Viittaamatta suoranaisesti mihinkään tämän ketjun viestiin, minua huvittaa jonkun verran ilmaisut jonkin ihmistyypin uskonnollisuudesta tai että joku on uskonnollinen persoona jne. Itse uskovaisena voin sanoa, että ei minua kiinnosta tippaakaan uskonnollisuus rituaaleina, perinteina ja tapoina, eikä meidän perheemme ollut aiemmin ollenkaan uskonnollinen. Edes joulukirkossa ei meillä käyty kertaakaan. Itse asiassa muistan tilanteen ala-asteajoiltani, kun tätini ja äitini sivusivat jossain koulunkäyntiä koskevassa jutustelussaan uskonnon opetuksta. Minä hyökkäsin sitä vastaan voimakkaasti, koska en neljäsluokkalaisena voinut käsittää, miksi ihmisiä opetetaan johonkin satuun systemaattisesti.
Edellisestä voisi tietenkin lohkaista hauskasti, että olen ottanut takapakkia ajattelultani. Sanoisin kuitenkin, että vanhempieni uskoontulon kautta pääsin näkemään uskon positiiviset puolet niin selkeästi, ettei minulla ollut syytä epäillä Jumalan olemassaoloa tai muita juttuja. Tietyllä tapaa kasvoin uskoon varhaisteininä, ja jo yläasteella valintani kumpusivat tietoisesti jonkin sortin kristilliseltä arvopohjalta. Se, että minulla ei ole selkeää ja dramaattista uskoontulokokemusta, selittänee myös sen, että olen ollut melko varovainen uskoni tuputtamisessa ja jossain määrin myös vierastanut herätyskristillisyyteen liittyvää karismaattisuutta. En tarkoita sitä, että häpeisin uskoani, vaan olen valmis puhumaan hengellisistä asioista liki missä vain, mutta aloitteen on tultava pääsääntöisesti toiselta taholta.
Ymmärrän sen, että päällekäyvä uskovainen on ärsyttävä ilmiö lentolehtistensä kanssa. Silti ymmärrystäni riittää myös näille paasaajille sikäli, että usein he ovat nuoria ja kypsymättömiä tai sitten entisiä deekuja tai narkkeja, joille uskoontulo on todella konkreettinen kokemus. Se ei toki tee tyhjäksi tunkeilun epämiellyttävyyttä. Ajat muuttuvat, ja niin muuttuvat lähestymistavatkin. Sanoisin, että seurakuntien vastuuhenkilöillä olisi työtä siinä, kuinka saada innokkaimpien katupappien energia kohdistettua kontrolloidusti ja fiksusti ympäristöön.
Itse uskoa on vaikea selittää tyhjentävästi. Se ei ole mitään yrittämistä, vaan olemista. Se on oikeastaan olotila, jonkinlainen lepo. Ei mun tarvitse pinnistellä yhtään kelvatakseni Jumalalle, aivan kuten lapsenkaan ei tarvitse yrittää olla lapsi omalle isälleen. Laitanpa loppuun heprealaiskirjeen kirjoittajan kuvaus uskosta: ”Usko on sen todellisuutta, mitä toivotaan, sen näkemistä, mitä ei nähdä.”(Hebr.11:1).
Uhh, en jaksa jäsennellä tämän tarkemmin, vaan annan palaa nopean oikoluvun jälkeen. Toivottavasti sain itseni ilmaistua siten, ettei turhista väärinkäsityksistä synnyt kinaa. Provosoitua saa, jos niikseen tulee. Tuo on vain minun kokemukseni näistä asioista.