Kai siihen vaaditaan rankka taustatarina mallia Häkkinen/Myllylä.
 

pernaveikko

Jäsen
Suosikkijoukkue
HIFK, Crusaders, Lechia
Miksi muuten edes osallistuu, jos ei yritä voittaa? Tätä minä en ymmärrä.

Siksi pistääkin vihaksi kuulla näitä, yleensä yleisurheilun arvokisoissa kuultuja, suomalaisurheilijoiden kommentteja ennen suoritusta. "No jos B-finaaliin pääsee niin hyvä", "Päätavoitteeni on pistesijat". Mitä vittua?? Aina pitää lähteä voittamaan, oli se sitten miten epärealistista tahansa. Voiton pitäisi olla ainoa tavoite.

Kai se on näkemys tämäkin, mutta aika voimakkaasti avauduttu. Realismi ei ole tyhmyyttä, yltiöpäinen optimismi sen sijaan voi olla sitä.

Miksi HIFK osallistuu ensi viikolla Veikkausliigaan? Kannun voittamisen mahdollisuus on tasan tarkkaan 0% ja sen ymmärtää jokainen pelaaja, valmentaja, sponsori, kannattaja ja mitä sidosryhmiä näitä nyt on.

Sinne lähdetään pelaamaan täysillä vaikka se tiedetään, että se ei tule riittämään kuin B-finaaliin. Kauden varrella tulee taatusti jokunen hieno odottamaton voittokin ja siksi kannattaa osallistua, vaikka mestaruuden viekin eräs toinen helsinkiläinen joukkue.
 

MustatKortit

Jäsen
Suosikkijoukkue
Joel Pohjanpalo ja Aleksi Mustonen
Kai se on näkemys tämäkin, mutta aika voimakkaasti avauduttu. Realismi ei ole tyhmyyttä, yltiöpäinen optimismi sen sijaan voi olla sitä.

Miksi HIFK osallistuu ensi viikolla Veikkausliigaan? Kannun voittamisen mahdollisuus on tasan tarkkaan 0% ja sen ymmärtää jokainen pelaaja, valmentaja, sponsori, kannattaja ja mitä sidosryhmiä näitä nyt on.

Sinne lähdetään pelaamaan täysillä vaikka se tiedetään, että se ei tule riittämään kuin B-finaaliin. Kauden varrella tulee taatusti jokunen hieno odottamaton voittokin ja siksi kannattaa osallistua, vaikka mestaruuden viekin eräs toinen helsinkiläinen joukkue.

Valtaosa Veikkausliigan valmentajista taisi jo kausi-infossa ääneen todeta, että mestaruusmahiksia ei ole, Klubi sen vie ja taustalla sitten hopeasta ja pronssista taistellaan...
 

Byvajet

Jäsen
Realismi ei ole tyhmyyttä, yltiöpäinen optimismi sen sijaan voi olla sitä.

Tyhmä optimismi näkyy erityisesti arvokisoissa, joissa urheilijalta odotetaan kauden parasta suoritusta. Jos urheilija ei yllä siihen, hänen suoritukseensa ollaan pettyneitä. Monesti odotusarvot jopa perustetaan vuosien takaiseen menestykseen. Koska voitti siellä ja siellä, on potentiaalinen menestyjä nytkin. Viis kaudenaikaisista suorituksista.

Ja loppujen lopuksi useimmille ei ole merkittävää edes urheilijan suoritus vaan sijoitus. Jos urheilja tekee hyvän suorituksen ja sijoittuu sijalle 11, kun kymmenen ensimmäistä tekevät erinomaisen suorituksen, niin se ei kelpaa. Jos urheilija sen sijaan yltää hyvällä suorituksella mitaleille, se kelpaa. Tosiasiassa vain harvat arvioivat urheilijan suoritusta suhteessa hänen omaan tasoonsa. Useimmat arvioivat sitä suhteessa muiden sijoituksiin.

Minusta menestyshulluus on nimenomaan sitä, että ei katsota suoritusta vaan katsotaan sijoitusta.
 

adolf

Jäsen
Suosikkijoukkue
Leijonat & Haminan Palloilijat
Kulttuurisidonnainen juttu. Ruotsissa esimerkiksi uskalletaan epäonnistua. Se luo tervettä maaperää sille, että epäonnistumisien kautta alkaa tulemaan jossain vaiheessa niitä onnistumisia. Suomeen on kehittynyt sellainen kulttuuri (jonka kyllä näen viime aikoina lieventyneen) että me ruvetaan purkamaan jotain omaa pahaa oloamme siihen huonoon suoritukseen päätyneeseen urheilijaan. Minä vihaan ja hämmästelen sitä varsinkin vanhempaan kansaan iskostunutta asennetta, millä ilmeisesti suojataan itseään vain pettymyksiltä. Se hirvittävä negatiivisuus mikä siinä ympärillä kieppuu.

"Mitäs minä sanoin, ei sillä taaskaan pää kestänyt"

Tämä uskallus epäonnistumaan sitten näkyy niissä tiukoissa paikoissa, kun ollaan ihan siellä viimeisillä limiteillä tappelemassa niistä senttimetreistä. Kun suomalaisen alitajuntaan on vaan pesiytynyt se pelko, että mitäs jos nyt epäonnistunkin niin mitä minusta sanotaan. Vaikka sitä kuinka yritetään selittää itselleen, että tätä pelkoa ei ole, niin kyllä se vain siellä on. Ruotsalaisessa kulttuurissa kasvaneella kun ei taas ole tätä, niin hänellä ei se käsi rupeakaan ihan sitten niissä tiukimmissa paikoissa tärisemään. Tässä tilanteessa juuri sitten erotetaan mestarit vain hyvistä kakkosista. Ainut ruotsalaisten perisynti on vain se, että heillä on siinä omassa kansalliskiihkossaan joskus mennyt vähän ylikin tämä itsevarmuus. Esimerkkinä hyvin käy viime vuoden U20-kisat, joissa mestaruus oli jo mediassa rummutettu valmiiksi ennen kuin finaalia oli pelattu. Jokainen vähänkään psykologiaan perehtynyt ymmärtää sen, mitä tapahtuu suoritukselle jos ajatus karkaa yli siitä tässä hetkessä tapahtuvasta.

Vasta kävin Ruotsissa ja kävin siellä mielenkiintoisen keskustelun juuri tästä asiasta jonka itsekin olen pannut merkille. Siellä kannustetaan omia ja urheilu on koko kansan juttu. Hävitään ja voitetaan yhdessä. Suomessa vain voitetaan yhdessä ja tappion hetkellä 99,9% kansasta kääntää tuulipukunsa. Keskustelukumppanini ei voinut ymmärtää sitä kun koitin selittää, että Suomessa monilla urheilun seuraamisessa suurin ilo syntyy vahingonilosta. Siitä kun pääsee jälkeenpäin naureskelemaan, että "hähhää, niin se vaan taas epäonnistui". Kateellisuus ja se että me ei jotenkin kestetä toisten menestystä ja sitä jos joku on vähänkään massasta poikkeava persoona, on meille jostain ihmeen syystä hallitsevia luonteenpiirteitä. Kun siltikin myös meidän kulttuurissa ja urheilussakin on myös niitä hyviä piirteitä, joita ei sitten taas osata nähdä. Tuntuu että monella ihmisellä se oma hyvinvointi ja herkkyys kupin nurin menemiseen on jotenkin liikaa valjastettu siihen urheiluun, sekä varsinkin siihen mitaleissa laskettavaan menestykseen. Menestymistäkin kun on monenlaista ja pitää ensin nähdä että minkä määrittelee menestykseksi. Urheilukin kun on loppujen lopuksi vain leikkiä.

Lisäksi media täällä rummuttaa meillä ihan epärealistisia odotuksia urheilijoille, joihin ihmiset sitten ilmeisesti uskovat. Ei niitä juttuja vissiin kukaan muuten lue, tai television ääreen vaivaudu, jos ei vähän heitä väripensseliä mukaan. Esimerkkinä nyt vaikka nuo ampumahiihdon MM-kisat, joissa YLE hehkutti Kaisan ottavan mitalin suurin piirtein kaikilta matkoilta. Jos jotain urheilu on opettanut niin se on sen, että se urheilusuoritus tai peli näyttää sitten aina viime kädessä kaiken, P. Sihvosta lainatakseni. Kaikenlainen ennakoiminen ja ennustaminen on urheilussa loppujen lopuksi ihan vain puhdasta spekulointia.
 
Viimeksi muokattu:

Salama44

Jäsen
Tyhmä optimismi näkyy erityisesti arvokisoissa, joissa urheilijalta odotetaan kauden parasta suoritusta. Jos urheilija ei yllä siihen, hänen suoritukseensa ollaan pettyneitä.

Mitä ihmettä. Jos joku urheilija itse sanoo että jos jos kaudella on sekä maailman cup että arvokisat niin arvokisat ovat päätavoite. Jos urheilija sitten menestyy vain cupissa eikä arvokisoissa ole samalla tasolla niin onhan hän silloin epäonnistunut. Päätavoite meni yksinkertaisesti pieleen.

Silloin on kenellä tahansa urheilua seuraavalla on oikeus pettyä. Jos urheilija ei ole pettynyt se osoittaa ettei se arvokisa sittenkään ollut ehkä se tärkein asia vaan hän puhui palturia.

Mediaa syytetään turhaan paineiden luomisesta. Kukaan ei ole ole vaatinut tai odottanut esim. Kaisalta mitalia joka matkalta tai useita kultamitaleja, mutta pronssia kirkkaampi mitali tai kaksi mitalia oli kauteen nähden ihan realistinen tavoite.

Toisessa ääripäässä ovat ne urheilijat jotka asettavat ihan epärealistisia tavoitteita jollakin aikataululla ilman että on todellisia syitä odottaa sellaista menestystä. Silloin kannattaisi puhua vähemmän, antaa kunnon kehittyä rauhassa ja tulosten kertoa puolestaan.
 

Byvajet

Jäsen
Mitä ihmettä. Jos joku urheilija itse sanoo että jos jos kaudella on sekä maailman cup että arvokisat niin arvokisat ovat päätavoite. Jos urheilija sitten menestyy vain cupissa eikä arvokisoissa ole samalla tasolla niin onhan hän silloin epäonnistunut.

Samat tavoitteet asettavia urheilijoita on vaikka kuinka paljon. Jonkun on siis epäonnistuttava. Jos epäonnistuja ei ole suomalainen, hän on joku muu. Yleisöltä tuntuu unohtuvan, että palkintopallipaikkoja on vain kolme. Joskus sinne pääsee suomalainen, joskus joku muu. Siinä nyt ei ole järjen häivää, että oletettaisiin suomalaisten onnistuvan aina arvokisoissa, koska eivät arvokisoissa onnistu aina muidenkaan maiden urheilijat.

Odotukset voi sovittaa oikein, kun katsoo kauden aikaisempia tuloksia ja painottaa erityisesti viimeisimpiä suorituksia. Yllätyksiä aina sattuu, mutta aikaisemmasta ja viimeaikaisesta suoritustasosta näkee todellisen menestysmahdollisuuden.
 
Kulttuurisidonnainen juttu. Ruotsissa esimerkiksi uskalletaan epäonnistua. Se luo tervettä maaperää sille, että epäonnistumisien kautta alkaa tulemaan jossain vaiheessa niitä onnistumisia. Suomeen on kehittynyt sellainen kulttuuri (jonka kyllä näen viime aikoina lieventyneen) että me ruvetaan purkamaan jotain omaa pahaa oloamme siihen huonoon suoritukseen päätyneeseen urheilijaan. Minä vihaan ja hämmästelen sitä varsinkin vanhempaan kansaan iskostunutta asennetta, millä ilmeisesti suojataan itseään vain pettymyksiltä. Se hirvittävä negatiivisuus mikä siinä ympärillä kieppuu.

"Mitäs minä sanoin, ei sillä taaskaan pää kestänyt"

Tämä uskallus epäonnistumaan sitten näkyy niissä tiukoissa paikoissa, kun ollaan ihan siellä viimeisillä limiteillä tappelemassa niistä senttimetreistä. Kun suomalaisen alitajuntaan on vaan pesiytynyt se pelko, että mitäs jos nyt epäonnistunkin niin mitä minusta sanotaan. Vaikka sitä kuinka yritetään selittää itselleen, että tätä pelkoa ei ole, niin kyllä se vain siellä on. Ruotsalaisessa kulttuurissa kasvaneella kun ei taas ole tätä, niin hänellä ei se käsi rupeakaan ihan sitten niissä tiukimmissa paikoissa tärisemään. Tässä tilanteessa juuri sitten erotetaan mestarit vain hyvistä kakkosista. Ainut ruotsalaisten perisynti on vain se, että heillä on siinä omassa kansalliskiihkossaan joskus mennyt vähän ylikin tämä itsevarmuus. Esimerkkinä hyvin käy viime vuoden U20-kisat, joissa mestaruus oli jo mediassa rummutettu valmiiksi ennen kuin finaalia oli pelattu. Jokainen vähänkään psykologiaan perehtynyt ymmärtää sen, mitä tapahtuu suoritukselle jos ajatus karkaa yli siitä tässä hetkessä tapahtuvasta.

Vasta kävin Ruotsissa ja kävin siellä mielenkiintoisen keskustelun juuri tästä asiasta jonka itsekin olen pannut merkille. Siellä kannustetaan omia ja urheilu on koko kansan juttu. Hävitään ja voitetaan yhdessä. Suomessa vain voitetaan yhdessä ja tappion hetkellä 99,9% kansasta kääntää tuulipukunsa. Keskustelukumppanini ei voinut ymmärtää sitä kun koitin selittää, että Suomessa monilla urheilun seuraamisessa suurin ilo syntyy vahingonilosta. Siitä kun pääsee jälkeenpäin naureskelemaan, että "hähhää, niin se vaan taas epäonnistui". Kateellisuus ja se että me ei jotenkin kestetä toisten menestystä ja sitä jos joku on vähänkään massasta poikkeava persoona, on meille jostain ihmeen syystä hallitsevia luonteenpiirteitä. Kun siltikin myös meidän kulttuurissa ja urheilussakin on myös niitä hyviä piirteitä, joita ei sitten taas osata nähdä. Tuntuu että monella ihmisellä se oma hyvinvointi ja herkkyys kupin nurin menemiseen on jotenkin liikaa valjastettu siihen urheiluun, sekä varsinkin siihen mitaleissa laskettavaan menestykseen. Menestymistäkin kun on monenlaista ja pitää ensin nähdä että minkä määrittelee menestykseksi. Urheilukin kun on loppujen lopuksi vain leikkiä.

Lisäksi media täällä rummuttaa meillä ihan epärealistisia odotuksia urheilijoille, joihin ihmiset sitten ilmeisesti uskovat. Ei niitä juttuja vissiin kukaan muuten lue, tai television ääreen vaivaudu, jos ei vähän heitä väripensseliä mukaan. Esimerkkinä nyt vaikka nuo ampumahiihdon MM-kisat, joissa YLE hehkutti Kaisan ottavan mitalin suurin piirtein kaikilta matkoilta. Jos jotain urheilu on opettanut niin se on sen, että se urheilusuoritus tai peli näyttää sitten aina viime kädessä kaiken, P. Sihvosta lainatakseni. Kaikenlainen ennakoiminen ja ennustaminen on urheilussa loppujen lopuksi ihan vain puhdasta spekulointia.

Geneettisesti ja fyysisesti suomalaiset ovat aivan yhtä hyviä ellei jopa parempia kuin ruotsalaiset.

Suurin ero Suomen ja Ruotsin välillä on se, että ruotsalaiset ovat keskimäärin älykkäämpiä kuin suomalaiset. Tämä näkyy erityisesti siinä, miten Ruotsissa suhtaudutaan heikomassa asemassa oleviin, homoihin ja muihin massasta poikkeaviin ilmiöihin. Ruotsissa on korkeampi sosiaaliturva 990€, Suomessa 600€. Ruotsi harjoittaa humanitääristä velvoitetta huomattavasti kovemalla volyymilla kuin Suomi. Ruotsi ottaa huomattavasti enemmän humanitäärisiä pakolaisia kuin Suomi. Ruotsalaiset ovat keskimäärin kansainvälisempiä, suvaitsevaisempia, menestyneempiä. Ikea, Volvo, Saab, Handelsbanket, H&M, Husqvarna, ABB, lista on loputon....

Suomessa erityisesti oikeistopopulistit aina kauhistelevat ruotsalaista politiikka, mutta käytäntö on tätä..
Kaikesta humanismista huolimatta tai ehkä juuri siksi Ruotsin talous kasvaa ja Suomi on lamassa.
http://www.taloussanomat.fi/jan-hur...in-talous-kasvaa-mutta-suomen-ei/201413365/12

Ruotsissa oikeistopopulistit eristetään yhteiskunnasta. Ruotsissa ei haluta olla missään tekemisissä ruotsidemokraattien kaltaisten puolueitten kanssa, Suomessa asia on toisin.

Onko se sitten sitä, että suomalaisilla on niin kovat paineet menestyä, koska epäonnistua et saa, vai minkä takia suomalaiset urheilijat järjestään feilaavat suurissa arvokisoissa, vai onko se sitä, että tietyt urheilijat ovat niin median lellikkejä, että he eivät uransa aikana kykene harjoittelemaan henkistä kestävyyttä ja paineen sietokykyä tiukassa paikassa.

...mutta minä en pidä Suomea mitenkään huonona urheilumaana. Menestymme kokoomme nähden ihan hyvin, emme kuitenkaan yhtä hyvin kuin Ruotsi.
 
Viimeksi muokattu:

Barnes

Jäsen
Suosikkijoukkue
Tasuno Tasalakki
Suomen status urheilumaana nousee menestymällä jalkapallossa, koripallossa, tenniksessä, kriketissä, lentopallossa, golfissa, maahockeyssä, nyrkkeilyssä, yleisurheilussa (pl. heittolajit) tai jossakin muussa kansaivälisesti merkittävässä lajissa.
Mutta nouseeko se status ihan oikeasti juuri noissa "menestymällä"? Koen, että noissa lajeissa suomalainen menestys lentopalloa lukuunottamatta on utopististista, minkä takia en halua mitata Suomen asemaa urheilumaana pelkästään noiden lajien kautta. Itse asiassa tukisin yllä olevista urheilumuodoista ainoastaan lento-ja jalkapalloa, tennistä sekä yleisurheilua. Jalkapalloa haluan tukea, koska Suomen pitää yrittää päästä sinne EM-tai MM-kisoihin edes joskus.

Minun arvoasteikossani olympialaisilla on suurin painoarvo.
 

TomiP

Jäsen
Suosikkijoukkue
Jyp, Suomi
Mutta nouseeko se status ihan oikeasti juuri noissa "menestymällä"? Koen, että noissa lajeissa suomalainen menestys lentopalloa lukuunottamatta on utopististista, minkä takia en halua mitata Suomen asemaa urheilumaana pelkästään noiden lajien kautta. Itse asiassa tukisin yllä olevista urheilumuodoista ainoastaan lento-ja jalkapalloa, tennistä sekä yleisurheilua. Jalkapalloa haluan tukea, koska Suomen pitää yrittää päästä sinne EM-tai MM-kisoihin edes joskus.

Minun arvoasteikossani olympialaisilla on suurin painoarvo.

Intiaa pidetään yleisesti surkeana urheilumaana, vaikka kova maa kriketissä onkin. Pääsyy, miksi Intiaa pidetään surkeana, on juurikin maan menestymättömyys olympialaisissa. Kukaan ei tunnu piittaavan Intian krikettimenestyksestä.
 

erku

Jäsen
Suosikkijoukkue
Leijonat
Jalkapalloa haluan tukea, koska Suomen pitää yrittää päästä sinne EM-tai MM-kisoihin edes joskus..
Muuten samoilla linjoilla, mutta tätä en ihan ymmärrä. On mielestäni kyseenalaista asettaa yksi laji tällä tavoin muiden yläpuolelle. Faktahan on se, että näihin tämän päivän "kaikki pelaa" -EM-kisoihin selviytyminen ei edes ole mikään ihmeempi saavutus, kun sinne pääsee suunnilleen puoli Eurooppaa. Tässä mielessä en osaa pitää tuota minään pakkomielteenä, jonka takia Suomen nyt ehdottomasti olisi nostettava profiiliaan futiksessa.

Tämä nyt menee teorian puolelle, mutta oman arvioni mukaan suomalaisen futiksen kehitys suhteessa muuhun maailmaan ei merkittävissä määrin muuttuisi, vaikka lajiin ohjautuisi kymmenen miljoonaa euroa vuodessa enemmän rahaa. Vaihtoehtoisesti voi vaikka pohtia sitä, että mitä tapahtuisi jos soutu, paini, melonta, freestylehiihto ja yhdistetty saisivat kukin kaksi miljoonaa vuodessa lisäresursseja. Tohtisin väittää, että aika nopealla aikataululla alkaisi MM- ja olympiamitaleita tulemaan näistä lajeista.

Eli summa summarum, futiksen kohdalla valitettavasti on niin, että lajiin sijoitetulla eurolla on todella heikko tuottoprosentti, jos tuottoa mitataan tässä yhteydessä menestymisellä kansainvälisissä kinkereissä.
 

sekolust

Jäsen
Suosikkijoukkue
Україна, Lostedt, Ben-Amor
Faktahan on se, että näihin tämän päivän "kaikki pelaa" -EM-kisoihin selviytyminen ei edes ole mikään ihmeempi saavutus, kun sinne pääsee suunnilleen puoli Eurooppaa.

Itse uskon siihen, että ensimmäiset arvokisat olisivat Suomelle vähän sama kuin MM95. Aivan sama onko kyseessä absoluuttisesti miten kova- tai heikkotasoinen tapahtuma tahansa, olisi tuolla erittäin kova vaikutus lajin myyntiin ja harrastusmääriin Suomessa. Jo pelkästään näkyvyys ja pelaaminen maanosan parhaita vastaan näille suunnatussa korkeatasoisessa turnauksessa olisi jotain sellaista, jolla futista olisi helppo markkinoida. Kovempi suoritus olisi ollut mennä kisoihin vaikka 10 vuotta takaperin, mutta toisaalta pelkkä kova suoritus ei välttämättä tue lajin kehitystä jos kovaa suoritusta ei saada realisoitua tavalla tai toisela.

Toki sitten voidaan vääntää kättä siitä, kuinka paljon tuon tavoitteen eteen pitää euroja uhrata ja mihini euroja pitäisi edes suunnata. Mun elinaikana ei Suomi suurella todennäköisyydellä voita futiksen arvokisoista mitalia ja pelkkä arvokisapaikka ei lajin pitkän ajan kehitystä takaa ellei olosuhteita, rakenteita ja ilmapiiriä saada asialle myönteiseksi.
 

aquanqua

Jäsen
Suosikkijoukkue
HIFK
Yhteiskunnan kannalta urheilun tärkein rooli on aktivoida ihmisiä, etenkin lapsia ja nuoria. Jalkapallo on tässä mielessä loistava laji edullisena ja yksinkertaisena joukkuelajina. Mitä enemmmän ihmiset liikkuvat sen parempi. Helsingissä "kaikki" skidit pelaa futista ja hiekkakentätkin näyttävät vaihtuneen vähän joka paikassa tekonurtseihin. (Junnu)futiksessa on toki paljon puuhastelua ja korruptiota, mikä syö tehoja, mutta missäpä yhteiskuntamme osassa tämä ei ole tilanne...

En täysin käsitä, miksi menestys urheilussa on niin iso juttu monille. Jee, 11 minulle täysin tuntematonta tyyppiä voittaa toiset 11 minulle täysin tuntematonta tyyppiä jossain pelissä... Intohimoinen urheilufanittaminen on pelottavan lähellä elämän elämistä tois(t)en kautta.
 
Viimeksi muokattu:

adolf

Jäsen
Suosikkijoukkue
Leijonat & Haminan Palloilijat
Olen aqunquan kanssa aika pitkälle samoilla linjoilla. Loppujen lopuksi urheilu ja etenkin tämä huippu-urheilu on vain isoa vitsiä ja leikkiä.

Minusta on jotenkin vähän jopa säälittävää nähdä isot ja aikuiset miehet pukeutuneena jonkin joukkueen asusteisiin ja raivoamassa sekä laulamassa jotain typeriä lauluja katsomossa. Ollaanko siinä vähän hukassa itseltään?

Kotoinen Liiga ei ole vielä mitään, kun vertaa vaikkapa Englannin valioliigaan. Huvittavan näköistä miten jollekin keski-ikäiselle miehelle sen pallonpotkijaporukan puolustaminen voi olla niin valtava asia.

Mikä on oikeasti paljon huonompi asia kuin se, että ei tule jotain loppupeleissä ihan arvottomia mitaleita, on se että ihmiset eivät liiku tarpeeksi. Liikkumattomuus ja ylipaino vaikuttavat suoraan yksilön hyvinvointiin ja sitä kautta totta kai siitä tulee isomman kansanjoukonkin ongelma. Täytyy kuitenkin muistaa että ylipaino ja liikkumattomuus nuorten piirissä ei ole itse ongelma, vaan se on oire joka heijastelee isompaa ongelmaa tässä ns. yhteiskunnassa.

Ja se että se yksi Jani-Petteri siellä Sotkamon perukoilla voi hyvin ja nauttii elämästä, on paljon tärkeämpi asia kuin se että tuoko joku urheilija sitä ns. menestystä jostain arvokisoista. Ja ihan btw. se menestys ei todellakaan välttämättä tarkoita mitaleita. Ihan liian monelle se menestys on yhtä kuin mitalit. Kovin on minusta epäterve ja boksin ahtaudesta kertova suhtautuminen, jos näin ajatellaan.

Minusta on upeaa että monet urheilijat uskaltavat nykyään suorituksensa päätteeksi hymyillä ja sallia itselleen onnellisuuden. Ja siinä HYMYSSÄ on se todellinen menestyminen. Sitä on menestyminen.
 
Viimeksi muokattu:
Suosikkijoukkue
Reilu peli ja Putinin vastaisuus
Minä oikeastaan toivoisin, että Suomen nykyinenkin olympia(mitali)menestys ainakin kesäkisoissa kuihtuisi pois.

Nimittäin: Meidän viimeisimmät mitalimme ovat naisten puolelta ja sellaisista lajeista joissa käytetään kalliihkoa välinettä (erilaiset vesialukset, haulikko+patruunat yms.). Hyvä näinkin, mutta väistämättä tulee trendistä mieleen tällainen johtopäätös: pärjäämme kilpailussa, jossa kilpailijoita on voimakkaasti rajattu taloudellisin tai yhteiskunnallisin (uskonnollisin) perustein. Mitä suurempi joukko maailman väestöstä tulee sukupuolten välisen tasa-arvoisten harrastusmahdollisuuksien ja riittävän vaurauden piiriin, sitä todennäköisemmin me jäämme olympiamitaleitta. Siksi sitä sopii toivoa.

Meidän yhteiskunnassa taas on tapahtunut voimakas siirtymä joukkuelajeihin. Tässä massassa on mukana ainakin osa siitä lahjakkuuspotentiaalista joista voisi kehittyä yksilölajin maailman huippu. Todisteena tästä kaupungistumiseen liittyvästä ilmiöstä lento- ja koripallomaajoukkueiden uskottavuuden merkittävä lisääntyminen ja salibandyn harrastajamäärät. Kun nuoret valitsevat sählyn, sille yksinäiselle painijalle ei ole enää kehittävää harjoitusympäristöä. Takamatka on liian suuri isojen harrastajamassojen maihin verrattuna.
 
Suosikkijoukkue
Reilu peli ja Putinin vastaisuus
Urheilun rooli yhteiskunnassa. Tästä muutamia ajatuksia. En jaksa lainata ketään.

Lapset pitää opettaa liikkumaan. Osaan heistä puree kilpaurheilun esimerkki, osaan täytyy käyttää muita menetelmiä. Perhe on tässä keskiössä. Kilpaurheilun hehkuttaminen on siinä mukana myös, mutta suurempi painoarvo on omalla tekemisellä yhdessä vanhempien kanssa. Eikä pidä unohtaa meidän (koskee minua henk.koht.) ammattikasvattajienkaan roolia.

KV-menestyksellä on merkitystä lajivalintoihin. Tämä on selvää. Ajatellaan vaikka mäkihyppyä. Tämänkaltaisissa lajeissa esikuvien merkitys on varmasti hyvin suuri. Tulevina vuosina reikäpäiset nuoret näkevät itsensä lumikourussa ennemmin kuin hyppyrimäen puomilla.

Vanhempien lajiylpeys ja sitoutuminen. Äärimmäisen keskeinen asia viimeisen kahdenkymmenen vuoden ajan suomalaisen yksilöurheilumenestyksen takana. Miettikääpä nimiä Evilä, Sievinen jne... Järjestelmä ei tuota huippuja. Sen ehto näyttäisi olevan vanhempien äärimmäinen sitoutuminen. Se on asia jota ei keneltäkään voi vaatia. Ja joka liikkuu itseasiassa ihan riskirajoilla sen suhteen, onko se kokonaisuudessaan hyvä vai huono juttu. Mutta urheilussa on ideanakin mennä äärirajoille.
 

Barnes

Jäsen
Suosikkijoukkue
Tasuno Tasalakki
Muuten samoilla linjoilla, mutta tätä en ihan ymmärrä. On mielestäni kyseenalaista asettaa yksi laji tällä tavoin muiden yläpuolelle. Faktahan on se, että näihin tämän päivän "kaikki pelaa" -EM-kisoihin selviytyminen ei edes ole mikään ihmeempi saavutus, kun sinne pääsee suunnilleen puoli Eurooppaa. Tässä mielessä en osaa pitää tuota minään pakkomielteenä, jonka takia Suomen nyt ehdottomasti olisi nostettava profiiliaan futiksessa.
En siis missään nimessä ole lisäämässä jalkapallon rahoja, koska tälläkin hetkellä islannit ja sun muut maat ovat lähellä kisapaikkaa, vaikka panostus lienee Suomen tasoa alhaisempi. Haluan, että Suomi pysyy mukana jalkapallokilpailussa, koska emme sinne arvokisoihin ole vieläkään päässeet.

Vastustan jyrkästi ehdotusta jalkapallon tukien lopettamisesta, mutta en siis ole lajin rahamäärää kasvattamassa.
 
Suosikkijoukkue
Reilu peli ja Putinin vastaisuus
En siis missään nimessä ole lisäämässä jalkapallon rahoja, koska tälläkin hetkellä islannit ja sun muut maat ovat lähellä kisapaikkaa, vaikka panostus lienee Suomen tasoa alhaisempi. Haluan, että Suomi pysyy mukana jalkapallokilpailussa, koska emme sinne arvokisoihin ole vieläkään päässeet.

Vastustan jyrkästi ehdotusta jalkapallon tukien lopettamisesta, mutta en siis ole lajin rahamäärää kasvattamassa.

Jalkapallolla on yksi suuri ongelma. Se, että se on kesälaji. Jalkapallo ei siis joudu kilpailemaan vain muita urheilulajeja, vaan myös muita kesäharrasteita vastaan. Tämä haittaa joukkueiden harjoittelua eikä vähiten vanhempien sitoutumisen vuoksi.

Jalkapallo on hieno laji, mutta Suomen kesä on vielä hienompi mökillä ja veneellä kuin futiskentällä.
 

TomiP

Jäsen
Suosikkijoukkue
Jyp, Suomi
En siis missään nimessä ole lisäämässä jalkapallon rahoja, koska tälläkin hetkellä islannit ja sun muut maat ovat lähellä kisapaikkaa, vaikka panostus lienee Suomen tasoa alhaisempi. Haluan, että Suomi pysyy mukana jalkapallokilpailussa, koska emme sinne arvokisoihin ole vieläkään päässeet.

Vastustan jyrkästi ehdotusta jalkapallon tukien lopettamisesta, mutta en siis ole lajin rahamäärää kasvattamassa.

Eli et halua tehdä muutoksia nykyiseen rahanjakoon? Nykyinen touhu näyttää johtavan jatkuvaan menestyksen laskuun. Paras ase tätä vastaan olisi priorisointi joihinkin yksilölajeihin. Jalkapallo olisi hyvä kohde, jolta rahoitusta voisi leikata, koska menestystä lajista ei tule.
 

Barnes

Jäsen
Suosikkijoukkue
Tasuno Tasalakki
Eli et halua tehdä muutoksia nykyiseen rahanjakoon? Nykyinen touhu näyttää johtavan jatkuvaan menestyksen laskuun. Paras ase tätä vastaan olisi priorisointi joihinkin yksilölajeihin. Jalkapallo olisi hyvä kohde, jolta rahoitusta voisi leikata, koska menestystä lajista ei tule.
Voidaanhan tässä leikkauksiakin tehdä. Esimerkiksi koripallolta voitaisiin helposti siirtää rahat pois, sitten jotkut yksilölajit(esimerkiksi juoksulajit), joissa menestyminen on käytännössä mahdotonta kyetään alas ajamaan kivuttomasti.

Maailmalla marginaalipalloilut jääpallo ja salibandy ovat lajeja, joita en halua tukea lainkaan, koska lajeissa on niin suuret tasoerot, että Suomen taso tuskin muuttuu oikein mitenkään, vaikka valtio ei niitä enää tukisikaan.
 

erku

Jäsen
Suosikkijoukkue
Leijonat
Voidaanhan tässä leikkauksiakin tehdä. Esimerkiksi koripallolta voitaisiin helposti siirtää rahat pois, sitten jotkut yksilölajit(esimerkiksi juoksulajit), joissa menestyminen on käytännössä mahdotonta kyetään alas ajamaan kivuttomasti.

En nyt vain kertakaikkiaan ymmärrä sitä logiikkaa, että miksi asetat futiksen koriksen edelle. Koriksessa Suomella on sentään ihan kohtuullisia näyttöjä, mutta futiksessa tasomme on surkea. Armenian kaltainen futiksen suurmaa pyyhälsi juuri viimeisimmässä FIFA-rankingissa Suomen ohi.
 
Kirjaudu sisään, jos haluat vastata ketjuun. Jos sinulla ei ole vielä käyttäjätunnusta, rekisteröidy nyt! Kirjaudu / Rekisteröidy
Ylös