Meille tulee vauva!

  • 467 312
  • 2 180

BOL

Jäsen
Suosikkijoukkue
HIFK
En tiedä kuinka yleistä taantuminen on, olen siitä kuullut ja lukenut, mutta meillä ei onneksi mitään selkeää taantumista tapahtunut esikoisella. Isällä ehkä eniten, kun jos ei vain jaksa.

Joo. Mutta muuten nämä suositukset tuntuvat menevän vähän sen mukaan, kuinka itse on tehnyt. Niin mullekin aikoinaan.

Taantuminen on käsittääkseni aika yleistä. Esim. 3-vuotiailla, juuri kuivaksi oppineille lapsille ei ole tavatonta alkaa tehdä tarpeensa housuun tai lattialle. Useimmiten se on huomionhakua, mutta monet menevät ihan oikeasti jotenkin lukkoon vauvan tulemisesta ja voivat palata ajassa paljonkin taaksepäin. Vanhempien tehtävänä onkin sitten laittaa tällekin toiminnalle rajat ja järjestää aikaa ilman vauvaa esikoisen kanssa. Useinhan tällainen taatuma on lyhytaikainen tapahtuma, ei mikään pysyvä olotila. Toki jos vanhemmat sallivat lapsen alkaa taas syödä pitkän tauon jälkeen tuttia tai juoda maitonsa tuttipullosta, tilanne on eri, mutta tälllöin ongelma syntyykin vanhempien toimista, ei itse taantumisesta.

Niin, no. Mun suositukseni oli hyvin pitkälle johdettu siitä näkökulmasta, että esikoinen ja sitä kautta perhe ei nuku hyvin. Ja kuten monissa muissakin lapsiasioissa, aikuisten teoilla on seuraukset myös siihen, miten lapsi kokee uuden tulokkaan. Pieniä lapsia voidaan vanhempien toimesta ohjata haluttuun suuntaan jo hyvissä ajoin ennen vauvan syntymistä. Vanhemmalle lapselle on kuitenkin hyvin tärkeää tietää ihan käytännön tasollakin, ettei hänen asemansa vanhempien silmissä pohjimmiltaan muutu, vaikka vauva taloon tuleekin. Mitä vähemmän lapsen arki muuttuu, sen helpompaa vanhemman lapsen on ottaa vauva vastaan, päästää omalle reviirilleen. Tottahan se elämä esikoisellakin muuttuu vauvan myötä ja niin pitääkin, mutta vanhempien tehtävänä on pitää huolta siitä, että tämä isompi lapsi saa edelleen olla juuri sen ikäinen kuin oli ennen vauvaakin. Helpommin sanottu kuin tehty, mutta jos tämän pystyy edes jotenkin käytönnössä toteuttamaan, on kaikilla helpompaa ja yhdessäolo on mukavampaa.

Hyvin monet vanhemmat tuntuvat olevan hirveän huolissaan siitä, että mitäpä jos vanhemmat lapset eivät pidä tai rakastakaan vauvaa. Mitä sitten? Miksi pitäisi? Neuvolan täti kuvaili uuden lapsen tuloa vanhemman lapsen näkökulmasta siten, että miltä minusta tuntuisi, jos mieheni toisi kotiimme toisen naisen ja kertoisi hänen olevan uusi vaimo, joka on nyt kanssani samalla viivalla. Miten itse mahtaisin ottaa tilanteen vastaan? Toivottaisinko toisen naisen avosylin vastaan, tekemättä yhtään vastarintaa? Tokkopa. Siksipä lapsillekin pitää antaa aikaa tutustua toisiinsa ja jos käy niin ikävästi, ettei lasten välille kehity mitään elämään suurempaa sidettä, sen kanssa on vain opittava elämään. Toista ei tarvitse rakastaa vain siksi, että hän on sisarus. Mutta yhdessä pitää pystyä elämään ja toista sietämään, ainakin sen verran, että elämään pystytään yhdessä.

Mitä isompi lapsi, sitä suurempi kriisi uuden perheenjäsenen tulo useimmiten on. Se onkin sitten lapsesta ja vanhemmista kiinni, miten asia käsitellään. Vaikka isommista sisaruksista on jo apuakin vauvan hoidossa, mahdolliset ongelmat ovat astetta haastavampia kuin pienen ikäeron sisaruksilla. Kenenkään lapsen velvollisuus ei ole hoitaa nuorempaa sisarustaan tai osoittaa sitä kohtaan suurta mielenkiintoa. Toivottavaa se toki on, mutta lapsen ei voida olettaa kantavan vastuuta nuoremmista sisaruksistaan, vaan se on aikuisen tehtävä. Näitä asioita monet eivät vain mieti ennen lapsen/lasten syntymää, vaan monille mahdolliset ongelmat tulevat täytenä yllätyksenä ja sitten kaiken arjen keskellä tilanne ei välttämättä ole kenenkään käsissä.

Se, mikä sopii yhdelle, ei välttämättä sovi toiselle, pätee hyvin tässäkin asiassa.
 

Rebel

Jäsen
Suosikkijoukkue
IFK Helsinki
Itse olen tuota alle 2v. ikäeroa vastaan. Ihan sen vuoksi, että kun tota omaa poikaa nyt katselee, niin siinä kahden vuoden iässä sille alkoi vasta mennä puhe perille. Siinä kun yhtä sylivauvaa ja toista 1v. kävelytaidotonta liikuttelisi, niin kovaa hommaa olisi. Ja sitten kun se aivoton 1,5v. pääsee liikenteeseen, niin sillon ollaan vielä kovemmilla, kun oletuksena noin 6kk vauva lähtee samaan aikaa pyörimään lattioilla.

Musta tollanen 2-3v. ikäeroa on hyvä setti, siitä alle en usko. Toki ihan pikkuvauvuus vaiheesta päästään sitten kerralla ohi, mutta kovaa hommaa se silti on. Mutta jokainen omien voimien ja ajatusten mukaan, ei tähän mitään standardia ole.
 

jamppa1919

Jäsen
Suosikkijoukkue
♠Ässät♠
Kiitos kaikille hyvistä vastauksista.

Vahvistui vain tunne siitä, että pienillä ikäeroilla lähdetään jatkamaan.
 

Vanha Len

Jäsen
Suosikkijoukkue
TPS, Boners
Musta tollanen 2-3v. ikäeroa on hyvä setti, siitä alle en usko.

Ja ehkäpä vielä parempi jos tuo ikäero on ihan muutama vuosi...5-7 v. Siinä kun vältetään se tavanomainen tappelu aivan kaikesta ja isosisko/veli on jo tarpeentullen kyllin vanha auttamaan nuoremman hoitoasioissa. Suuremman ikäeron sisaruksia ei vertailla keskenään ja kumpikin on ns "omia tapauksiaan". Meillä kundit ovat 13, 20 ja 23. Vanhemmat repivät vuosia toisiltaan ns korvia päästä kun taas nuorimmainen on saanut osakseen isoveljien hoivaa sekä oppeja.

Yksilöllisiä asioitahan nämä kuitenkin ovat.
 

tant gredulin

Jäsen
Suosikkijoukkue
HIFK
Oman sielunelämäni tuntien en uskaltanut kuvitellakaan tulevaisuutta kahden vaippaikäisen kanssa, joten minulle äitinä kolmen ja puolen vuoden ikäero toimi hyvin. Näitä muksuja tehtiin kalenteri kourassa, ekan kanssa katsoin Olympialaiset viimeisilläni raskaana, toisen kanssa toimi aamusyöttö hyvänä herätyksenä kisakatsomoon :)

Ikäero oli juuri minulle sopiva, vanhempi oli jo reilun vuoden irti potta-, tutti-, ja pullorumbasta ja sai kokea 'ainoan lapsen' erityisyyttä. Pikkusisko tarjoiltiin tyyliin 'sinä saat pikkusiskon!' eikä tyyliin 'isä ja äiti saavat toisen lapsen'. Kun pikkusisko oli vauva, oli isolla siskolla jo omia pihakavereita, joten se pienempikin sai kokea 'ainoan lapsen' erityisyyttä.

Mutta tärkeintähän on se, miten itse kukin vanhempi kokee pärjäävänsä, jos tapahtuman ajankohdan voi valita.
 

mjr

Jäsen
Suosikkijoukkue
Suomen maajoukkueet
Parin vuoden ikäero on tosi jees, paitsi silloin juuri toisen lapsen syntymän aikoihin. Kaksivuotias kun tuppaa yleensä olemaan omasta mielestään maailman napa ja usein ensimmäinen uhmakin tulee juuri tuohon ajanjaksoon. Kaksivuotias kuitenkin tajuaa jo jostain jotain, mutta ei kuitenkaan kykene käsittelemään täysin kaikkia ympärillä tapahtuvia asioita. Lisäksi tuossa 2-3 v:n haarukassa lapset tuppaavat usein kokeilemaan rajoja hyvinkin rankasti, mikä sitten saa usein vanhemmat jopa jonkinasteiseen syyllisyyskierteeseen, esikoisen ollessa pieni, mutta kuitenkin jo sen verran suuri, että jotain voi jo olettaakin ymmärrettävän.

Sangen hyvin osuu omaan tilanteeseemme tämä kuvaus - vauva syntyi toukokuussa ja isoveli on vähän yli kaksi vuotta vanhempi. Ollaan pyritty vähentämään muutos-shokkia parhaamme mukaan ja tietoisesti isoveli tuntuukin vauvasta tykkäävän, halailee ja paijaa (välillä tosi hellästi, välillä "reippaammin". Mutta kyllä huomaa että pikkumiehellä on paljon käsiteltävää (ja vähän työkaluja siihen), myös uhma pahentui kerralla vauvan tulon myötä. Vaimolla on sitten välillä huono omatunto siitä, ettei poika mahdukaan joka tilanteessa syliin ja saa pahan mielen. Minulla ei niinkään, on niitä suurempiakin suruja maailmassa, ja ajan myötä tilanne sitten joka tapauksessa paranee ja saavat seuraa toisistaan.
 

TykkiJutila

Jäsen
Suosikkijoukkue
Kalle Rovanperä, KalPa, Leijonat, ManU, KuPS
Tänä aamuna allekirjoittanutta siunattiin poikavauvalla,3030gr ja raskausviikot 37+5 oli menossa...

Onnea kovasti Brodelle. Saatiin lisää KalPalaisia =D
Ja mitä tulee tuohon ikäero keskusteluun, niin meillä poika täyttää ihan kohta 6kk ja välillä on vaimon kanssa leikillään puhuttu uuden tekemisestä. Mutta molemmat tiedostaa sen työn määrän ja "kovuuden" kahden niin pienen lapsen kasvatuksessa. Etenkin kun meiltä löytyy myös 7v ja 4v pojat. Saa nyt nähdä...
 

BOL

Jäsen
Suosikkijoukkue
HIFK
Vaimolla on sitten välillä huono omatunto siitä, ettei poika mahdukaan joka tilanteessa syliin ja saa pahan mielen. Minulla ei niinkään, on niitä suurempiakin suruja maailmassa, ja ajan myötä tilanne sitten joka tapauksessa paranee ja saavat seuraa toisistaan.

Puhuin juuri samasta asiasta äitini kanssa puhelimessa ja sanoin, että mussa on ehkä jotain vialla, kun mä en nykyisin enää kovinkaan usein kanna huonoa omatuntoa siitä, ettei syliin pääse joka kerta, kun sinne haluaa. Toki ajoittain, mutta en päivittäin.

Pyrin elämään hetkessä muutenkin ja lasten kanssa se on korostunut entisestään. Tottahan jotain suunnitelmia tulevaisuudesta pitää olla, mutta noin karrikoiden tämä päivä/hetki on se, joka ratkaisee. Ja jos lapsi haluaa juuri sillä hetkellä syliin, kun mulla on joku asia kesken tai se ei muuten vain onnistu, yritän välttää itseni syyllistämistä sen vuoksi. Siihen on joku syy, miksi syliin ei pääse, eikä se todellakaan ole se, etten haluaisi lasta syliini ottaa tai en häntä rakastaisi. Ja kumma kyllä nämä syliin pyytämiset tulevat juuri sillä hetkellä, kun kädet on muuten täynnä hommia. Ja kun 3 sekunnin kuluttua olisi mahdollista sylitellä, lapsi ei sitä usein enää haluakaan. Joten tokkopa siitä sen suurempia traumoja lapselle jää. Silloin tilanne on toki toinen, jos lapsi oikeasti vaatii huomiota vaikkapa fyysisen loukkaantumisen takia. Silloinhan sitä tekee kaiken tarvittavan välittömästi.

Sanoin myös äidilleni, että jos lapsille jää päällimmäiseksi muistoksi lapsuudesta joku yksittäinen hetki, jolloin eivät päässeet syliin ja vatvovat sitä, jokin on mennyt pieleen. Tuolloin en ole onnistunut normiarjessa luomaan lapsilleni tarpeeksi suurta turvallisuudentunnetta. Tokihan sitä voi joku yksittäinen tilanne jäädä muistiin, jolloin äiti tai isä sanoi ne kammottavat kaksi sanaa ("Odota hetki"), mutta normaali ihminen pystyy kyllä käsittelemään nekin, varsinkin jos tilanne on käyty aikuisenkin näkökulmasta läpi. Fakta kuitenkin on se, että tämä maailma ei kaadu siihen, että lapselle tulee paha mieli tai hän ei saa haluamaansa. Lapsen pahaa mieltä ei tietenkään saa vähätellä, mutta harvoinpa lapsi asioista suurta kriisiä kehittää. Ja anteeksipyynnöllä saa lapsenkin pahan mielen parannettua. Lapsihan elää hetkessä, onneksi.

Lapset ovat elämäni tärkein asia. Tärkeätä on kuitenkin opettaa lapsia kohtaamaan ja käsittelemään pettymyksiä. En ole täydellinen, kaukana siitä ja haluan myös lasteni oppivan sen. Toivon, että jos lapseni oppivat huomaamaan, ettei heidän vanhempansa ole täydellisiä, eikä sitä peitellä, he oppisivat olemaan armollisia myös itselleen. Mitä tahansa käytöstä ei lapsiltakaan suvaita ja tietyt kriteerit (koulu, harrastukset, siivous yms.) pitää täyttyä, jotta oppivat vastuut ja velvollisuudet ja sitä kautta ansaitsevat tiettyjä vapauksia. Mutta jospa lapseni oppisivat olemaan hieman vähemmän itsekriittisiä kuin esim. itse olen, heidän elämänsä olisi luultavasti tietyiltä osin helpompaa. Kunnianhimo ja pyrkimys hyvään lopputulokseen eivät ole huonoja asioita, mutta niihin ei pidä pyrkiä hinnalla millä hyvänsä.

Lapset ovat älykkäitä ja huomaavat kyllä vanhempiensa ns. heikot kohdat. Jos vanhemmilla on jatkuvasti huono omatunto jostakin asiasta, lapset kyllä vaistoavat sen. On sitten lapsesta kiinni, kuinka hanakasti he tähän tarttuvat edistääkseen omaa asiaansa. Ja suurin osa asioista, mistä normaalit, kunnolliset vanhemmat kantavat huonoa omaatuntoa on niitä, joihin ei ihan hirveästi voi vaikuttaa. Ne jotka kärsivät siitä liiallisen työnteon takia, ovat useinkin niitä, joilla ei ole juurikaan vaihtoehtoja. Töissä on pakko käydä, jotta lapsille voidaan tarjota koti ja mahdollisuudet harrastuksiin. Tietysti joku raja työnteollakin, mutta ei rakastavassa ympäristössä kasvava lapsi kärsi vanhemman n. 8h:n työpäivästä. Ratkaisevinta on ne hetket, kun ollaan yhdessä. Jos lapsi on tehnyt väärin, vanhemman on puututtava siihen, oli sitten töissä tai lasten kanssa kotona. Kyllä aikuinen keksii keinot osoittaa välittämisensä, jos vain haluaa.

Olkaa siis armollisia itsellenne. Tehkää virheitä ja oppikaa niistä. Pyytäkää lapsiltanne reilusti anteeksi, jos toimitte väärin tai huonosti. Aina ei voi lasta miellyttää, eikä pidäkään. Niin kauan kuin aikuisen toiminta aidosti tähtää lapseen hyvinvointiin, ei ole mitään syytä kantaa huonoa omaatuntoa.
 

mjr

Jäsen
Suosikkijoukkue
Suomen maajoukkueet
Sanoin myös äidilleni, että jos lapsille jää päällimmäiseksi muistoksi lapsuudesta joku yksittäinen hetki, jolloin eivät päässeet syliin ja vatvovat sitä, jokin on mennyt pieleen. Tuolloin en ole onnistunut normiarjessa luomaan lapsilleni tarpeeksi suurta turvallisuudentunnetta. Tokihan sitä voi joku yksittäinen tilanne jäädä muistiin, jolloin äiti tai isä sanoi ne kammottavat kaksi sanaa ("Odota hetki"), mutta normaali ihminen pystyy kyllä käsittelemään nekin, varsinkin jos tilanne on käyty aikuisenkin näkökulmasta läpi. Fakta kuitenkin on se, että tämä maailma ei kaadu siihen, että lapselle tulee paha mieli tai hän ei saa haluamaansa. Lapsen pahaa mieltä ei tietenkään saa vähätellä, mutta harvoinpa lapsi asioista suurta kriisiä kehittää. Ja anteeksipyynnöllä saa lapsenkin pahan mielen parannettua. Lapsihan elää hetkessä, onneksi.

Koko postaus niin viisasta tekstiä ettei juuri JA:ssa tapaa. Samansuuntaisesti olen ajatellut, että kokonaisuus ratkaisee, eikä jokin yksittäinen hetki - 2-vuotiaalle tietysti sattuu täysillä sydämeen, mutta kun viiden minuutin (tai sekunnin) päästä sattuukin jotain mukavaa, niin sitten jo eletään täysillä siinä hetkessä ja tikulla silmään joka vanhoja muistelee. Lapset ovat osittain kumman viisaita... Myöskin tuo ajatus epätäydellisyydestä on mitä järkevin - jotenkin tuntuu siltä, että se perfektionismin taakka on juuri naisilla, äiteyden ajatellaan edellyttävän jotain täydellistä pyhimysmäisyyttä. Ei tässä maailmassa ole mahdollisuutta saavuttaa mitään täydellisyyttä, ei hyvässä eikä pahassa. Ajattelen, että jos lapselle antaa turvaa, rakkautta ja selkeitä rajoja parhaansa mukaan niin se riittää pitkälle, loppu on sitten omissa käsissä. En kyllä olisi ikinä uskonut sitä tunnetta, mikä omasta lapsesta tulee - maailman karuuden ja satunnaisuuden tuntee jotensakin erilaisella tavalla, erilaisessa kontekstissa, kun se voi kohdata niin pientä ja niin puolustuskyvytöntä.
 

Lapanen

Jäsen
Suosikkijoukkue
Roihu
Alle kahden vuoden ikäero tuntuu kieltämättä aika extremeltä, mutta sitähän se lasten kanssa aina on, jos siis osallistuu niiden varhaiselämään muutoinkin kun pitämällä joskus sylissä ja juottamalla tuttipullosta maitoa.

Lasten kasvettua vauvoista isommiksi on heille periatteessa sitä enemmän seuraa ja ystävää toisilleen mitä enemmän elävät samassa maailmassa. Sitä kevyempi on, edelleen periaatteessa, myös vanhempien työtaakka.

Lasten seura- ja ystävyyskelpoisuus toisilleen läpi lapsuus- ja teinivuosien ei ainakaan suju sitä huonommin mitä vähemmän heillä on ikäeroa.
 

TAM

Jäsen
Suosikkijoukkue
Edmonton Oilers
Onko muilla jatkilaisilla pieni vauva (meillä 5kk) ja suunnitteilla tehdä toinen aika piankin? Meillä olisi tarkoitus kesän jälkeen elo/syyskuussa alkaa yrittämään toista, mikäli luoja vain suo. Onko kokemuksia miten siis sujuu arki kahden pienen kanssa kun ikäero on alle 1,5v.? Toiset ovat suuren ikäeron kannalla, mutta meille ajatus pienestä ikäerosta kuulostaa paremmalta. Onhan lapsista silloin enemmän seuraa toisilleen.

Meillä on kahdella vanhimmalla lapsella ikäeroa 1v 8kk ja nyt toisen ja kohtapuoliin syntyvän kolmannen väliin jää suunnilleen 3v 6kk. Ainakin meillä tuo pieni ikäero toimi ihan hyvin ja vaikka tietenkin alussa oli pientä mustasukkaisuutta havaittavissa, niin nyt tytöistä on jo todella paljon seuraa toisilleen ja sopivat hyvin samoihin leikkeihin. Mitään taantumista en muista esikoisella tuolloin pikkusiskon syntymän aikoihin tapahtuneen, mutta tietenkin nämä riippuvat varmastikin ihan lapsesta. Vanhempien käyttäytymisellä ja suhtautumisella on varmastikin myös suuri vaikutus, mutta eipä kai noissakaan asioissa mitään ainoaa oikeaa ratkaisua ole. Meillä mentiin mielestäni ihan "maalaisjärjellä" ja hyvin tuntui toimivan.

Eräässä naapuriperheessä on kolme lasta joista kahdella vanhimmalla on vain vähän reilu vuosi ikäeroa ja kolmaskin on kai vain vajaa kaksi vuotta keskimmäistä nuorempi. Heillä tuntuu olevan aikalailla ongelmia isoimman lapsen käyttäytymisen kanssa ja tämä tönii ja lyö varsinkin pienintä ihan jatkuvasti. Toki siinä tapauksessa hieman osoittaisin sormella myös vanhempien suuntaan, sillä oman näkemykseni mukaan isointa myös aina syytetään automaattisesti kaikista "koiruuksista" ja konflikteista. Eli nyt vähän yli parivuotias pikkuveli voi tehdä mitä vain koska syy menee (lähes) aina isoveljelle.

Meillä alkaa nyt loppusuora olla käsillä tämän uusimman tulokkaan kanssa, kun laskettuun aikaan on vajaa pari viikkoa. Eilen jo oli vähän sellaisia kipuja ja supisteluja havaittavaissa, että olin jo henkisesti varautunut sairaalareissuun. Nyt hieman jännittää, että miten meillä tämän tulokkaan kanssa hommat lähtevät sujumaan, kun edellisestä vauvasta on jo niin "pitkä" aika. Toki kaksi innokasta vauvanhoitoapulaista jo odottelee malttamattomana, että pääsevät vaihtamaan vaippaa jne., mutta epäilen innokkuuden laantuvan aika nopeasti.
 

hannes_ko

Jäsen
Suosikkijoukkue
Fly Emirates
Alle kahden vuoden ikäero tuntuu kieltämättä aika extremeltä.


Melkoinen inflaatio extremellä, kun muistelee wanhoja hywiä aikoja.

Minä, perheen vanhin lapsi, synnyin kesäkuussa 1981. Perheen neljäs lapsi syntyi helmikuussa 1985.
 

Juicey

Jäsen
Suosikkijoukkue
SaiPa, G
Myöskin tuo ajatus epätäydellisyydestä on mitä järkevin - jotenkin tuntuu siltä, että se perfektionismin taakka on juuri naisilla, äiteyden ajatellaan edellyttävän jotain täydellistä pyhimysmäisyyttä. Ei tässä maailmassa ole mahdollisuutta saavuttaa mitään täydellisyyttä, ei hyvässä eikä pahassa.

Ihan oikeansuuntainen ajattelutapa, virheitä ja vääriä valintoja ei voi elämässä kuitenkaan koskaan välttää joten yksi arvokkaimpia oppejamme joita voimme eteenpäin välittää on se että virheet ovat vain virheitä ja niihin mikään ei pääty, useimmat asiat voi oikaista ja kaikesta huolimatta useimmiten elämä jatkuu. Lapsi ei välttämättä kaipaa perfektionismia, vaan rohkaisua virheiden edessä ja oppia käsittelemään sitä, kun jokin asia epäonnistuu. Täydellisyyden vaatiminen itseltä (saati sitten lapselta) on hyvin armottoman kuuloinen arvo välittää ja varmasti luo paineita ja stressiä jo lapsellekin. Tämä ei tietysti kuitenkaan tarkoita sitä, että virheitä pitäisi ryhtyä tahallaan tekemään että saa jotain arvokasta kokemusta opetettua, vaan vaatii tarkastelua myös omaan suhtautumiseensa virheisiin.

Alle kahden vuoden ikäero tuntuu kieltämättä aika extremeltä, mutta sitähän se lasten kanssa aina on, jos siis osallistuu niiden varhaiselämään muutoinkin kun pitämällä joskus sylissä ja juottamalla tuttipullosta maitoa.

No jaa, tietysti lapset ovat yksilöitä ja toisilla on vaikeampaa kuin toisilla, mutta en ole itse kokenut että mitenkään extreme-tunnelmia olisi ilmassa lasten kanssa. Omat kommervenkkinsä joutuu useamman pienen lapsen kanssa järjestämään mutta toisaalta taas on ollut sikäli helpompaa kun lapsilla on yhteisiä harrastuksia ja pieni ikäero takaa sen että yhteistä tekemistä ja seuraa riittää. Lapsilla on ikäeroa niin että kahdella vanhemmalla pojalla vuosi ja pari viikkoa, nuoremmilla tytöillä puolisentoista vuotta. Järjestelykysymyksiä nämä ovat ja jos kylmiltään tilanteeseen joutuisi esim. saamalla kaksoset heti kättelyssä, voisi kokemus kyllä olla aika erilainen.

Lasten kasvettua vauvoista isommiksi on heille periatteessa sitä enemmän seuraa ja ystävää toisilleen mitä enemmän elävät samassa maailmassa. Sitä kevyempi on, edelleen periaatteessa, myös vanhempien työtaakka.

Siinä missä tietyiltä osin vanhempien työtaakka onkin kevyempi pienellä ikäerolla, niin kyllä tämä tuo myös tietynlaista lisätyötä johon täytyy sovittaa tekemisensä. Alunperin olen ollut itsekin siinä uskossa että kyllä se toinen siinä menee sitten helpommin mukana, mutta olen joutunut korjaamaan mielipidettäni että kyllä jokainen oman yhtäläisen huomionsa vaatii ja vähän ekstrapohtimistakin joutuu tekemään verrattuna siihen että kääpiöitä olisi vain yksi.

En usko että kysymykseen "mikä on sopiva ikäero" on olemassa mitään yhtä totuutta tai että joku valinta olisi välttämättä se optimaalinen - kaikki riippuu niin paljon kaikesta. Muunmuassa juuri siitä, haluaako osallistua pikkulapsen / vauva-ajan elämään muutenkin kuin tuttipulloa tyrkyttämällä.
 

Snakster

Jäsen
Suosikkijoukkue
HIFK
Meillä on lapsilla ikäeroa viisi ja puoli vuotta, mikä tuntuu tässä vaiheessa kohtalaisen toimivalta systeemiltä. Nyt kun vauva on pieni, tuo isompi ymmärtää vauvan erityistarpeet oikein hyvin ja muutenkin keksii itselleen puuhaa ilman, että jatkuvasti tarvitsee olla viihdyttämässä. Ja on tuosta ihan oikeaa apuakin, mistä hän on tietysti myös tohkeissaa, kun voi olla hyödyksi. Sitten toisaalta kun isomman kanssa tehdään jotain hänen meininkeihinsä sopivaa, niin vanhemman jakamaton huomio on taattu, kun pikkuveli ei ole kehissä jakamassa huomiota. Sitä paitsi mainio lisä on se, että isä tai äiti on todennäköisesti hoitovapaalla vielä silloin, kun esikoinen menee kouluun.
 

Apassi

Jäsen
Suosikkijoukkue
HIFK
Kirjoittelin tähän ketjuun aikaisemmin tästä meidän nyt 4kk ikäisen nukkumisongelmasta. Pikkaisen tilanne muuttunut. Tällä hetkellä yöunet on ihan mahtavat, eli klo 20-21.00:sta tuonne 08.-09.30... mutta mutta ne helvetin päiväunet:

Ihan oikeasti voi kellolla ottaa aikaa päiväunien pituudesta 35-40 min ja se on siinä. PISTE. Kaikkein huvittavinta tai raivostuttavinta on se, että kaveri on aivan pysäkillä sen reilun puolen tunnin unen jälkeen, mutta uudestaan ei nukahda. Ei sitten millään. Äskenkin veti kauheat raivarit ulkona kärryissä, kun uudestaan yritettiin nukuttaa, niin pakkohan se oli sieltä pois ottaa. Joskus taas alkaa heräämisen jälkeen naureskelu ja kaveri on ihan levollisesti kärryssä ja aivan siinä nukahtamisen rajamailla, mutta ei anna itsensä nukahtaa. Kaiken tämän tulos on se, että kaveri on todella flegmaattinen koko päivän. Välillä naureskelee kyllä ja muuta, mutta ei oikein itsekseen mitään jaksa touhuta.
 

Juicey

Jäsen
Suosikkijoukkue
SaiPa, G
Ihan oikeasti voi kellolla ottaa aikaa päiväunien pituudesta 35-40 min ja se on siinä.

Näinpä se lapsosten unisykli kulkee, tuossa vaihessa tulee se kevyempi heti unesta ja moni siihen sitten herääkin vaikka olisi hiljaista kuin huopatossutehtaalla. Saattaa olla että taustalla on hiljalleen puhkeavia hampaita jotka aiheuttavat kiukkuisuutta, uusia ruoka-aineita tai jopa sitä että pelkkä maito ei enää riitä pitämään kylläisenä vaan tahtoisi jotain vähän tiukempaa tavaraa unille mennessä. Jos näistä on kyse niin unet paranevat kyllä kun hampaat puhkeavat tai saa vähän tukevampaa murua rinnan alle (joka tietysti on sitten oma rumbansa ja voi aiheuttaa vähän vatsanväänteitä - siis yllättäen myös nukkumisongelmia! :D). Lisää uniongelmia voi tulla kun lähdetään harjoittelemaan liikkeellelähtöä, ensin ryömimällä / konttaamalla ja myöhemmin sitten kun noustaan seisomaan ja lähdetään kävelemään. Isoja juttuja pienelle ja nukkuminen voi olla kovastikin levotonta. Vaunukyyti raittiissa ilmassa voi helpottaa nukkumista, samoin pikku jutusteluhetki ennen nukkumista ja hyvät eväät voi auttaa, mutta eipä näistä mikään ole sellainen neuvo mikä kaikki vauvat korjaisi - kaikkia kun ei saa nukkumaan hyvin sitten niinkuin millään.

Hyvä puoli on se tieto että kyllä ne kouluunlähtöön mennessä siitä sitten jo nukkuu ihan hyvin. Sitä odotellessa, kannattaa pitää lapsoselle säännöllistä rytmiä ja useita päikkäreitä.
 

BOL

Jäsen
Suosikkijoukkue
HIFK
Kirjoittelin tähän ketjuun aikaisemmin tästä meidän nyt 4kk ikäisen nukkumisongelmasta. Pikkaisen tilanne muuttunut. Tällä hetkellä yöunet on ihan mahtavat, eli klo 20-21.00:sta tuonne 08.-09.30... mutta mutta ne helvetin päiväunet:...

Listaisitko vaikka teidän päivärutiinit ja normipäivän ohjelman ja "ruokalistan", mitä poika syö sekä pituuden ja painon? Siitä voisi yrittää tulkita jotakin. Jos siis haluat.

Valitettava tosiasia kuitenkin on se, että toiset lapset ovat nukkumisen suhteen todella vaativia ja toisista poikkeavia. Onni onnettomuudessa on kuitenkin se, että poikanne näyttää nukkuvan todella ruhtinaalliset yöunet, joten kovin suurta univajetta ei ainakaan pitäisi olla.

Toinen asia, miksi juuri nyt pikkuisella on "tilanne päällä", voi olla sää. Pienet ovat oikeita ilmapuntareita ja meillä ainakin tulevat ukkoset ja helteet pystyy näkemään päivän-pari aiemmin sekä unesta ja sen laadusta että yleisestä käytöksestä. Lisäksi herkkävatsaisempi lapsistamme reagoi erittäin herkästi mahallaan, mikä taas aiheuttaa sekin ärtyisyyttä.

Tsemppiä!
 

Apassi

Jäsen
Suosikkijoukkue
HIFK
Listaisitko vaikka teidän päivärutiinit ja normipäivän ohjelman ja "ruokalistan", mitä poika syö sekä pituuden ja painon? Siitä voisi yrittää tulkita jotakin. Jos siis haluat.

Poika on nyt 3,5 kk. 3 kk neuvolassa 6170 g ja 62,5 cm. Poika ei syö mitään muuta, kuin luomutissimaitoa ja siinäkin ollaan pulloa käytetty vain silloin, kun äiti on (tod. harvoin) poissa. Lähes täysimetyksellä siis menty. Lisäksi D-vitamiinia. Nannit, jotka ostettiin, kun kaveri synty, ovat vieläkin kaapissa. Äidinmaitoa on pakastettu ja sitä annetaan, kun äiti poissa.

Ipana aloittaa yöunet omassa sängyssä, joka on meidän oman sängyn vieressä ja siirtyy ensimmäisen imetyksen yhteydessä äidin viereen, jossa nukkuu aamuun asti. Ensimmäinen ruokailu tapahtuu sängyssä. Tämän jälkeen poika leikkii leikkimatolla, kun äiti syö aamupalan. Sitten jutustelua ym. Yleensä jo siinä klo. 11 aikaan on niin väsyny, että vetää tissiä ja sitten ekat 35-40 minuutin päikkärit. Samalla kaavalla mennään iltaan asti: herätys, tissiä, vaipan vaihto, jutustelua, pelailua, tissi, nukkumaan. Tänään kolmet päiväunet. Siitä on lähdetty, että päikkärit nukutaan ulkona kärryssä, mutta välillä joudutaan taipumaan siihen, että tissi vedetään makuultaan, kun kaveri on niin väsynyt ja sitten kipataan omaan sänkyyn. Oli paikka mikä hyvänsä, niin 35-40 min. nukkuu. Tietysti pyritään, että päikkärit vedetään aina samassa paikassa, mutta ei se ole niin helppoa, kun toinen huutaa ja tekee kaikki temput. Eivätkä nuo 45 minuutin päikkäritkään muuten haittaisi, mutta kun kaverista näkee, että unet jäi kesken, mutta ei suostu nukkumaan.

Yleensä nämä ekat aamutissitykset suostuu vetämään niin, että äiti istuu, mutta ekojen päikkärien jälkeen kaveri on monesti niin väsynyt, että vetää tissiraivarit ja äiti joutuu lopulta makuultaan antamaan.
 

BOL

Jäsen
Suosikkijoukkue
HIFK
Poika on nyt 3,5 kk. 3 kk neuvolassa 6170 g ja 62,5 cm. Poika ei syö mitään muuta, kuin luomutissimaitoa ja siinäkin ollaan pulloa käytetty vain silloin, kun äiti on (tod. harvoin) poissa. Lähes täysimetyksellä siis menty...

Eipähän tuo poikanne mittojensa perusteella mikään kovin suuri möhkäle ole, mutta yksi syy voisi olla niinkin luonnollinen kuin nälkä. Tuohon ajanjaksoon osuu usein yksi ns. tiheän imun kausista ja monet vauvat syövät jopa tunnin välein ja roikkuvat tissillä pitkiäkin aikoja kerrallaan.

Onkin sitten enemmän äidin omasta jaksamisesta, fiiliksestä ja ajatusmaailmasta/periaatteista kiinni, millä tavoin tuota nälkää haluaa "hoitaa". Onko se sitä, että lapsi roikkuu tississä kaiken aikaa, vai ollaanko kenties valmiita aloittamaan kiinteiden maistelua. Vaikka periaatteessa vauvalle pitäisikin aina kai antaa rintaa silloin, kun hän sitä haluaa, on se monen äidin jaksamiselle todella rankkaa. Silloin voisi miettiä vakavasti lisäravintoa, koska elämä vauvan kanssa voi olla muutakin kuin vain tissinä olemista. Mutta mä olen siinä mielessä huono ihminen tästä imetysasiasta kertomaan, kun en lapsiani juurikaan imettänyt. Ensimmäisen kanssa oli raskauden jälkeinen masennus ja toisen kanssa se oli käytännön syistä niin hankalaa, että heivasin pullon suuhun ja koko perhe oli tyytyväisempi. Enkä ole katunut. Ainoastaan se on vähän harmittanut, että asiat menivät niin päin, että kun esikoisen kanssa olisi ollut aikaa, imetys oli niin vastenmielistä ja kun toisen kanssa olisi sujunut, aikaa ei ollut ja kokemattomuuteni imetyksen suhteen teki koko ruljanssista todella hankalaa. Mutta mitä näitä surkuttelemaan, molemmat terveitä ja iloisia lapsia.

Itselleni oli siis selvää, että pelkällä maidolla ei tulla 6kk:ta menemään, vaan lisäruokaa annetaan aikaisessa vaiheessa. Toki siihen vaikutti sekin, että molemmat tytöt olivat pienikokoisia, joten lihan saaminen luiden ympärille ei ollut yhtään pahitteeksi. Jos teillä ei vaimosi kanssa ole mitään suuria periaatteellisia syitä, miksette voisi poikaanne alkaa pikkuhiljaa totuttaa jo tukevampaankin ruokaan, suosittelisin, että kokeilisitte kiinteitä juurikin tuossa puolen päivän tietämillä (ennen tai jälkeen). Siinä on sitten hyvää aikaa pienen masunkin reagoida, jos jotakin tulee. Ja alussahan määrät ovat hyvin pieniä, ettei niillä kuuhun mennä, mutta pikkuhiljaa määrien lisääntyessä voisi käydä niinkin onnellisesti, että poika nukkuisi masu täynnä vähän pidemmänkin pätkän.

Oikein muuta syytä mä en keksi, mistä moinen voisi johtua kuin se, että herralla on nälkä ja sitten keittää yli. Toinen vaihtoehto on sitten se, että häntä ei tuo nukkumispuoli päivällä nappaa yhtään, vaikka oikeasti onkin hyvin väsynyt. Toisilla se temperamentti ja sisukkuus näkyy jo heti syntymästä lähtien ja siihen ei oikein meillä vanhuksilla ole nokan kopauttamista. Me vaan joudutaan sietämään sitä ja kestämään seuraukset :)!
 

jamppa1919

Jäsen
Suosikkijoukkue
♠Ässät♠

Kuulostaapa hyvin tutulta. Melkein kuin meikäläisen näppikseltä, paitsi raivarit ja sukupuoli. Muuten meillä mennyt aivan samalla tavalla. Muutoksia tapahtui vajaan 5kk iässä kun oppi kääntymään. Sitä ennen meillä oli hyvin rauhallinen ja jopa todella laiskan oloinen. Hetken jo mietittiin että minkälainen sohvaperuna tuosta tuleekaan? Aina on tosin hymyillyt.

Kun oppi hieman edes liikkumaan alkoi päiväunet satunnaisesti hieman pidentymään, ehkä sattumaa? Me pidettiin päikkäreissä pientä unikoulua ja hytkytettiin vaunuissa niin kaun että nukahti uudelleen (välillä 30min). Nyt 6kk iässä nukkuu 2-3 päiväunet päivässä, ennen 4 kertaa. Nyt siis 3 kertaa jos päikkärit ovat lyhkäsiä, tai sitten 2 kertaa jos nukkuu vähän pidemmät pätkät. Eli vieläkin ollaan opettuvaiheessa, mutta kyllä se siitä lähtee menemän. En sinuna olisi kovin huolissani.. Vai onko se aina ollut tälläistä? Mä olen nyt jo sen oppinut näin lyhkäsessä ajassa että lapselle tulee huonoja ja hyviä kausia. Meillä kun oppi kääntymään muttei jaksanut pitää päätä ylhäällä kuin n.3min oli todella raskasta, koska kitisi jatkuvasti. Ja jos käänsi takaisin selälleen niin sekään ei käynyt, eli mikään ei ollut hyvin kun piti olla vattallaan, mutta ei jaksanut. Tätä kesti 2 viikkoa. Nyt asiat selkeästi paremmin neiti kiljukaula on oikein ilopilleri ja kova liikkumaan (sen minkä osaa). Aamulla kiva herätä kun joku kiljaisee täysillä korvaan ja tarraa kovalla otteella naamasta kiinni..

Meillä seuraavaksi edessä unikoulu koska yösyötöt ovat menneet aivan liian tiheiksi. Kumma juttu, että rintaruokintalapsien kanssa on aina nää hemmetin yösyöttö ongelmat!
 

Apassi

Jäsen
Suosikkijoukkue
HIFK
Testi päällä. Äiti lähti leffaan ja teki sen virheen, että jätti meikäläisen pojan kanssa kaksin. Oli tissin vetäny juuri ennen, kun äiti lähti ja aloittanut paria tuntia ennen 45 minuutin hätäpäikkärit. Vedettiin ipanan kanssa vielä tuttipullosta setit naamaan ja poika olikin sen jälkeen, että "mikäs paikka tämä on". Tämän jälkeen poika kärryyn ja ulos pienelle lenkille. Jonkun aikaa sain työnnellä, ennen kuin simahti, mutta koko aika näki, että urvahtaa ihan just. Nyt nukkunut 20 minuuttia. Jännitys tiivistyy... 2 tuntiakin olisi kova juttu.
 

BOL

Jäsen
Suosikkijoukkue
HIFK
Nyt nukkunut 20 minuuttia. Jännitys tiivistyy... 2 tuntiakin olisi kova juttu.

Jos ja kun poika yrittää herätä liian aikaisin, niin kokeilepa pompottaa vaunuja työntöaisan puoleisten pyörien päällä, niin että vaunut jäävät hivenen pystyasentoon. Ja niin, että pomput ovat tasaisessa rytmissä ja voivat olla aika ronskejakin (ei tietenkään mitään oikeasti vaarallisia). Kaverin poika huusi aikoinaan yleensä aina vaunuissa ollessaan väsymystään eikä suostunut nukkumaan. Kerran sitten kyllästyin itse siihen huutamiseen ja kokeilin tuota em. Toimi kuin junan vessa, kaveri rupesi käyttämään myös sitä ja lopputuloksena poika lopetti vaunuissa venkuloinnin pääsääntöisesti kokonaan. Ja suostui siis jopa nukkumaan pitkiäkin aikoja niissä. Saattoi siis olla, että normaali edes-takaisin heijaaminen ei sitten tuntunut hyvältä tai ei ollut riittävää tainnuttamiseen.
 

BOL

Jäsen
Suosikkijoukkue
HIFK
Mielenkiintoisia lastenhoito-ohjeita lievästi asiayhteydestään revittyinä.


Kyllä, eikö olekin? Ja mä olen edelleenkin vapaana kaiken kansan keskuudessa. Saatanpa asua ihan jonkun teidän naapurissakin... Nyt ei muuta kuin soittoa ip-lehtiin, että BOL-täti kurnuuttaa lapsia.
 

Jeppe_68

Jäsen
Suosikkijoukkue
Porin Ässät
Pilataanpa vähän fiiliksiä ja jatketaan seuraavanmoisesta aiheesta:
Meillä on syksyllä 2v täyttävä poika ja mulla lisäks tommonen 10v, joka asuu äitinsä kanssa. Ite oon ulkomailla komennuksella lähes kaiken aikaa ja jottei riemu loppuisi tähän, on vaimoni ulkomaalainen omistaen kehnon suomen kielen taidon.

Noni. Komennukselta kotiin kömpiessäni taisin paukauttaa raouvan taas odottavaan olotilaan. Meikkiksellehän tuo ei tuo mitään probleemaa, koska olen aina ajatellut, että jos perhe kasvaa, se kasvaa. Lisäksi nuo kauniit äitiensä vatsassa kasvavat yhteiskuntamme uudet tulokkaat eivät aiheuta mussa mitään suuria tunnepurskahduksia. Sit yks keväinen reissu Siperiaan ja sieltä tullessani narskautin rouvan odottavaan olotilaan. Jep-Jep ja Joopa-Joo ajattelin, kuuliessani siemeneni taas tuottavan hedelmää.

Mut ei vähä mitään, siirrytään probleemapuoleen: Vaimolla on työtä enemmän kuin tarpeeksi hoitaessaan meen yhteistä esikoista. Sen lisäksi hän haluais myöhemmin saada töitä ja elää, kuin kunnon kansalainen. Hän haluaisi toisen lapsen, mutta myöhemmin. Mulle taas, kuten sanottua, on ihan sama tuleeko mukulat nyt vai vasta seitsemän vuoden jälkeen, eli periaatteessa olen valmis tuon raskauden keskeytykseen.

Kysymys:
Miten toimia naisen kanssa, joka selvästi haluaa, että raskaus keskeytetään? Sanonko,"aivan sama", sanonko "abortti", vai sanonko, että "kyllä tääkin siedetään"? Ei tää ainakaan helppoo ole.
 
Kirjaudu sisään, jos haluat vastata ketjuun. Jos sinulla ei ole vielä käyttäjätunnusta, rekisteröidy nyt! Kirjaudu / Rekisteröidy
Ylös