Näköjään olin pari kolme vuotta sitten kirjoitellut aiheesta eikä mielipide ole tässä ajassa oikeastaan muuttunut suuntaan tai toiseen. Tiivistäisin, että ev. lut. kirkkoon kuuluva agnostikko (=ei päätä kantaansa, kun ei tietoa) on nimitys, joka kuvaa parhaiten aiheeseen liittyviä ajatuksiani. Uskonnon sanomassa on paljon sellaista, johon en heittäydy uskomaan. Välillä mietityttää eri uskontojen ja jumalien palvominen noin yleismaailmallisesti ja monoteismin kannalta. Otetaan kärjistetty esimerkki. Pitkän tulvajakson vuoksi harras kristitty rukoilee Jumalaa että, tulva loppuisi ja muslimi puolestaan samaa omaltaan. Kun sateet sitten parin päivän sisällä vaimenevat, molemmat ajattelevat, että juuri oma jumalansa kuuli rukouksen ja pelasti hädästä. Ateisti ja ehkä suuri osa uskovaisistakin saattaa miettiä että juuri näin... kyllä se oli jätkät corioolisvoima kun siirsi sateet pari sataa kilometriä etelään, ihan oikein niille, viime futismatsinkin voittivat Tom Laaksosen sukulaispojan huonon viheltämisen takia. Eli se, että uskonnot pitävät kaikkea juuri sen oman jumalan käsissä olevana... sitä on vaikea pukea sanoiksi ja vielä vaikeampi käsittää.
Hyvä puoli uskonnoissa on tietysti se, että ne antavat ihmisille mahdollisuuden elää juuri sellaista elämää kuin he hauavat. Joillekin ne varmasti antavat elämänsisältöä, tukea ja turvaa tavalla, jota ei muutoin voi saavuttaa. Omakohtaisia kokemuksia ei ole, mutta jos on jossain vaiheessa tullakseen niin olen niille periaatteessa avoin.
Noin kulttuurihistoriallisessa ja yhteiskunnallisessa mielessä uskontoihin liitty paljon hyvää. Arvoissa on jokaisella ajattelemisen aihetta ja kirkot ylläpitävät niitä omilla tavoillaan. Rakennuksina monet kirkot ovat puolestaan todella hienoja ja mielelläänhän sitä lomamatkallakin tulee jossakin pistäydyttyä nähtävyysmielessä.