Tässä ketjussa on paljon hyvää pohdintaa, ja näissä omissa hajatelmissa tulee osittain samaa. Suurimpana syynä minun mielestäni siihen miksei Suomeen osu enää mitallisadetta kesäkisoissa, on ettemme kollektiivisesti oikeasti halua menestystä riittävästi. Jotkut yksilöt toki haluavat, ja heidän harteillaan menestys onkin ollut. Yllä olevissa postauksissa puhutaan motivaatiosta, ja siitä että Suomessa urheilussa menestyminen ei ole ainoa tapa parantaa sosioekonomista asemaa. Itse asiassa monissa pienemmissä olympialalajeissa huipulle pyrkiminen voi oikeastaan näkyä tilipussissa lähinnä negatiivisesti. Itsessään tämä on tietenkin hyvä asia, enkä usko että kukaan vakavissaan haluaisi antaa urheilijoille valtiojohtoista palvontaa, tai etuoikeuksia.
Lisäksi ikäluokat ovat aika pieniä ja ne jakautuvat luonnollisesti kaikkien lajien kesken suurimpien joukkuelajien viedessä ison osan urheilullisesti lahjakkaista nuorista. Tietysti kiva harrastus hyvässä porukassa on hyvästä lapsille, mutta jos kuvitteellisesti mentäisiin puhtaasti olympiamitallit edellä, voidaan sanoa junnutyön jalka,kori ja lentopallossa tuottavan olympiamitalleja sangen epätodennäköisesti. Lisäksi myös niukat huippu-urheilun resurssit jaetaan kaikkien lajien kesken, mikä ei myöskään mitallien maksimoinnin näkökulmasta ole paras mahdollinen ratkaisu. Sen sijaan jos oikeasti haluttaisiin menestyä, pitäisi resurssien puolesta erikoistua. Esimerkiksi Georgia alle neljämiljoonaisena kansana pärjännee näissäkin kisoissa varsin mukiinmenevästi voima, ja kamppailulajeissa.
Meillä täällä Suomessa tunnetusti riittää järviä, joten esimerkiksi Soutamista täällä voi kesäkuukausina treenailla muuhun maailmaan verrattuna varsin mukavasti. Jos esimerkiksi jollain poppaskonsteilla nykynuorison päähän pälkähtäisi, että lähijärven ympäri nopeimmin suotanut on kova tyyppi, luultavasti joku voisi kymmenen vuoden päästä olla huipulla. Ajat kuitenkin muuttuvat.
Tästä päästäänkin siihen, tarvitaanko olympiamenestystä oikeasti vaiko ei? 1912 menestys loi suomalaisiin uskoa, että kuulumme kansakunnaksi muiden joukkoon, ja seuraavalla vuosikymmenellä nuoren valtiomme kansallinen itsetunto vahvistui Paavo Nurmen johdolla. Nykyään elämme kuitenkin yli 100-vuotta pystyssä olleessa valtiossa, joka kuuluu kaikkiin länsimaisiin instituutioihin, ja monella mittarilla mitaten yksi maailman onnistuneimmista valtioista. Voikin siis kysyä tarvitsemmeko kansana enää omaa olemassaolon oikeutusta pönkittääksemme suomalaisia olympiamenestyjiä? Semminkin, kun meistä suomalaisista on viimeiset vuosikymmenet pyritty kasvattamaan maailmankansalaisia? Lisäksi kansallisvaltioiden merkitys on jossain määrin vähentynyt. Urheilun ja kansallisen identiteetin yhdistämistä toisiinsa näkeekin nykyään keskimäärin enemmän "nousussa" olevin maiden kohdalla perinteisiin länsimaihin verrattuna.
Toisaalta, se ettemme kansallisen identiteetimme nimessä pyri piiskaamaan enää järjestelmästämme, tai ihmistämme kaikkea viiden renkaan alttarille voi toisaalta nähdä myös rinnastuvan maahamme ja itseämme laajemminkin. Olemme vanhentuva ja huonokuntoistuva kansa, jonka suurimmat saavutukset yhteiskuntana ajoittain vaikuttavat olevan takana päin. Kenties jossain määrin yleisessä ilmapiirissä niin urheilussa, kun muutenkin voitaisiin harkita joitakin asioita uudelleen?
Ihan hyviä pointteja. Itselläni kiinnostus olympialaisiin on vähäinen, koska suomalaiset eivät menesty. Ja vaatimustaso on naurettavan alhainen. Jotkut ratsastajat saivat eilen hurjaa ylistystä, luulin, että olivat ihan kymppisakissa. Katsoin sijoituksia ja olivat siinä kolmenkympin tietämissä. Vau!
Olemme jo tottuneet siihen, että todennäköinen mitalimäärä on 0 ja jos siihen sattuu tulemaan yksi mitali, niin sepä sitten onkin valtava suoritus, vaikkapa pronssimitalinakin. Joukkuelajimme ovat täysin syvältä: olympiakisoihin ei koskaan edes päästä, saati menestytä. Mutta tämä on tuttua peruskauraa kaikille.
Vaikka olemmekin hyvinvoipia länsimaalaisia, silti kummastuttaa, että muissa pohjoismaissa menestytään olympialaisissa. Ruotsikin nappaa kymmenkunta mitalia näistä kisoista. Onko tässä jokin matemaattinen sääntö kriittisestä massasta, jonka Ruotsi ylittää, Suomi ei? Eli tarvitaanko sellaista väestöpohjaa huipuille, jota Suomesta ei vain löydy?
Jossakin kohdin teoria voisi pitää paikkansa, mutta vaadittaisiin pätevä tutkimus osoittamaan se todeksi. Yleisurheilussa voin jo ennustaa, että miehissä katoaa pohja menestykselle seuraavan kymmenen vuoden aikana kokonaan. Poikia on todella vähän koko maassa yleisurheilemassa, tyttöjä sen sijaan vielä riittää.
Valtioiden joukosta löytyy varsin pieniä valtioita, jotka menestyvät: Hollanti, Tshekki, Norja, Ruotsi, Sveitsi, Tanska, Belgia. Hyvinvointivaltioita kaikki, Suomikin joskus kuului tähän joukkoon. Nyt vain näyttää siltä, että olympialajeissa Suomi on pudonnut kelkasta täysin.
Läskistyvä kännykkäkansa ei varmasti ole paras pohja huippu-urheilulle. Toisaalta, motivaatio huipulle pääsemiseen ei kuitenkaan riipu jostakin massasta. Olisiko sitten niin, ettei osata valmentaa harvoja innostuneita oikein, pitäisikö tänne hankkia ulkomaisia valmentajia tai mahdollisuuksien mukaan kannustaa urheilijoita ulkomaille harjoittelemaan. Ehkä vaatimustaso siellä on kovempi.
seura.fi
