Niinpä niin. Lisäksi en halua ajatellakaan, kuinka moni potentiaalinen kansainvälisen tason menestyjäkin on juuri tästä syystä menetetty. Juuri kirjoittamasi kaltaista urheilumyönteisyyttä tämä maa tarvitsisi ja sen eteen konkreettisia tekoja, eikä pelkkiä juhlapuheita.Täysin samaa mieltä. Itse työskentelen junioriurheilussa vapaaehtoisena, enkä voi alleviivata kuinka hyödyttävää olisi panostaa etenkin nuorisoliikuntaan - etenkin tuon syrjäytymisen ehkäisemiseksi. On sydäntä raastavaa nähdä kun köyhemmistä olosuhteista ponnistavat lapset haluaisivat jatkaa seurassa, mutta perheen talous ei anna myöten, joten joutuvat lopettamaan harrastuksen. Siksi vähän sapettaakin kun sinne ei tunnu löytyvän rahaa, mutta samalla paljon populistisemmat kohteet välttävät leikkurin.
Täysin totta tämä. Tästä syystä en enää toivo "mahalaskua minkä jälkeen herättäisiin", vaan suomalaismenestystä ihan jokaisessa lajissa. Ties kuinka moni lapsi on tälläkin hetkellä saanut innostuksen alkaa harrastamaan esim. moukarinheittoa tähtiheittäjiemme ansiosta, tai pikajuoksua / pika-aitoja aituritähtiemme myötä. Trendilajihan jopa sanovat. Toki globaalit supertähdet innostavat ihan kansallisuudesta riippumatta, mutta sanoisin silti paikallisten tähtien, joihin voi helposti samaistua merkitsevät edelleen.Tuli tähän vielä lisäyksenä mieleen esikuvien merkitys nuorten harrastusintoon. Myös sen takia sen kirkkaimman huippu-urheilukärjen teroittaminen (ja menestyshakuisuus) olisi mielestäni viisasta.
Täysin totta tämä. Tästä syystä en enää toivo "mahalaskua minkä jälkeen herättäisiin", vaan suomalaismenestystä ihan jokaisessa lajissa. Ties kuinka moni lapsi on tälläkin hetkellä saanut innostuksen alkaa harrastamaan esim. moukarinheittoa tähtiheittäjiemme ansiosta, tai pikajuoksua / pika-aitoja aituritähtiemme myötä. Trendilajihan jopa sanovat. Toki globaalit supertähdet innostavat ihan kansallisuudesta riippumatta, mutta sanoisin silti paikallisten tähtien, joihin voi helposti samaistua merkitsevät edelleen.
Nämä rahoitukset on valitettavasti niitä poliitikkojen asioita. Olennainen kysymys on parhaillaan siinä, miten urheiluväki saa nuo heille jo siunatut rahat sijoitettua niin, että meille muodostuu terävyyttä huippu-urheilun saralle. Parhaillaan meillä ei ole kunnon menestystarinoita esimerkiksi yleisurheilun saralla, joten eipä tänne pääse muodostumaan niitä inspiroivia esikuviakaan rohkaisemassa ihmisiä urheilemaan.Tämän takia minua ärsyttää suunnattomasti, kun panostuksia huippu-urheilumenestykseen pidetään jonain elitistisenä turhanpäiväisyytenä. Itse väitän, että huippu-urheilumenestyksellä on positiivisia vaikutuksia koko kansanterveyteen, innostamalla lapsia harrastamaan. Kansan yhtenäisyydestä puhumattakaan.
Ehkä fiksumpi lobata niillä 10 miljoonalla, että salibandy nousisi olympialajiksi. Ruotsista toiset 10 miljoonaa pöytään, niin ehkä 2032 jo saadaan tuulettaa mitalia.Tässä mietin, muutaman oluen jälkeen, että jos laitettaisiin 10 miljoonaa LA 2028 Olympiaprojektiin... Maahockeyssä, niin ei varmasti oltaisiin 0+0+0.
On se käsittämätöntä. Hokissa kuninkaita, Säbässä Top2 ja maahockeyssä kehitysmaa.
Kyllä varmasti tästäkin maasta löytyisi jengiä jotka osaavat pelata maila kädessä rystyllä?
Tätä kokemuksen kerryttämistä mielestäni Suomessa hieman lajista riippuen korostetaan hieman liikaa. Milloin sitä on tarpeeksi sen huippusuoritukseen edellytykseen? Miten sitä mitataan? Miten paljon urheilijat itse antavat sille painoarvoa kun tullaan seuraaviin kisoihin, että kiva kun käytiin siellä 4 vuotta sitten tms.Eli tiukemmalla kriteereillä Suomi vain ampuiisi itseään jalkaan entistä pahemmin. Yllätysmitalit ja kokemuksen kerääminen jäisi pois.
Joskus sitä toki miettii, että onhan sitä melkein jokaisissa yleisurheilun arvokisoissa näitä nuoria yllättäjiä, ketkä nappaavat heti ekoista kisoistaan kultaa, siinä missä suomalaiset ikätoverinsa ovat vasta haistelemassa tunnelmia. Toki kyllähän suomalainenkin urheiluhistoria tuntee lukuisia melkeinpä puskista kultaa napanneita joissain lajeissa.Tätä kokemuksen kerryttämistä mielestäni Suomessa hieman lajista riippuen korostetaan hieman liikaa. Milloin sitä on tarpeeksi sen huippusuoritukseen edellytykseen? Miten sitä mitataan? Miten paljon urheilijat itse antavat sille painoarvoa kun tullaan seuraaviin kisoihin, että kiva kun käytiin siellä 4 vuotta sitten tms.
En sano etteikö se ole tärkeä osa kokonaisuutta, mutta hieman se ”oppirahojen haku” on sellaista yli-optimististen laji-ihmisten toppuuttelua. Kokemuksen keräilijät erittäin erittäin harvoin hakevat yllätysmitaleita etenkään jatkuvasti kiristyvässä olympiaurheilussa ehkä näitä skeittauksia ja uudemman tuulen arvostelulajeja lukuunottamatta.
Sikäli olen kuitenkin itse sitä mieltä, että olympialaiset ovat olympialaiset ja että kisakriteerit täyttävät urheilijoiden on syytä antaa lähteä kisoihin, mikäli he siis itse niin haluavat. Kisaedustus on saavutus sinänsä, missä vaikka yhdenkin NHL-ottelun pelaaminen.
Samaa mieltä. Suomen vanhoista menestyslajeista ainakin mäkihyppy ja kestävyysjuoksu ovat kokeneet mahalaskun jo ajat sitten ja ei varmaan tarvitse käydä läpi onko sen seurauksena tapahtunut heräämistä ja suomalaisten uutta nousua. Keihäänheitolla lienee edessä sama tulevaisuus lähivuosina.Täysin totta tämä. Tästä syystä en enää toivo "mahalaskua minkä jälkeen herättäisiin", vaan suomalaismenestystä ihan jokaisessa lajissa.
Juuri näin. Toisaalta mainitsemasi mäkihypyn nopeaa romahtamista on tässäkin mielessä vaikea ymmärtää. Perinteitä tulviva laji täälläpäin ja vielä 2000-vuosikymmenellä laji oli tutkitusti arvostetuimpien lajien joukossa maassamme. Menestystä riitti Ahosen, Hautamäen ja kumppaneiden johdolla ja Maikkarin Sporde-Show keräsi valtavat katsojaluvut. Olettaisi siis Kuningaskotkan mäkiviikkovoittojen innostaneen lukemattomia perheitä lajin pariin, mutta jotain tapahtui. Tontsa on toki puhunut lajissa olevan nyt jotain pientä pöhinää taas ilmassa, mutta mystinen juttu tämä kokonaisuudessaan.Urheilussa menestys ruokkii menestystä. Jos otetaan esimerkki olympialajien ulkopuolelta niin kuinka monta F1-kuljettajaa Suomesta olisi tullut 1980-luvun jälkeen ilman Keke Rosbergin menestystä ja managerina antamaa panosta?
En väitä, että PK-seudulla ollaan urheilukielteisiä. Viittasin vain tuohon, että joku on törmännyt siellä paljon sellaisiin ihmisiin, joita ei urheilu kiinnosta. Olen itse asunut vain PK-seudun ulkopuolella, enkä ole juurikaan törmännyt ihmisiin, joita ei urheilu jollain tasolla kiinnostaisi.Mihin tämä perustuu? Lähtökohtaisesti kaikki harrastuspaikat ovat kuitenkin kaupungeissa ja väkimassat Suomessakin asuvat isoimmissa asutuskeskuksissa. Maaseudullahan on ihan perseestä asua harrastusten kannalta, kun nuorena on täysin vanhempien kyyditysten varassa. Kaupungissa voit parhaimmassa tapauksessa kävellä kesät talvet harjoituksiin. Toki jos takapihalta lähtee hiihtoladut, niin siinä tapauksessa maaseudulla asumisesta on etua.
Olen itse asunut nuoruuteni maaseudulla ja nyt Helsingissä. Jos saan joskus lapsia, niin haluan asua kaupungissa, jossa on paljon monipuolisempia harrastusmahdollisuuksia, kuin jossain pellon laidalla.
En ole itse kyllä Helsingissä törmännyt mihinkään urheilukielteisyyteen. Kuulostaa ihan höpöhöpöpuheilta.
Nuoremmille urheilijoille kokemuksen kerääminen on hyvin tärkeää, koska isot kisat ovat aina henkisesti äärimmäisen kovia paikkoja. Helpottaa merkittävästi, jos niistä on jo aiemmin kokemusta, jolloin tietää mitä on luvassa ja pystyy siihen varautumaan.Tätä kokemuksen kerryttämistä mielestäni Suomessa hieman lajista riippuen korostetaan hieman liikaa. Milloin sitä on tarpeeksi sen huippusuoritukseen edellytykseen? Miten sitä mitataan? Miten paljon urheilijat itse antavat sille painoarvoa kun tullaan seuraaviin kisoihin, että kiva kun käytiin siellä 4 vuotta sitten tms.
En sano etteikö se ole tärkeä osa kokonaisuutta, mutta hieman se ”oppirahojen haku” on sellaista yli-optimististen laji-ihmisten toppuuttelua karujen faktojen edessä menestymättömyydessä tai itse suorituksissa. Nykyään moni ensikertalainenkn hakee tuolta kovia sijoituksia ja ihan mitalejakin.
Kokemuksen keräilijät erittäin erittäin harvoin hakevat yllätysmitaleita etenkään jatkuvasti kiristyvässä olympiaurheilussa ehkä näitä skeittauksia ja uudemman tuulen arvostelulajeja lukuunottamatta.
Nuoremmille urheilijoille kokemuksen kerääminen on hyvin tärkeää, koska isot kisat ovat aina henkisesti äärimmäisen kovia paikkoja. Helpottaa merkittävästi, jos niistä on jo aiemmin kokemusta, jolloin tietää mitä on luvassa ja pystyy siihen varautumaan.
Kyllä, ei voida pakittaa taaksepäin haikailemaan jotakin agraarista yhteiskuntaa, jossa valinnanmahdollisuuksia oli huomattavan vähän suhteessa urheiluunkin. Urheileminen tarkoitti sitä, että lähdet itse lenkille aitan kulmalta hiihtäen tai juosten. Mutta liikuntaa oli paljon, kouluunkin piti mennä kävellen. Ja koulussa liikuttiin ja kesällä lapsetkin tekivät oikeasti töitä maatilalla tai muuten vanhempien apuna. Peruskunto näillä ihmisillä oli järkyttävän hyvä, vaikka ravinto ei kai vastannut ihan nykyajan suosituksia eivätkä terveyspalvelut olleetkaan kaikkien saatavilla. Huippu-urheilun suhteen tilanne oli kaikkialla sama, jolloin ne maat, joissa urheilu nähtiin tärkeänä, menestyivät olympiakisoissa. Ja tuolloin kuitenkin urheilu oli vielä pääosin länsimaiden puuhaa.Erinomaista pohdintaa. Tämähän on katsontakanta-ajattelua. Voiko "hyvinvointi"valtiosta, jossa on arvioitu, että pian parhaassa työiässä olevilla miehillä on peruskunto sillä mallilla, että arjesta selviytyminen on vuosikymmenen päästä hankalaa, tulla tulevia arvokisamenestyjiä tuosta noin vaan?
Onko meidän peruspohja sillä tasolla, että voiko sieltä edes teoriassa syntyä muuta kuin piirinmestareita ja finnkampen - kävijöitä? Viittaan tässä viikon takaiseen viestiini, jossa pohdin että kun lasten ja nuorison ei tarvitse enää nuoruttaan viettää pellolla heinää latomassa tai jossain talikko kädessä lapioimassa milloin mitäkin, niin onko se vain luonnollinen seuraus, että ns. urheileva massa pienenee entisestään heikoilla pohjillaan ja he ketä tämän seulan läpäisevät, ovat entistä huonommassa jamassa suorittamaan mitään kansaa sykähdyttäviä suorituksia. Ratkaisua minulla ei tähän ole, vaan ihmisiä tulee liikuttaa nykyaikaisesti eikä viemällä nykyajan nuorisoa minnekään raivaussahametsälle.
Norjassa tuota perustekemistä riittää eli ihmiset oikeasti liikkuvat hyvinkin mäkisessä maastossa pitkiä matkoja. Siellä hyväkuntoinen suomalainenkin joutuu toteamaan, että ohitse pyyhältää myös ikä-ihmisiä molemmalta puolelta. Tällaiseen liikkumiseen pitäisi ihmisiä ohjata, jo lapsesta alkaen. Alussa vastuu on vanhemmilla: eikö nyt mitenkään ole mahdollista lähteä vaikka lapsen kanssa kentälle touhuamaan tai kävelylle tai retkelle. Onko ainoa liikkumisen muoto kännykän räpläys työpäivän jälkeen? Puhutaan ihan siitä, että laiskistutaan sohvaperunoiksi koko olympiadin ajaksi. Mielestäni tähän ei mitään hyvää tekosyytä olemassa. Jokainen voi liikkua, oli työtön tai työllinen. Ja opettaa lapsensakin liikkumaan.Jos laittaisimme terveysliikuntatalkoot pystyyn ja siinä samassa yrittäisimme virkistää elintapamuutoksiin peruskansan tilaa, niin voisiko se salaa elvyttää huippu-urheilua epäsuorasti oikeasti pitkällä aikavälillä? Tämähän kuulostaa ns. Norjan mallilta, jossa liikutaan paljon perhekunnittain hiihtäen, patikoiden, juosten ja sitä ns. perustekemistä.
Tälle projektille pitäisi pyhittää useampi vuosikymmen ja varmaan siinä joku talentti ehkä hukattaisiinkin, mutta onko nykymeno miten perusteltua, jossa yhä raskaammilla prenikoilla olevia urheilujohtajia on kisoissa ja toimistoissa kohta enemmän kuin urheilijoita ja vaatimustaso on olevinaan samalla kova, mutta sittenkään ei.
Totta, huippu-urheilijaksi kasvaminen on elämän kokonaisuus. Joku näissä suomalaisten viritelmissä kuitenkin prakaa, jonka johdosta ollaan länsimaisittain täysin pohjalla. En pysty antamaan mitään toteutettavissa olevaa ratkaisua liikkumattomuuden ongelmaan, ei aikuisia ihmisiä voi pakottaa huolehtimaan omasta kunnostaan. Karmealta silti näyttää nykyään ihmisten huonokuntoisuus ja liikalihavuus, vaikka näistäkään ongelmista tuskin lääkärikään saa enää mitään sanoa kehopositiivisuuden ideologian vuoksi. Luonto valitettavasti haistattelee tällaisille ajatuksille. Terveyden perusidea on meille annettu 1 M vuoden aikajaksolla, ihmisruumis kaipaa raskastakin liikuntaa, jos työ nykyään onkin sangen vähän fyysistä jopa perinteisillä duunarialoilla. Ja ylen epäterveellisesti syöminen täydentää kuvion.Aina palataan perusasioihin eli miten löydetään oikeanlainen urheilijan profiili henkisesti, fyysisesti ja sosiaalisesti. Urheilija joka kasvaa huippu-urheilijan profiiliin alusta alkaen eli treeni, uni, ravinto, sosiaalinen elämä ja sitä rataa. Urheilija, joka kestää kovan harjoittelun kovien pohjien kautta ja vaikka loukkaantuminen tulisi, niin hän palaa ja tulee takaisin. Sohvalta näitä sankareita ei tule, se on selvä.
On siitäkin muistaakseni tutkimusta, että tänä päivänä ns. urheilijat ovat yllättävän laiskoja ns. treenien ulkopuolella ja yllättävän passiivisia. Skuutti sähköllä kiinnostaa enemmän kuin kilometrin kävely kauppaan. Pääsemme jälleen kohtaan arkiaktiivisuus ja varhainen työnteko nuoruuden ja lapsuuden aikana, joka jalostuu aikuisuuteen.
Tuntuu kaukaiselta pohdinnalta, mutta perusasioiden oikaisu ennen pitkää kostautuu tavalla tai toisella. Yksilön kohdalla loukkaantumisina, kiinnostuksen puutteena ja muina valintoina kuin huippu-urheilu ja kollektiivin tasolla mitaleiden vähyytenä ja puuttumisena.
Toisaalta mielenkiintoista, että vaikka samanaikaisesti vähän lajissa kuin lajissa Suomi on suhteessa muihin maihin taantunut, kyllähän osaaminen yhdessä tuolta 1950-1960-luvulta alkaen on noussut ihan huimalla tavalla ja suomalaisia on siinä lukuisia, etenkin miehissä ihan maailman absoluuttisten huippujen joukossa. Vaikka itse sen aktiivinen seuraaja ja fani olenkin, olisihan se mielenkiintoista, mitä vaihtoehtoisessa todellisuudessa olisi saattanut käydä, mikäli jääkiekko ei olisi noussut kansakunnan kaapin päälle, vaan olisi samaa kokoluokkaa, kuin vaikka Norjassa ja Tanskassa.Urheilujohtajuus on epäonnistunut Helsingin kisoista lähtien, siitä voidaan vain katsoa eteenpäin tehtyjä valintoja ja ammattimaisuuden katoamista pikku hiljaa lajista kuin lajista. 70-luvulla oltiin hetki vielä huipulla, mutta kun muutkin omaksuivat lääketieteellistä valmennusta paremmin, niin sekin etu katosi meiltä. Ja totta kai, 70-luvulla kansan kuntotaso oli vielä paljon parempaa kuin nykyään, vaikka tupakanpoltto kansan terveyteen aika vahvasti vaikuttikin. Lapsia ei kiikutettu harrastuksiin, vaan saivat pyöräillä tai kävellä niihin itse. Sekin oli terveellistä, vaikka nykyään moista vanhempaa pidettäisiin piittaamattomana.
Ei kyllä ole näkyvissä ainakaan miesten keihäänheitossa vielä, tai sitten en vain huomaa. Näkyvyys, arvostus, suorituspaikat ja valmennustaitokin on edelleen kunnossa Suomessa. Harrastajia junioreissa riittää, ja osa niistä on lahjakkaimoia maailmassa.Samaa mieltä. Suomen vanhoista menestyslajeista ainakin mäkihyppy ja kestävyysjuoksu ovat kokeneet mahalaskun jo ajat sitten ja ei varmaan tarvitse käydä läpi onko sen seurauksena tapahtunut heräämistä ja suomalaisten uutta nousua. Keihäänheitolla lienee edessä sama tulevaisuus lähivuosina.
Ei se oikeastaan niin mystinen tapahtumasarja ole, vaikka romahdus nopeasti kävikin. Kaiken menestyksen keskellä mäkihypyn harrastajamäärät olivat jo ehtineet valua pohjamutiin ja merkittävä osa hyppyrimäistä päästetty purkukuntoon, eikä vetäjiä tahdo löytyä.Juuri näin. Toisaalta mainitsemasi mäkihypyn nopeaa romahtamista on tässäkin mielessä vaikea ymmärtää. Perinteitä tulviva laji täälläpäin ja vielä 2000-vuosikymmenellä laji oli tutkitusti arvostetuimpien lajien joukossa maassamme. Menestystä riitti Ahosen, Hautamäen ja kumppaneiden johdolla ja Maikkarin Sporde-Show keräsi valtavat katsojaluvut. Olettaisi siis Kuningaskotkan mäkiviikkovoittojen innostaneen lukemattomia perheitä lajin pariin, mutta jotain tapahtui. Tontsa on toki puhunut lajissa olevan nyt jotain pientä pöhinää taas ilmassa, mutta mystinen juttu tämä kokonaisuudessaan.
Joukkueurheilu on oma mielenkiintoinen luokkansa. Suomessa miesten koripallomaajoukkue on ollut ainoa, joka on selviytynyt karsintojen kautta vieläkin, 60 vuotta sitten. Koripallossa ollaan aika lähellä Euroopan huippua, mutta siinäkin ratkaiseva askel on jäänyt ottamatta. Seinä on ollut karsinnoissa vastassa aina. Koripallo voisi olla muiden pohjoismaiden käsipalloa vastaava laji meilläkin. Lentopallo on ollut toinen mahdollinen menestyslaji, mutta piippuun on siinäkin menestys jäänyt.Toisaalta mielenkiintoista, että vaikka samanaikaisesti vähän lajissa kuin lajissa Suomi on suhteessa muihin maihin taantunut, kyllähän osaaminen yhdessä tuolta 1950-1960-luvulta alkaen on noussut ihan huimalla tavalla ja suomalaisia on siinä lukuisia, etenkin miehissä ihan maailman absoluuttisten huippujen joukossa. Vaikka itse sen aktiivinen seuraaja ja fani olenkin, olisihan se mielenkiintoista, mitä vaihtoehtoisessa todellisuudessa olisi saattanut käydä, mikäli jääkiekko ei olisi noussut kansakunnan kaapin päälle, vaan olisi samaa kokoluokkaa, kuin vaikka Norjassa ja Tanskassa.
Salibandyn nousu 1990-luvulta lähtien massojen harrastamaksi ja aktiivisesti kilpailluksi lajiksi menee tähän samaan aikaikkunaan. Käsipallostahan olisi voinut tulla Suomessakin ruotsinkielisen rannikon niche-lajia isompi kansakunnan liikuttaja ja voi olla, että menestystä olisi saattanut tulla olympialaisia myöten.
Toki lätkäkin voi 2030-luvun lähestyessä olla vaikeuksissa.
Tämä painonnostaja on siis asunut Norjasta yhdeksänvuotiaasta lähtien. Norja on hänen kotimaansa. Ei pitäisi olla kovin vaikea ymmärtää.Tiedä sitten, mikä tässä on taustalla. Suhtaudutaanko joissain muissa maissa monikulttuurisen taustan omaaviin urheilijoihin myönteisemmin?
Siksi nostinkin esiin Michelle Karvisen, Tanskassa syntyneen ja kasvaneen jääkiekkoilijan ja käytännössä amerikkalaisen ja suomen kieltä ilmeisesti juuri osaamattoman yleisurheilijan Katriina Wrightin, ketkä ovat kuitenkin päättäneet edustaa kansainvälisellä tasolla Suomea. Ei mielestäni olisi mitenkään tekemätön paikka ollut saada siten myös Solfrid Koandaa ja maailmanhistorian parhaan salibandypelaajan Mika Kohosen poikaa Gabriel Kohosta edustamaan Suomea.Tämä painonnostaja on siis asunut Norjasta yhdeksänvuotiaasta lähtien. Norja on hänen kotimaansa. Ei pitäisi olla kovin vaikea ymmärtää.
Jokaiseen maahan mahtuu vastaavanlaisia tapauksia, vieläpä paljon kiinteämmin sitein. Esimerkiksi tällainen tuntemattomuus kuin Max Verstappen on ihan kilpaillutkin Belgian lisenssin alla (on syntynyt maassa ja äitinsä belgialainen), mutta F1:ssä mies ajaa Hollannin lisenssillä.
Suomessa on omat ongelmansa, mutta relaa nyt edes joskus.
Niin siis.. Kuinka yleistä nyt oikeasti on, että Suomeen vahvan siteen omaavat urheilijat eivät halua edustaa Suomea arvokisoissa? Tietääkseni tämä on erittäinkin harvinaista. En ainakaan usko, että olisi yhtään yleisempää kuin muissa maissa.Suomen kansalainen voitti olympiakultaa!
Solfrid Koanda voitti olympiakultaa painonnostossa.www.iltalehti.fi
Laitoinkin jo Pariisin olympialaisia käsittelevään threadiin, mutta laitetaan nyt tännekin, kun pidemmän aikavälin kysymyksestä kyse myös on.
Lienee meiltä eräänlainen peiliin katsomisen paikka, kun Suomessa syntyneet urheilijat, tai muuten vahvan siteen maahamme omaavat urheilijat eivät kuitenkaan halua edustaa Suomea kansainvälisellä tasolla.
Meillä on toki Hradecky, Barkov, Wright, Karvinen, Lambert ja Kuier, mutta mielellään sitä olisi nähnyt myös, että myös muut moninaisen taustan omaavat kansalaisemme haluaisivat edustaa suomalaisena. Tiedä sitten, mikä tässä on taustalla. Suhtaudutaanko joissain muissa maissa monikulttuurisen taustan omaaviin urheilijoihin myönteisemmin?