Miksi Suomi ei pärjää enää kesäolympialaisissa?

[Lystikäs]

Tuli tähän vielä lisäyksenä mieleen esikuvien merkitys nuorten harrastusintoon. Myös sen takia sen kirkkaimman huippu-urheilukärjen teroittaminen (ja menestyshakuisuus) olisi mielestäni viisasta.

 

[Ann Arbor]

Täysin samaa mieltä. Itse työskentelen junioriurheilussa vapaaehtoisena, enkä voi alleviivata kuinka hyödyttävää olisi panostaa etenkin nuorisoliikuntaan - etenkin tuon syrjäytymisen ehkäisemiseksi. On sydäntä raastavaa nähdä kun köyhemmistä olosuhteista ponnistavat lapset haluaisivat jatkaa seurassa, mutta perheen talous ei anna myöten, joten joutuvat lopettamaan harrastuksen. Siksi vähän sapettaakin kun sinne ei tunnu löytyvän rahaa, mutta samalla paljon populistisemmat kohteet välttävät leikkurin.

Niinpä niin. Lisäksi en halua ajatellakaan, kuinka moni potentiaalinen kansainvälisen tason menestyjäkin on juuri tästä syystä menetetty. Juuri kirjoittamasi kaltaista urheilumyönteisyyttä tämä maa tarvitsisi ja sen eteen konkreettisia tekoja, eikä pelkkiä juhlapuheita.

 

[Ann Arbor]

Tuli tähän vielä lisäyksenä mieleen esikuvien merkitys nuorten harrastusintoon. Myös sen takia sen kirkkaimman huippu-urheilukärjen teroittaminen (ja menestyshakuisuus) olisi mielestäni viisasta.

Täysin totta tämä. Tästä syystä en enää toivo "mahalaskua minkä jälkeen herättäisiin", vaan suomalaismenestystä ihan jokaisessa lajissa. Ties kuinka moni lapsi on tälläkin hetkellä saanut innostuksen alkaa harrastamaan esim. moukarinheittoa tähtiheittäjiemme ansiosta, tai pikajuoksua / pika-aitoja aituritähtiemme myötä. Trendilajihan jopa sanovat. Toki globaalit supertähdet innostavat ihan kansallisuudesta riippumatta, mutta sanoisin silti paikallisten tähtien, joihin voi helposti samaistua merkitsevät edelleen.

 

[Petri1981]

Täysin totta tämä. Tästä syystä en enää toivo "mahalaskua minkä jälkeen herättäisiin", vaan suomalaismenestystä ihan jokaisessa lajissa. Ties kuinka moni lapsi on tälläkin hetkellä saanut innostuksen alkaa harrastamaan esim. moukarinheittoa tähtiheittäjiemme ansiosta, tai pikajuoksua / pika-aitoja aituritähtiemme myötä. Trendilajihan jopa sanovat. Toki globaalit supertähdet innostavat ihan kansallisuudesta riippumatta, mutta sanoisin silti paikallisten tähtien, joihin voi helposti samaistua merkitsevät edelleen.

Nämä ovat hyviä pointteja. Joskus eräs viisas henkilö kertoi, että Mikael Granlundin vuoden 2011 ilmaveivin ja kyseisen vuoden jääkiekon maailmanmestaruuden jälkeen ulkojäät olivat täynnä lapsia, jotka yrittivät tehdä innoissaan ilmaveivejä. Kuinkahan moni lapsi sai tuonkin kevään tapahtumien myötä paloa jääkiekon harrastamiseen. Tämän takia minua ärsyttää suunnattomasti, kun panostuksia huippu-urheilumenestykseen pidetään jonain elitistisenä turhanpäiväisyytenä. Itse väitän, että huippu-urheilumenestyksellä on positiivisia vaikutuksia koko kansanterveyteen, innostamalla lapsia harrastamaan. Kansan yhtenäisyydestä puhumattakaan. Toivottavasti tulisi vain muitakin lajeja kuin jääkiekko, jossa menestys innostaisi lapsia harrastamaan ja liikkumaan. Ei kaikki voi tai halua jääkiekkoa harrastaa.

 

[Lystikäs]

Tämän takia minua ärsyttää suunnattomasti, kun panostuksia huippu-urheilumenestykseen pidetään jonain elitistisenä turhanpäiväisyytenä. Itse väitän, että huippu-urheilumenestyksellä on positiivisia vaikutuksia koko kansanterveyteen, innostamalla lapsia harrastamaan. Kansan yhtenäisyydestä puhumattakaan.

Nämä rahoitukset on valitettavasti niitä poliitikkojen asioita. Olennainen kysymys on parhaillaan siinä, miten urheiluväki saa nuo heille jo siunatut rahat sijoitettua niin, että meille muodostuu terävyyttä huippu-urheilun saralle. Parhaillaan meillä ei ole kunnon menestystarinoita esimerkiksi yleisurheilun saralla, joten eipä tänne pääse muodostumaan niitä inspiroivia esikuviakaan rohkaisemassa ihmisiä urheilemaan.

Ja tosiaan, kuten aiemmin totean, huippu-urheilun osalta meidän tulisi mielestäni kaventaa ihmisten mahdollisuuksia eri lajien välillä, jotta pystyisimme sijoittamaan enemmän sitä vähäistä rahaa kunnon maailmanluokan valmennukseen näiden tiettyjen lajien osalta, jotta pystymme treenata näistä nuorista lupauksistamme parhaita versioita itsestään, ja esikuvia tuleville sukupolville. Ja ymmärrän näkökulman siitä, että jos huippu-urheilua ei tueta tasaisesti ja laajalta rintamalta Silja Kososet saattavat jäädä löytymättä. Mutta minun hyvin vaikea uskoa, etteikö esimerkiksi Silja Kosonen olisi yhtä hyvä tai parempi, jos hän olisi valinnut kiekonheiton aikanaan moukarin sijaan - ja samassa valmennuksessa kilpailemassa menestyksestä ja kirittämässä muita olisi myös muut suomalaiset voimaheittolajien kirkkaimmat tähdet (tai sitten tekisi myöhemmin lajinvaihdon moukariin tai kuulaan, kun ammattivalmennus on rakentanut urheilijalle hyvän pohjan). Talentti on talenttia, ja huippu-urheilussa se talentti pitäisi pystyä maksimoimaan.

 

[Tombe76]

Tässä mietin, muutaman oluen jälkeen, että jos laitettaisiin 10 miljoonaa LA 2028 Olympiaprojektiin... Maahockeyssä, niin ei varmasti oltaisiin 0+0+0.

On se käsittämätöntä. Hokissa kuninkaita, Säbässä Top2 ja maahockeyssä kehitysmaa.

Kyllä varmasti tästäkin maasta löytyisi jengiä jotka osaavat pelata maila kädessä rystyllä?

 

[Ann Arbor]

Tässä mietin, muutaman oluen jälkeen, että jos laitettaisiin 10 miljoonaa LA 2028 Olympiaprojektiin... Maahockeyssä, niin ei varmasti oltaisiin 0+0+0.

On se käsittämätöntä. Hokissa kuninkaita, Säbässä Top2 ja maahockeyssä kehitysmaa.

Kyllä varmasti tästäkin maasta löytyisi jengiä jotka osaavat pelata maila kädessä rystyllä?

Ehkä fiksumpi lobata niillä 10 miljoonalla, että salibandy nousisi olympialajiksi. Ruotsista toiset 10 miljoonaa pöytään, niin ehkä 2032 jo saadaan tuulettaa mitalia.

 

[Pavlikovsky]

Eli tiukemmalla kriteereillä Suomi vain ampuiisi itseään jalkaan entistä pahemmin. Yllätysmitalit ja kokemuksen kerääminen jäisi pois.

Tätä kokemuksen kerryttämistä mielestäni Suomessa hieman lajista riippuen korostetaan hieman liikaa. Milloin sitä on tarpeeksi sen huippusuoritukseen edellytykseen? Miten sitä mitataan? Miten paljon urheilijat itse antavat sille painoarvoa kun tullaan seuraaviin kisoihin, että kiva kun käytiin siellä 4 vuotta sitten tms.

En sano etteikö se ole tärkeä osa kokonaisuutta, mutta hieman se ”oppirahojen haku” on sellaista yli-optimististen laji-ihmisten toppuuttelua karujen faktojen edessä menestymättömyydessä tai itse suorituksissa. Nykyään moni ensikertalainenkn hakee tuolta kovia sijoituksia ja ihan mitalejakin.

Kokemuksen keräilijät erittäin erittäin harvoin hakevat yllätysmitaleita etenkään jatkuvasti kiristyvässä olympiaurheilussa ehkä näitä skeittauksia ja uudemman tuulen arvostelulajeja lukuunottamatta.

 

[Ann Arbor]

Tätä kokemuksen kerryttämistä mielestäni Suomessa hieman lajista riippuen korostetaan hieman liikaa. Milloin sitä on tarpeeksi sen huippusuoritukseen edellytykseen? Miten sitä mitataan? Miten paljon urheilijat itse antavat sille painoarvoa kun tullaan seuraaviin kisoihin, että kiva kun käytiin siellä 4 vuotta sitten tms.

En sano etteikö se ole tärkeä osa kokonaisuutta, mutta hieman se ”oppirahojen haku” on sellaista yli-optimististen laji-ihmisten toppuuttelua. Kokemuksen keräilijät erittäin erittäin harvoin hakevat yllätysmitaleita etenkään jatkuvasti kiristyvässä olympiaurheilussa ehkä näitä skeittauksia ja uudemman tuulen arvostelulajeja lukuunottamatta.

Joskus sitä toki miettii, että onhan sitä melkein jokaisissa yleisurheilun arvokisoissa näitä nuoria yllättäjiä, ketkä nappaavat heti ekoista kisoistaan kultaa, siinä missä suomalaiset ikätoverinsa ovat vasta haistelemassa tunnelmia. Toki kyllähän suomalainenkin urheiluhistoria tuntee lukuisia melkeinpä puskista kultaa napanneita joissain lajeissa.

Sikäli olen kuitenkin itse sitä mieltä, että olympialaiset ovat olympialaiset ja että kisakriteerit täyttävät urheilijoiden on syytä antaa lähteä kisoihin, mikäli he siis itse niin haluavat. Kisaedustus on saavutus sinänsä, missä vaikka yhdenkin NHL-ottelun pelaaminen.

 

[juba]

Voitaisiin kuukausi olympalaisten jälkeen pitää Suomen maakuntaolympialaiset.
Toki Uusimaa , Varsinais-Suomi ja Pirkanmaa tulisi pilkkoa kahteen tai kolmeen osaan.

Sitten lajeiksi 3x3 koripallo, Rugby7 , Street skeittaus, kiipeily, ammunta , jousiammunta, uinti, muutama yleisurheilulaji jne. Näin Olympiakomitean alaisuudessa ihmiset pääsisi näyttämään kykyjään ja ehkä olisivat jo 4 vuoden päästä oikeissa olympialaisissa. Perjantaina avajaiset ja sunnuntaina loppuu illalla. Alle 14 vuotiaille sama tapahtuma viikkoa aikuisten tapahtumanjälkeen

 

[Tombe76]

Sikäli olen kuitenkin itse sitä mieltä, että olympialaiset ovat olympialaiset ja että kisakriteerit täyttävät urheilijoiden on syytä antaa lähteä kisoihin, mikäli he siis itse niin haluavat. Kisaedustus on saavutus sinänsä, missä vaikka yhdenkin NHL-ottelun pelaaminen.

Olen 100% samaa mieltä. Tästä kaveripiirin whatsapp-ryhmässä keskusteltu mm. Noora Komulaisen osalta.

Jokainen suomalainen olympiaurheilija on paikkansa ansainnut ja itseäni ei haittaa yhtään, vaikka omia verotuloja käytetään urheilijoiden tukemiseen.

Joskus käyttänyt esimerkkinä omaa 10km-testilenkin reittiä, mikä meni/menee paikallisen kylän ainoan terassin ohi. Itse jouduin tekemään valtavasti töitä päästäkseni kympillä vaikkapa 43min --> 40min.

Sitten kun omassa 10km testissä painoin tuon terassin ohi 3.50/km, siinä paikalliset jermut miettivät että tuossa joku hullu muuten juoksi ihan vitun kovaa. Hetkeä myöhemmin menivät hakemaan uutta tuoppia ja naureskelivat jollekin baarin telkkarissa 10km-juoksussa kierroksia jäävälle, kun juoksi vain 29.28.

Tai jos joku finski pääsee vaikkapa kestävyyslajeissa olympialaisiin, niin mietitään että se on ihan turistimatkalla, kun jäi jatkopaikasta 100m.

Ja paskat, antaa mennä vaan jos kriteerit täyttävät. Ei sinne kukaan ilmaiseksi mene/pääse. Kovaa työtä tehneet, vuosia.

 

[Kälvis]

Täysin totta tämä. Tästä syystä en enää toivo "mahalaskua minkä jälkeen herättäisiin", vaan suomalaismenestystä ihan jokaisessa lajissa.

Samaa mieltä. Suomen vanhoista menestyslajeista ainakin mäkihyppy ja kestävyysjuoksu ovat kokeneet mahalaskun jo ajat sitten ja ei varmaan tarvitse käydä läpi onko sen seurauksena tapahtunut heräämistä ja suomalaisten uutta nousua. Keihäänheitolla lienee edessä sama tulevaisuus lähivuosina.

Urheilussa menestys ruokkii menestystä. Jos otetaan esimerkki olympialajien ulkopuolelta niin kuinka monta F1-kuljettajaa Suomesta olisi tullut 1980-luvun jälkeen ilman Keke Rosbergin menestystä ja managerina antamaa panosta?

 

[Ann Arbor]

Urheilussa menestys ruokkii menestystä. Jos otetaan esimerkki olympialajien ulkopuolelta niin kuinka monta F1-kuljettajaa Suomesta olisi tullut 1980-luvun jälkeen ilman Keke Rosbergin menestystä ja managerina antamaa panosta?

Juuri näin. Toisaalta mainitsemasi mäkihypyn nopeaa romahtamista on tässäkin mielessä vaikea ymmärtää. Perinteitä tulviva laji täälläpäin ja vielä 2000-vuosikymmenellä laji oli tutkitusti arvostetuimpien lajien joukossa maassamme. Menestystä riitti Ahosen, Hautamäen ja kumppaneiden johdolla ja Maikkarin Sporde-Show keräsi valtavat katsojaluvut. Olettaisi siis Kuningaskotkan mäkiviikkovoittojen innostaneen lukemattomia perheitä lajin pariin, mutta jotain tapahtui. Tontsa on toki puhunut lajissa olevan nyt jotain pientä pöhinää taas ilmassa, mutta mystinen juttu tämä kokonaisuudessaan.

 

[Nelfor]

Mihin tämä perustuu? Lähtökohtaisesti kaikki harrastuspaikat ovat kuitenkin kaupungeissa ja väkimassat Suomessakin asuvat isoimmissa asutuskeskuksissa. Maaseudullahan on ihan perseestä asua harrastusten kannalta, kun nuorena on täysin vanhempien kyyditysten varassa. Kaupungissa voit parhaimmassa tapauksessa kävellä kesät talvet harjoituksiin. Toki jos takapihalta lähtee hiihtoladut, niin siinä tapauksessa maaseudulla asumisesta on etua.

Olen itse asunut nuoruuteni maaseudulla ja nyt Helsingissä. Jos saan joskus lapsia, niin haluan asua kaupungissa, jossa on paljon monipuolisempia harrastusmahdollisuuksia, kuin jossain pellon laidalla.

En ole itse kyllä Helsingissä törmännyt mihinkään urheilukielteisyyteen. Kuulostaa ihan höpöhöpöpuheilta.

En väitä, että PK-seudulla ollaan urheilukielteisiä. Viittasin vain tuohon, että joku on törmännyt siellä paljon sellaisiin ihmisiin, joita ei urheilu kiinnosta. Olen itse asunut vain PK-seudun ulkopuolella, enkä ole juurikaan törmännyt ihmisiin, joita ei urheilu jollain tasolla kiinnostaisi.

On myös jossain määrin eri asia puhua lasten harrastamisista ja harrastusmahdollisuuksista, kuin aikuisväestön kiinnostuksesta urheilua kohtaan.

Huvittaa myös aina tämä, että on vain "PK-seutu" ja "maaseutu". Ihan niin kuin PK-seudun ulkopuolella oltaisiin aina jossain maalaismaisemissa ja tuppukylissä. Kyllä siihen väliin mahtuu aika paljon kaikenlaisia ympäristöjä. Lisäksi olen itsekin asunut hyvinkin pienillä paikkakunnilla, joissa on niin lyhyt matka harrastuspaikoille, että lapset ja nuoret pääsevät niihin lähes poikkeuksetta omin avuin.

 

[Nelfor]

Tätä kokemuksen kerryttämistä mielestäni Suomessa hieman lajista riippuen korostetaan hieman liikaa. Milloin sitä on tarpeeksi sen huippusuoritukseen edellytykseen? Miten sitä mitataan? Miten paljon urheilijat itse antavat sille painoarvoa kun tullaan seuraaviin kisoihin, että kiva kun käytiin siellä 4 vuotta sitten tms.

En sano etteikö se ole tärkeä osa kokonaisuutta, mutta hieman se ”oppirahojen haku” on sellaista yli-optimististen laji-ihmisten toppuuttelua karujen faktojen edessä menestymättömyydessä tai itse suorituksissa. Nykyään moni ensikertalainenkn hakee tuolta kovia sijoituksia ja ihan mitalejakin.

Kokemuksen keräilijät erittäin erittäin harvoin hakevat yllätysmitaleita etenkään jatkuvasti kiristyvässä olympiaurheilussa ehkä näitä skeittauksia ja uudemman tuulen arvostelulajeja lukuunottamatta.

Nuoremmille urheilijoille kokemuksen kerääminen on hyvin tärkeää, koska isot kisat ovat aina henkisesti äärimmäisen kovia paikkoja. Helpottaa merkittävästi, jos niistä on jo aiemmin kokemusta, jolloin tietää mitä on luvassa ja pystyy siihen varautumaan.

 

[Pavlikovsky]

Nuoremmille urheilijoille kokemuksen kerääminen on hyvin tärkeää, koska isot kisat ovat aina henkisesti äärimmäisen kovia paikkoja. Helpottaa merkittävästi, jos niistä on jo aiemmin kokemusta, jolloin tietää mitä on luvassa ja pystyy siihen varautumaan.

Kyllä. Tämän ymmärrän. Tässä keskustelussa on aina vain se ongelma, että lähtöolettama on se, että kaikki kokemus on aina automaattisesti hyvästä. Kokemus on sanana kokemus. Se ei kerro onko se hyvää vai huonoa. Se voi kumpaakin.

Jos vaikka 200 metrin debyyttijuoksija häviää vaikkapa eränsä voittajalle toista sekuntia, niin onko se aina automaattisesti hyvä? Tähän selittelyt kameran edessä ja (some)kansan paikka paikoin kärkästä kommentointia vaikka suoritus oli sitä omaa perustasoa.

Calling roomissa istuminen, suurkaupunkien liikenneruuhkissa jonottamisen ja kisakylän ruokamenun maistelu ovat varmasti sitä kokemusta, jota tässä haetaan takaa, jotta on neljän vuoden kuluttua tähän valmiimpi, mutta edelleen pohtisin tämän hyödyn suoranaista siirtymistä neljän vuoden päähän varsinkin jos itse kisat olivat mitä ne olivat.

 

[IceWalker]

Erinomaista pohdintaa. Tämähän on katsontakanta-ajattelua. Voiko "hyvinvointi"valtiosta, jossa on arvioitu, että pian parhaassa työiässä olevilla miehillä on peruskunto sillä mallilla, että arjesta selviytyminen on vuosikymmenen päästä hankalaa, tulla tulevia arvokisamenestyjiä tuosta noin vaan?

Onko meidän peruspohja sillä tasolla, että voiko sieltä edes teoriassa syntyä muuta kuin piirinmestareita ja finnkampen - kävijöitä? Viittaan tässä viikon takaiseen viestiini, jossa pohdin että kun lasten ja nuorison ei tarvitse enää nuoruttaan viettää pellolla heinää latomassa tai jossain talikko kädessä lapioimassa milloin mitäkin, niin onko se vain luonnollinen seuraus, että ns. urheileva massa pienenee entisestään heikoilla pohjillaan ja he ketä tämän seulan läpäisevät, ovat entistä huonommassa jamassa suorittamaan mitään kansaa sykähdyttäviä suorituksia. Ratkaisua minulla ei tähän ole, vaan ihmisiä tulee liikuttaa nykyaikaisesti eikä viemällä nykyajan nuorisoa minnekään raivaussahametsälle.

Kyllä, ei voida pakittaa taaksepäin haikailemaan jotakin agraarista yhteiskuntaa, jossa valinnanmahdollisuuksia oli huomattavan vähän suhteessa urheiluunkin. Urheileminen tarkoitti sitä, että lähdet itse lenkille aitan kulmalta hiihtäen tai juosten. Mutta liikuntaa oli paljon, kouluunkin piti mennä kävellen. Ja koulussa liikuttiin ja kesällä lapsetkin tekivät oikeasti töitä maatilalla tai muuten vanhempien apuna. Peruskunto näillä ihmisillä oli järkyttävän hyvä, vaikka ravinto ei kai vastannut ihan nykyajan suosituksia eivätkä terveyspalvelut olleetkaan kaikkien saatavilla. Huippu-urheilun suhteen tilanne oli kaikkialla sama, jolloin ne maat, joissa urheilu nähtiin tärkeänä, menestyivät olympiakisoissa. Ja tuolloin kuitenkin urheilu oli vielä pääosin länsimaiden puuhaa.

Jos laittaisimme terveysliikuntatalkoot pystyyn ja siinä samassa yrittäisimme virkistää elintapamuutoksiin peruskansan tilaa, niin voisiko se salaa elvyttää huippu-urheilua epäsuorasti oikeasti pitkällä aikavälillä? Tämähän kuulostaa ns. Norjan mallilta, jossa liikutaan paljon perhekunnittain hiihtäen, patikoiden, juosten ja sitä ns. perustekemistä.

Tälle projektille pitäisi pyhittää useampi vuosikymmen ja varmaan siinä joku talentti ehkä hukattaisiinkin, mutta onko nykymeno miten perusteltua, jossa yhä raskaammilla prenikoilla olevia urheilujohtajia on kisoissa ja toimistoissa kohta enemmän kuin urheilijoita ja vaatimustaso on olevinaan samalla kova, mutta sittenkään ei.

Norjassa tuota perustekemistä riittää eli ihmiset oikeasti liikkuvat hyvinkin mäkisessä maastossa pitkiä matkoja. Siellä hyväkuntoinen suomalainenkin joutuu toteamaan, että ohitse pyyhältää myös ikä-ihmisiä molemmalta puolelta. Tällaiseen liikkumiseen pitäisi ihmisiä ohjata, jo lapsesta alkaen. Alussa vastuu on vanhemmilla: eikö nyt mitenkään ole mahdollista lähteä vaikka lapsen kanssa kentälle touhuamaan tai kävelylle tai retkelle. Onko ainoa liikkumisen muoto kännykän räpläys työpäivän jälkeen? Puhutaan ihan siitä, että laiskistutaan sohvaperunoiksi koko olympiadin ajaksi. Mielestäni tähän ei mitään hyvää tekosyytä olemassa. Jokainen voi liikkua, oli työtön tai työllinen. Ja opettaa lapsensakin liikkumaan.

Huippu-urheilun perusteleminen on jo nytkin vaikeaa, koska vaatimustaso on laskenut järkyttävän alas. Eikä tämä ole mikään globaali ilmiö, vaan ihan suomalainen. Tällöin minusta näyttää ihan järkevältä lopettaa koko pelleily: tuskin karmeampaa selostusta tuli sekunti kuunneltua, kun hevosurheilun ilakointi jostain 36. sijasta. Toisin sanoen, huippu-urheilun idea oli kadotettu täysin. Eli jos olet 36. tai 12. olympialaisissa, olet varmaan ihan hyvällä tasolla, mutta et mikään huippu absoluuttisesti. Eli tekemisesi ei ole kärjen tasoa, miksi siis hehkuttaa ylettömästi tällaista suoritusta? Mitaleja ei voi ottaa subjektiivisen kokemuksen pohjalta.

Aina palataan perusasioihin eli miten löydetään oikeanlainen urheilijan profiili henkisesti, fyysisesti ja sosiaalisesti. Urheilija joka kasvaa huippu-urheilijan profiiliin alusta alkaen eli treeni, uni, ravinto, sosiaalinen elämä ja sitä rataa. Urheilija, joka kestää kovan harjoittelun kovien pohjien kautta ja vaikka loukkaantuminen tulisi, niin hän palaa ja tulee takaisin. Sohvalta näitä sankareita ei tule, se on selvä.

On siitäkin muistaakseni tutkimusta, että tänä päivänä ns. urheilijat ovat yllättävän laiskoja ns. treenien ulkopuolella ja yllättävän passiivisia. Skuutti sähköllä kiinnostaa enemmän kuin kilometrin kävely kauppaan. Pääsemme jälleen kohtaan arkiaktiivisuus ja varhainen työnteko nuoruuden ja lapsuuden aikana, joka jalostuu aikuisuuteen.

Tuntuu kaukaiselta pohdinnalta, mutta perusasioiden oikaisu ennen pitkää kostautuu tavalla tai toisella. Yksilön kohdalla loukkaantumisina, kiinnostuksen puutteena ja muina valintoina kuin huippu-urheilu ja kollektiivin tasolla mitaleiden vähyytenä ja puuttumisena.

Totta, huippu-urheilijaksi kasvaminen on elämän kokonaisuus. Joku näissä suomalaisten viritelmissä kuitenkin prakaa, jonka johdosta ollaan länsimaisittain täysin pohjalla. En pysty antamaan mitään toteutettavissa olevaa ratkaisua liikkumattomuuden ongelmaan, ei aikuisia ihmisiä voi pakottaa huolehtimaan omasta kunnostaan. Karmealta silti näyttää nykyään ihmisten huonokuntoisuus ja liikalihavuus, vaikka näistäkään ongelmista tuskin lääkärikään saa enää mitään sanoa kehopositiivisuuden ideologian vuoksi. Luonto valitettavasti haistattelee tällaisille ajatuksille. Terveyden perusidea on meille annettu 1 M vuoden aikajaksolla, ihmisruumis kaipaa raskastakin liikuntaa, jos työ nykyään onkin sangen vähän fyysistä jopa perinteisillä duunarialoilla. Ja ylen epäterveellisesti syöminen täydentää kuvion.

Nyt olemme nähneet jo urheilujohtajien selityksiä ja niitä saamme kuulla jatkossakin. En pidä johtajia typeryksinä, jotka puhuvat mitä sattuu. He puhuvat vain ihan inhimillisestä syystä peetä eli oman työpaikkansa vuoksi. Kaadetaan iso määrä metsää, jotta saadaan sekin paperimäärä, jossa tämänkin konttaamisen analyysit esitetään, kalvosulkeisia, seminaareja, organisatorisia muutoksia (joissa muuttuvat vain tittelit) ja julkista puhetta. Huippu-urheilu on mukamas tärkeää, mutta käytännön toimintaan ei vaikutuksia juuri ole.

Huippu-urheilussa ei Suomella hyvin mene, ei millään tasolla. Kun urheilija tulee tehovalmennukseen, niin lähtökohdatkin saattavat olla jo muita maita heikommat. Toisaalta, meillä on paljon esimerkkejä urheilijoista, jotka ovat ns. huippulahjakkuuksia, mutta jotka eivät kehity suomalaisessa valmennuksessa. Jalkapallossa kyse voi olla myös hypestä, mutta silti on kummallista, että ulkomailla voidaan menestyä hetki, mutta kohta ollaankin siinä kuuluisassa maitojunassa matkalla HJK:n harkkoihin. Joku näissäkin futaajissa prakaa, taito vai henkiset ominaisuudet? Onko liian suuri järkytys, että jossakin huippuseurassa vaaditaan ihan mahdottomia? Treenataan häiritsevän paljon?

Oma ehdotukseni hanskojen tiskiin lyömisestä oli ihan tosissaan tehty. Minulle on vain kaksi vaihtoehtoa: joko halutaan olla maailman paras tai sitten tyydytään harrasteurheiluun. Harrastelu-urheilu on ihan hyvä juttu sekin. Sen sijaan en siedä tätä suomalaista puuhastelumallia, ollaan tekevinään jotakin, mutta muut tekevät joka lajissa asiat paremmin. Vielä vähemmän siedettävää on se, että teeskennellään pistesijojen olevan jokin suurikin meriitti nykyään. Tai ilakoidaan omista kokemuksista.

Huippu-urheilussamme on vielä muutama todellinen potentiaalinen huippu olemassa, Vannista ja Kososta seuraan jännityksellä. Kummankin tason täytyy nousta vuosittain, jotta todellinen tavoite, olympiavoitto, olisi saavutettavissa. Kummatkin tekevät asioita tosissaan ja ovat lajiinsa lahjakkuuksia. Nyt vain pitäisi heidät myös valmentaa huipulle. Epäilyksiä tähän on, koska jopa keihäänheitossa ollaan jääty kärjestä ja on pakko kysyä valmennuksen laatua jopa tässäkin lajissa. Pitääkö keihäsmiestenkin käydä Pakistanissa asti hakemassa oppia tekemiseen, vai onko kyse sopivien tyyppien puuttumisesta?

Tuohon loppuun tosiaan voidaan esittää matemaattinen vertaus. Jos huippu-urheilijaksi tuleminen on kymmenen luvun kertolasku, niin jos yksi näistä tekijöistä on nolla, niin silloin koko tulos on nolla. En usko, että tätä ongelmaa pystytään seminaareissa ratkomaan. Mikään pakko olympialajeissa menestymiseen ei tietenkään ole, voisimme esimerkiksi unohtaa koko kisat ja tyytyä alemman tason kisoihin. Perinteet ovat tässä asiassa varsin raskaita, on ikään kuin velvollisuus viedä Suomea maailman kartalle vieläkin.

Suomalaiset ovat munanneet huippu-urheilunsa ihan itse. Jostakin syystä vaikkapa melonta, soutu, ammunta, purjehdus, paini ja nyrkkeily ovat vain taantuneet ajan myötä, lajien tekeminen on heikonlaista eikä kiinnostuneita ole saatu houkuteltua mukaan. Suomalaisten hitaus uusiin lajeihin on legendaarista, missään lajissa ei näy suomalaisia ennen kuin se on liian myöhäistä. Lajin tekeminen on ammattimaistunut ja se tietenkin karkottaa finskit lajista. Vaikkapa nyt maastopyöräily esimerkkinä, ruotsalaisia löytyy tästäkin lajista ihan eturivistä. Urheilun Nokia puuttuu meiltä.

Urheilujohtajuus on epäonnistunut Helsingin kisoista lähtien, siitä voidaan vain katsoa eteenpäin tehtyjä valintoja ja ammattimaisuuden katoamista pikku hiljaa lajista kuin lajista. 70-luvulla oltiin hetki vielä huipulla, mutta kun muutkin omaksuivat lääketieteellistä valmennusta paremmin, niin sekin etu katosi meiltä. Ja totta kai, 70-luvulla kansan kuntotaso oli vielä paljon parempaa kuin nykyään, vaikka tupakanpoltto kansan terveyteen aika vahvasti vaikuttikin. Lapsia ei kiikutettu harrastuksiin, vaan saivat pyöräillä tai kävellä niihin itse. Sekin oli terveellistä, vaikka nykyään moista vanhempaa pidettäisiin piittaamattomana.

 

[Ann Arbor]

Urheilujohtajuus on epäonnistunut Helsingin kisoista lähtien, siitä voidaan vain katsoa eteenpäin tehtyjä valintoja ja ammattimaisuuden katoamista pikku hiljaa lajista kuin lajista. 70-luvulla oltiin hetki vielä huipulla, mutta kun muutkin omaksuivat lääketieteellistä valmennusta paremmin, niin sekin etu katosi meiltä. Ja totta kai, 70-luvulla kansan kuntotaso oli vielä paljon parempaa kuin nykyään, vaikka tupakanpoltto kansan terveyteen aika vahvasti vaikuttikin. Lapsia ei kiikutettu harrastuksiin, vaan saivat pyöräillä tai kävellä niihin itse. Sekin oli terveellistä, vaikka nykyään moista vanhempaa pidettäisiin piittaamattomana.

Toisaalta mielenkiintoista, että vaikka samanaikaisesti vähän lajissa kuin lajissa Suomi on suhteessa muihin maihin taantunut, kyllähän osaaminen yhdessä tuolta 1950-1960-luvulta alkaen on noussut ihan huimalla tavalla ja suomalaisia on siinä lukuisia, etenkin miehissä ihan maailman absoluuttisten huippujen joukossa. Vaikka itse sen aktiivinen seuraaja ja fani olenkin, olisihan se mielenkiintoista, mitä vaihtoehtoisessa todellisuudessa olisi saattanut käydä, mikäli jääkiekko ei olisi noussut kansakunnan kaapin päälle, vaan olisi samaa kokoluokkaa, kuin vaikka Norjassa ja Tanskassa.

Salibandyn nousu 1990-luvulta lähtien massojen harrastamaksi ja aktiivisesti kilpailluksi lajiksi menee tähän samaan aikaikkunaan. Käsipallostahan olisi voinut tulla Suomessakin ruotsinkielisen rannikon niche-lajia isompi kansakunnan liikuttaja ja voi olla, että menestystä olisi saattanut tulla olympialaisia myöten.

Toki lätkäkin voi 2030-luvun lähestyessä olla vaikeuksissa.

 

[El Gordo]

Samaa mieltä. Suomen vanhoista menestyslajeista ainakin mäkihyppy ja kestävyysjuoksu ovat kokeneet mahalaskun jo ajat sitten ja ei varmaan tarvitse käydä läpi onko sen seurauksena tapahtunut heräämistä ja suomalaisten uutta nousua. Keihäänheitolla lienee edessä sama tulevaisuus lähivuosina.

Ei kyllä ole näkyvissä ainakaan miesten keihäänheitossa vielä, tai sitten en vain huomaa. Näkyvyys, arvostus, suorituspaikat ja valmennustaitokin on edelleen kunnossa Suomessa. Harrastajia junioreissa riittää, ja osa niistä on lahjakkaimoia maailmassa.

Yli 80-metrisiä heittävien määräkin tuntuu edelleen pysyvän korkealla. Toki kilpailu kiristyy ja mitaleita on harvemmin saatavilla. Mutta samanlaista tulostason romahdusta kuin kestävyysjuoksuissa tai mäkihypyssä en osaa suomalaiseen keihäänheittoon kyllä povata.

 

[Barnes]

Juuri näin. Toisaalta mainitsemasi mäkihypyn nopeaa romahtamista on tässäkin mielessä vaikea ymmärtää. Perinteitä tulviva laji täälläpäin ja vielä 2000-vuosikymmenellä laji oli tutkitusti arvostetuimpien lajien joukossa maassamme. Menestystä riitti Ahosen, Hautamäen ja kumppaneiden johdolla ja Maikkarin Sporde-Show keräsi valtavat katsojaluvut. Olettaisi siis Kuningaskotkan mäkiviikkovoittojen innostaneen lukemattomia perheitä lajin pariin, mutta jotain tapahtui. Tontsa on toki puhunut lajissa olevan nyt jotain pientä pöhinää taas ilmassa, mutta mystinen juttu tämä kokonaisuudessaan.

Ei se oikeastaan niin mystinen tapahtumasarja ole, vaikka romahdus nopeasti kävikin. Kaiken menestyksen keskellä mäkihypyn harrastajamäärät olivat jo ehtineet valua pohjamutiin ja merkittävä osa hyppyrimäistä päästetty purkukuntoon, eikä vetäjiä tahdo löytyä.

Huippu-urheilun puolella Ahosen ja kumppaneiden menestys sokaisi lajipiirit, jotka elivät yli varojensa siinä uskossa, että menestys ei tulisi katkeamaan. Tämä johti muun muassa B- ja nuorisomaajoukkueiden alasajoon -> maailmancup-tasolle oli pakko ottaa raakileita hyppäämään viikosta toiseen sijalle 44. Kaiken kruunasi mäkihypyn ja yhdistetyn halu irtaantua dopingskandaalien ryvettämästä Hiihtoliitosta omaksi Finnjumping-yhdistyksekseen. No sitä kesti kolme vuotta ennen kuin piti kävellä lakki kourassa takaisin Hiihtoliittoon (mitä ei nyt uskoisi...).

Taustalla oli toki myös huonoa tuuria (olkoonkin että romahdus oli vääjäämätön), kun Janne Happonen ja Ville Larinto ajautuivat vaikeisiin loukkaantumiskierteisiin ja Harri Olli on Harri Olli. Nuo kolme kun olisivat olleet hyvässä hyppykunnossa, olisi ainakin joukkuemäestä tullut mitaleja varsin pitkälle 2010-luvulle.

Tämä nyt ei toki kesäolympialaisiin liity, mutta on omanlaisensa tarina, miksi pienissä lajeissa ei enää tule menestystä.

 

[IceWalker]

Toisaalta mielenkiintoista, että vaikka samanaikaisesti vähän lajissa kuin lajissa Suomi on suhteessa muihin maihin taantunut, kyllähän osaaminen yhdessä tuolta 1950-1960-luvulta alkaen on noussut ihan huimalla tavalla ja suomalaisia on siinä lukuisia, etenkin miehissä ihan maailman absoluuttisten huippujen joukossa. Vaikka itse sen aktiivinen seuraaja ja fani olenkin, olisihan se mielenkiintoista, mitä vaihtoehtoisessa todellisuudessa olisi saattanut käydä, mikäli jääkiekko ei olisi noussut kansakunnan kaapin päälle, vaan olisi samaa kokoluokkaa, kuin vaikka Norjassa ja Tanskassa.

Salibandyn nousu 1990-luvulta lähtien massojen harrastamaksi ja aktiivisesti kilpailluksi lajiksi menee tähän samaan aikaikkunaan. Käsipallostahan olisi voinut tulla Suomessakin ruotsinkielisen rannikon niche-lajia isompi kansakunnan liikuttaja ja voi olla, että menestystä olisi saattanut tulla olympialaisia myöten.

Toki lätkäkin voi 2030-luvun lähestyessä olla vaikeuksissa.

Joukkueurheilu on oma mielenkiintoinen luokkansa. Suomessa miesten koripallomaajoukkue on ollut ainoa, joka on selviytynyt karsintojen kautta vieläkin, 60 vuotta sitten. Koripallossa ollaan aika lähellä Euroopan huippua, mutta siinäkin ratkaiseva askel on jäänyt ottamatta. Seinä on ollut karsinnoissa vastassa aina. Koripallo voisi olla muiden pohjoismaiden käsipalloa vastaava laji meilläkin. Lentopallo on ollut toinen mahdollinen menestyslaji, mutta piippuun on siinäkin menestys jäänyt.

En tiedä, miten paljoa jääkiekkoa voidaan syyttää menestyksen puutteesta joukkuelajeissa. Vasta 80-luvulla NHL oli nuorille mahdollisuus ja toisaalta, liigassakin pelaamisesta sai särvintä itselleen. Jääkiekko söi jääpallon aika tehokkaasti 60-luvulla, mutta kuitenkaan joukkuelajeissa meillä ei oikein kulkenut jääpallonkaan aikakaudella. Yksilölajeissa tilanne voisi olla toinen, sillä jääkiekossa vain ani harva pääsee huippuammattilaiseksi. Monelle urheilulliselle nuorukaiselle voisi yksilölaji olla parempi mahdollisuus menestymiseen kuin jääkiekko.

Yhtä hyvin, futista voidaan syyttää lahjakkuuksien imemisestä muista lajeista, on kuitenkin harrastetuin laji maassa (yli 400K harrastajaa). Kaipa tässäkin kysymyksessä pitäisi oikeasti tutkia, miten eri lajit ovat houkutelleet ammattilaisuuteen tähtääviä nuoria piireihinsä. Järkevää tietysti nuorille on harrastaa monia lajeja ja etsiä lajia, jossa oma lahjakkuus pääsee parhaiten oikeuksiinsa. Tuskin Suomessa montaa yksilölajia onkaan siinä mielessä, että seuroissa kuitenkin lajia treenaa muitakin urheilijoita: pitkän matkojen juoksussa varmaan päästään aika pieniin harrastajamääriin nykyään. Harrastaminen on sosiaalinen tapahtuma melkein joka lajissa. Yksilölajitkin siksi kiinnostavat nuoria, jotka eivät pidä joukkueen aiheuttamista paineista yms, mutta haluavat kumminkin toistensa seuraa.

Tekevätkö ruotsalaiset kestävyysjuoksuistakin jotenkin vähemmän autistisia kokemuksia, niin että harrastetaan lajia yhdessä? Ei tarvitse treenata yksin pimeässä syysillassa, vaan lenkille lähdetään porukalla. Ainakin Ruotsissa kympin taso on nykyään äärimmäisen paljon korkeampi kuin Suomessa. Ymmärrän, että nuoria ei houkuta yksin juoksentelu jossain kuntopolulla, kun voi olla toisten nuorten seurassa harrastuksessaan. Tässäkin pitäisi ottaa oppia Ruotsista.

Merkillinen ilmiö on olympialajeissa se, että kun siitä tulee olympialaji, suomalaiset putoavat kyydistä lähes heti. Kävisikö näin salibandyssa tai futsalissa, arvelen niin. Jenkit ja muutama muu maa toisivat oman tietämyksensä lajiin ja Suomi olisi pian sijoilla ynnä muut. Kunnes tipahtaisi kisoista kokonaan. Talvilajeissa onneksi ilmastomme hiukan vielä suojaa meitä täydelliseltä ryöstöltä. Mutta esim. uudet lajit, kuten kumparelaskut, menetettiin melko nopeasti alkuhuuman jälkeen.

Joukkuelajeihin mennäkseni, Suomikin voisi tehdä ryöstön kesäkisoissa. Vaikka maahockeyn tuntemiseni on vähäinen, silti peli ei vaikuta kovin monimutkaiselta. Suomestakin voisi löytyä mailapelien lahjakkuutta lajiin, kuten myös taktista osaamista. Maahockeyssä myös eurooppalaiset pärjäävät, miksei siis suomalaisetkin. Meillä kun on salibandy, jääkiekko ja jääpallo, ovat sukulaislajeja keskenään.

On myös "turhia lajeja", joissa Suomessa tehdään kovasti töitä, kuten pikajuoksut. Niissä ei päästä koskaan maailman huipulle, syystä tai toisesta. Suomen pikajuoksutaso on noussut 70-luvusta, mutta menestystä ei ole tullut. Harrastajamäärät ovat melko korkeat: ehkä sitten johtuu siitäkin, että laji sopii lyhytjännitteiseen tekemiseen mainiosti. Voisiko pikajuoksijan treenaamisesta olla hyötyä jossakin muussa vähemmän kilpaillussa lajissa? Kuten nyt vaikka maahockeyssä?

Kaikki nämä ideat lähtevät järjestelmäkeskeisestä ajattelusta. Sekään ei Suomessa kumma kyllä toimi. Olemme äärimmäisen byrokraattinen ja kollektivistinen yhteiskunta, mutta emme kykene menestymään sen paremmin urheilujärjestelmän kuin lajien harrastajamäärien koordinoinnissakaan. Voisiko kouluissa olla mahdollisuus ohjata lapsia ja nuoria erilaisten urheiluharrastusten pariin? Innostettaisiin kokeilemaan eri lajeja ja saataisiin puhallettua henkeä hiipuvaan urheiluelämäämme.

 

[Ann Arbor]

Suomen kansalainen voitti olympiakultaa!

Solfrid Koanda voitti olympiakultaa painonnostossa.

www.iltalehti.fi

Laitoinkin jo Pariisin olympialaisia käsittelevään threadiin, mutta laitetaan nyt tännekin, kun pidemmän aikavälin kysymyksestä kyse myös on.

Lienee meiltä eräänlainen peiliin katsomisen paikka, kun Suomessa syntyneet urheilijat, tai muuten vahvan siteen maahamme omaavat urheilijat eivät kuitenkaan halua edustaa Suomea kansainvälisellä tasolla.

Meillä on toki Hradecky, Barkov, Wright, Karvinen, Lambert ja Kuier, mutta mielellään sitä olisi nähnyt myös, että myös muut moninaisen taustan omaavat kansalaisemme haluaisivat edustaa suomalaisena. Tiedä sitten, mikä tässä on taustalla. Suhtaudutaanko joissain muissa maissa monikulttuurisen taustan omaaviin urheilijoihin myönteisemmin?

 

[Barnes]

Tiedä sitten, mikä tässä on taustalla. Suhtaudutaanko joissain muissa maissa monikulttuurisen taustan omaaviin urheilijoihin myönteisemmin?

Tämä painonnostaja on siis asunut Norjasta yhdeksänvuotiaasta lähtien. Norja on hänen kotimaansa. Ei pitäisi olla kovin vaikea ymmärtää.

Jokaiseen maahan mahtuu vastaavanlaisia tapauksia, vieläpä paljon kiinteämmin sitein. Esimerkiksi tällainen tuntemattomuus kuin Max Verstappen on ihan kilpaillutkin Belgian lisenssin alla (on syntynyt maassa ja äitinsä belgialainen), mutta F1:ssä mies ajaa Hollannin lisenssillä.

Suomessa on omat ongelmansa, mutta relaa nyt edes joskus.

 

[Ann Arbor]

Tämä painonnostaja on siis asunut Norjasta yhdeksänvuotiaasta lähtien. Norja on hänen kotimaansa. Ei pitäisi olla kovin vaikea ymmärtää.

Jokaiseen maahan mahtuu vastaavanlaisia tapauksia, vieläpä paljon kiinteämmin sitein. Esimerkiksi tällainen tuntemattomuus kuin Max Verstappen on ihan kilpaillutkin Belgian lisenssin alla (on syntynyt maassa ja äitinsä belgialainen), mutta F1:ssä mies ajaa Hollannin lisenssillä.

Suomessa on omat ongelmansa, mutta relaa nyt edes joskus.

Siksi nostinkin esiin Michelle Karvisen, Tanskassa syntyneen ja kasvaneen jääkiekkoilijan ja käytännössä amerikkalaisen ja suomen kieltä ilmeisesti juuri osaamattoman yleisurheilijan Katriina Wrightin, ketkä ovat kuitenkin päättäneet edustaa kansainvälisellä tasolla Suomea. Ei mielestäni olisi mitenkään tekemätön paikka ollut saada siten myös Solfrid Koandaa ja maailmanhistorian parhaan salibandypelaajan Mika Kohosen poikaa Gabriel Kohosta edustamaan Suomea.

Toki jos urheilija identifioituu moninaisesta taustastaan huolimatta selvästi enemmän maahan x, kuin maahan y, niin ei häntä ole syytä ryhtyä kritisoimaan valintaansa, mutta olen huolissani, että tuleeko Suomi tulevaisuudessa olemaan enemmän "häviäjä", kuin "voittaja", mitä tulee kaksi passia omistavien urheilijoiden valintoihin. Globalisaation ja muuttoliikkeen myötä kun monikulttuurisen taustan omaavien suomalaisten määrän kun voi olettaa vain kasvavan. Suomessa asenneilmasto näyttää olevan kiristymään päin, mitä tulee maahanmuuttajiin ja ulkomaalaistaustaisiin suomalaisiin. Tämä yhdistettynä yleisesti väheneviin urheiluresursseihin, niin lienee syytä jo huolestua?

 

[Nelfor]

Suomen kansalainen voitti olympiakultaa!

Solfrid Koanda voitti olympiakultaa painonnostossa.

www.iltalehti.fi

Laitoinkin jo Pariisin olympialaisia käsittelevään threadiin, mutta laitetaan nyt tännekin, kun pidemmän aikavälin kysymyksestä kyse myös on.

Lienee meiltä eräänlainen peiliin katsomisen paikka, kun Suomessa syntyneet urheilijat, tai muuten vahvan siteen maahamme omaavat urheilijat eivät kuitenkaan halua edustaa Suomea kansainvälisellä tasolla.

Meillä on toki Hradecky, Barkov, Wright, Karvinen, Lambert ja Kuier, mutta mielellään sitä olisi nähnyt myös, että myös muut moninaisen taustan omaavat kansalaisemme haluaisivat edustaa suomalaisena. Tiedä sitten, mikä tässä on taustalla. Suhtaudutaanko joissain muissa maissa monikulttuurisen taustan omaaviin urheilijoihin myönteisemmin?

Niin siis.. Kuinka yleistä nyt oikeasti on, että Suomeen vahvan siteen omaavat urheilijat eivät halua edustaa Suomea arvokisoissa? Tietääkseni tämä on erittäinkin harvinaista. En ainakaan usko, että olisi yhtään yleisempää kuin muissa maissa.

Ja yleensä jos tällainen urheilija päätyy edustamaan toista maata, niin se johtuu siitä, että hänen siteensä on voimakkaampi siihen toiseen maahan.