Ok ehkä mä lopetan tän ketjun lukemisen, tää on todella masentavaa.
Suhteen päättyminen masentaa aina, jos siinä on ollut täysillä mukana. Kuten täälläkin on todettu, ei kukaan pysty sanomaan, koska helpottaa. Joskus varmasti kuitenkin.
Mä kuulun niihin ihmisiin, jotka rypevät vähän aikaa oikein kunnolla muistoissa nyyhkybiisejä kuunnellen. Ja itken. Sitä kestää sen verran, että itseänikin alkaa vituttaa oma nynnähtäneisyyteni ja surkeiluni. Toki työ- ja kouluasiat hoituivat kutakuinkin normaaliin tapaan, tai ainakin olin fyysisesti läsnä. Kavereitakin tapasin ja siisteydestänikin pidin huolen, mutta muuten suorastaan ryvin itsesäälissä. Näillä keinoilla pääsin siitä tuskasta eroon, vaikka haikeus jäikin. Yhtenä aamuna sitä sitten huomasi, ettei ole ajatellut suhdetta tai tyyppiä pitkään aikaan. Elämä vain jatkui huomaamatta ja itsesäälikin oli unohtunut.
Neljän vuoden teinisuhdetta surin ensin rankasti muutaman päivän. Palattiin jossain vaiheessa yhteen, eikä olisi pitänyt. Tokalla erokerralla olinkin ihastunut toiseen ja sen "avulla" pääsin irti lopullisesti. Todettakoon, että pettämistä ei tapahtunut, mutta ihastuminen avasi lopullisesti silmäni teinisuhteen tulevaisuudelle: sitä ei todellakaan ollut enää olemassa. Oli siis tehtävä ratkaisu eli erota.
Tämän jälkeen alkoi ihastumiseni kanssa kiihkeä muutamien viikkojen suhde, joka oli kaikin puolin epäterve ainakin minulle. Vaikka suhde itsessään ei kauan kestänyt, tämä ihminen piti minua näpeissään muutaman vuoden, vaikka emme todellakaan seurustelleet. Kunnes kohtasin sellaisen ihmisen, joka ihan oikeasti kolahti.
Olisipa tullut aikaisemmin vastaan tämä nykyinen aviomieheni, koska oikeasti hukkasin elämästäni tähän edelliseen tyyppiin turhan pitkän ajanjakson. Mutta ehkä olin vasta silloin oikeasti valmis. Kenties kaikella on tarkoituksensa. Turha näitä on jossitella tai katua, jotain hyötyä siitäkin suhteesta varmasti on ollut. Ehkä. Tai sitten ei, mutta koettu on sekin lysti. Huvittavaa sinänsä, että näiden muutaman "ei-yhdessäolo vuoden" aikana en päässyt yli ko. ihmisestä millään. Ja kun kohtasin mieheni, en ole sen jälkeen tuntenut mitään tätä ex:ää kohtaan. Suurin tunne on itseasiassa pienoinen nolous omaa hölmöyttä kohtaan.
Tsemppiä erityisesti girlzillalle! Aika tekee tehtävänsä, mutta ehkä tässä vaiheessa on syytä unohtaa kysymykset "koska helpottaa?" ja "miten päästä yli?". Varmasti helpottaa ja varmasti pystyt jatkamaan elämääsi. Sillä ei ole loppuelämäsi kannalta suurtakaan merkitystä, tapahtuuko se viikon vai kolmen kuukauden kuluttua. Pääasia, että se tapahtuu.
