Mutta noin yleensä tässä on hyvin henkilökohtaisella tasolla huomannut, kuten tämä tekstinpätkäkin osoittaa, että en minä ole sen erilaisempi tai varsinkaan huonompi persoona kun olen selvinpäin. Osa piirteistä vaan korostuu eri tavoin. Mitä sillä alkoholilla oikeastaan on tehnyt? Sanoihan Heikki Silvennoinenkin niin, että kun oppi pois tupakasta ja viinasta niin alkoi miettiä, että mihin niitä on alkuunsakaan tarvinnut. Tuohon ajatukseen on sen verran matkaa, että vielä pitää asiaa purkaa kirjoittamalla. Onnistuu se selvinpäinkin.
Sitä ainakin itsestään on huomannut sen, että sellainen oikea persoona tulee esiin. Se on sitä itsensä kohtaamista paljon tämä selvällä kuupalla eläminen.
Minulla ainakin sieltä taustalta löytyi hyvin heikko itsetunto. Omaa lapsuuttaan kun eli alkoholistikodissa, ja siinä oli vielä kaikenmoista koulukiusaamista päälle, niin ei sitä lapsena oikein voinutkaan mitään kovin vahvaa omanarvontuntoa rakentaa. Etenkin, kun on vielä niin herkkä ihminen, kuin minä olen. Sitä ei ole kokenut olevansa rakastettava, ja tämän pitkälti tiedostamattoman uskomuksen ohjaamana sitä on myös sitten elämäänsä pitkään elänyt. Nämä on olleet juuri niitä asioita, mitä on pitänyt sitten käsitellä ja käydä läpi, kun ne riippuvuudet ensin jää siitä tieltä pois.
Silloin kun vielä itsekin olin juomamies, niin ei sitä nähnyt ollenkaan, että miten v-mäinen ja vaikea ihminen sitä on osannut olla myös ympäristölleen. Silloin loppuaikoina etenkin, kun itsellä oli kaiken aikaa aivan helvetin paha olla, niin ei siihen maailmaan vaan mahdu se, että miltä se oma olemus ja toiminta muista ihmisistä mahtaa tuntua. Sitä oli täysin vakuuttunut siitä, että kukaan kuitenkaan välitä, eikä ymmärrä, niin mitä väliä?
Ja nuo tunnepuolen ja oman ajatusmaailman jutut ovat olleet semmoisia, että ei se muutos tosiaankaan hetkessä tapahdu. Kun sitä omaa tunne-elämää ja ajatusmaailmaa on tosi pitkään vääntänyt solmuun, ja tietyt kiemurat menevät todella syvälle tuonne sisimpään, niin se ei sormia napsauttamalla tapahdu. Onneksi kiire ei kuitenkaan olekaan mihinkään. Jollain tavalla eteenpäin kuitenkin olisi hyvä mennä. Vaikka sitten hyvin pienin askelin.
Tuon terveen itsetunnon kokoamista on sitten todellakin saanut harjoitella. Nykyään sitä voi kuitenkin jo sanoa, että elämä on aivan hiton paljon parempaa, kuin mitä se ikinä oli silloin juodessa. Se dokaaminen oli joo parhaimmillaan ihan uskomattoman hauskaa, mutta sen hauskuuden kylkiäisinä tuli aina tosi lasku, jonka maksaminen ei vaan ole tosiaankaan sen arvoista.
Semmoinen piilottelu, salailu, kiertelu, kaartelu ja vääntely sekä kääntely. Nämä on semmoisia juttuja, mistä on pitänyt opetella pois. Sitä kun oppii puhumaan, käsittelemään ja kohtaamaan niitä kaikkia omia mörköjään, mitä siihen addiktioon on paennut, niin tuolta sen sisäistäminen rupeaa tulemaan, että omaa arvoaan ihmisenä ei tarvitse jahdata jostain päättymättömästä tunnelista, mistä sitä ei oikeasti koskaan löydä. Tuolla se sisällä meissä on kaikissa.
Tupakoinnin lopettamisella en itsekään koe täydellä 100%:lla menettäneeni mitään, tai jääneeni mistään paitsi. Se röökin imeminen on oikeasti täysin mielenvikaista hommaa, ja siinä ei ole mitään muuta kuin miinusmerkkisiä puolia.
Alkoholissa on kuitenkin se tietty sosiaalinen ulottuvuus, ja kun selvinpäin käy tuolla jossain tilaisuuksissa, missä ihmiset juo, niin kyllä siinä ihan kaiken rehellisyyden nimissä aina välillä itse koen jostain jääväni paitsi. Mutta jos puntariin asettaa sen, että mitä kaikkea hyvää se raitistuminen on tuonut ihan jo lähtien siitä, että olen saanut kokonaan toisen mahdollisuuden rakentaa onnellisempaa elämää, niin ei kyse silloin ole edes minkäänlaisesta kilpailusta, että onko se juomattomuus tuonut enemmän hyvää kuin huonoa elämääni.
Se itse juomisen lopettaminen oli minulle erittäin helppoa. Kun se loppui, niin se loppui, eikä minun tarvinnut käydä mitään vieroitusoireiden tai mielitekojen sävyttämää taistelua läpi. Mutta näiden kaikkien asioiden tunnustaminen itselleen, ja tuon polun kulkeminen on ollut aivan ylivoimaisesti vaikein asia, mitä olen ikinä elämässäni tehnyt. Se on repinyt minusta ne kaikkein syvimmät ja hauraimmat pelon ja häpeän tunteet esiin, joita olen väistellyt jostain ihan pikkulapsesta asti.
Se itsensä kohtaaminen. Se on aivan heittämällä se vaikein asia. Ei se itse dokaamisen lopettaminen. Mutta jos siihen itsensä kohtaamiseen vilpittömästi suostuu, niin se rupeaa myös palkitsemaan aivan ihanilla tavoilla.
Hemmetin yksinkertaisesta asiasta on loppujen lopuksi kysymys. Yksinkertaisesta asiasta, jonka toteuttaminen vaan kysyy hyvin paljon rohkeutta. Ja meistä hyvin monille jonkinlaista ulkoa päin tulevaa apua ja tukea. Itse voin ainakin käsi sydämellä sanoa, että en kuuna päivänä olisi tähän muutokseen pelkästään omin voimin kyennyt. Eikä sen sanomisessa ole mitään häpeällistä, vaan se on ihan vaan tervettä.
Ja se muutos muuten jatkuu edelleen, koska mitään päätepistettä tai perille pääsyä tuossa ei ole. Elämä on kasvumatka, joka jatkuu niin pitkään, kunnes kuolema koittaa.
