Jahas, se olisi sitten taas perjantai! Aika on alkanut nyt kulua ihan eri tavalla, kun on ollut pidempään juomatta. Sama tapahtui tupakinkin kanssa. Ensimmäiset pari kuukautta oli hieman tervanjuontia, mutta siitä se pikkuhiljaa aikaa lutviutua. Aika alkaa jopa juosta!
Nyt on ollut useampana päivänä tällä viikolla sellainen olo, että tässä on voitettu jotain. Viikonloppu yleensä tuplaa sen fiiliksen, koska olen lapsellisesti pitänyt kiinni viikonloppurutiineista ja yhdistänyt vanhoja ajatuksia uusiin koskien päivän- ja illanviettotapoja. Olen tehnyt niin oikeastaan jo pitkään.
Olen myös keskustellut näistä asioista ihmisten kanssa, jotka ovat enemmän tai vähemmän vapaalla kenties vanhuuseläkkeestä johtuen, niin tyypillisesti ajatellaan, ettei ole mitään väliä onko arkipäivä vai viikonloppu. Se on minusta vähän surullista, että katoaa se ilo päivistä ja jäljellä on tasapaksua puurtamista, jossa mistään ajankohdista ei saa mitään ekstraa irti. Kun on saavutettu jonkinlainen vapaus, niin sitten millään päivillä ei ole mitään väliä. En suostu sellaiseen, sillä minusta tuollaiset ihmiset ovat jo tieten tahtoen toinen jalka haudassa.
No, eipä se minun persettäni kutita sen enempää.
Ehkä salaisuus tässä minun alkoholittomuusprosessissa (jos tämä nyt enää prosessi on, vaan ollaan lähellä lopputulosta) on tällainen lapsenomainen eteneminen. Se ei tarkoita sitä, että kaikki pitää saada heti vaan kaikesta pienestäkin löytyy jotain ajateltavaa, jotain tunnettavaa ja jotain mistä ottaa kiinni. Heti kun ihminen näkee vaan suorat suuntaviivat niin ehkä jää myös jotain huomaamatta. Aikuiset muuttuvat niin totisiksi, että leikkisyys unohtuu. Silloin sitä sitten herkästi tarttuu siihen pulloonkin. Turruttamisesta tosiaan herkästi puhutaan, vaikka ei se tyyppi sieltä Alkosta viinapullo kädessä useinkaan kävele mitenkään sen oloisesti, että pitäisi turruttaa. Kyllä niissä askelissa on määrätietoisuutta. Kaataa vaan se kurkkuun ja nauttia seurauksista. Yksi pullo perjantai-iltana voi riittää ja sillä kuitataan viikon mölyt.
Karmeaa litkuahan se on raakana. Kerran parikymppisenä kokeilin tuon, että vetäisin raakana pullon kossua. Se jäi siihen yhteen kertaan. Ei ollut viina minun juttuni ja lantrinkien kanssakaan en välittänyt alkoholin mausta. Olin sikäli huono juoppo eritoten loppuvaiheessa, että olin perkeleen valikoiva ja mitä kauemmin join, niin sitä vähemmän eri alkoholilaadut alkoivat maistua. En juonut lopulta enää kuin lonkeroa. Ja sekin alkoi tökkiä. Tässä siis ehkä ihmisillä voisi toimia sama, että ei osta sitä suosikkijuomaa laatikkokaupalla. En tiedä voiko se toimia, jos se juoma vaan kuitenkin maistuu. Yleensä lopettamiseen vaaditaan kuitenkin jonkin asteista tympääntymistä tai kyllästymistä joidenkin tapojen orjalliseen toistamiseen, jotta voi tarttua härkää sarvista. Toki alkoholismiin kuuluu sekin, ettei alkoholi enää tyydytä, mikä on minusta ihan hyvä, sillä silloin lopettaminen voi onnistua paremmin. Se on tosin täysin yksilökohtaista, että miten maailma makaa tuossa vaiheessa ja kuinka pakonomaista se juominen on. Osaako olla yhtään ilman, vai onko esimerkiksi näitä salapulloja? Minullakin oli jotain tuonkaltaista jossain vaiheessa.
Vähentämisestä huomasin, että se onnistuu vain, jos joku on vahtimassa. Itsekseni vedin aina naulan päähän tai join vähintään niin, että aamulla paniikissa herättiin, että mitähän kaikkea minä taas olen tehnyt!? Kontrollintarve on nykyään niin paljon suurempi kuin joskus, että kaikki mitä teki rupesi ahdistamaan valtavasti. Silloin ei halua enää juoda. En tiedä onko useimmilla ihmisillä ollut niin suuri ongelma tuo kuin minulla, että kontrolli menee enemmän tai vähemmän. Se kuuluu alkoholismiinkin, mutta osa ihmisistä pysyttelee vähäisissä määrissä, eivätkä riehu edes netissä. Onnistui se minultakin, kun muija oli vahtimassa. Mutta auta armias...
Ehkä tämä oli itsellekin tarpeen muistuttaa, että yksinkertaisimmillaan juominen on vain toisteista ja pakonomaista rituaalia, joka ei koskaan tyydytä. Usein sanotaan, että tupakasta ei saa mitään vaan se on pelkästään nimenomaan tuota, että on vaan saatava se annos tunnin välein. No, sitä ei ole luokiteltu sairaudeksi, mutta samat mekanismit ja kiemurat sielläkin taustalla vaikuttavat. Alkoholismia pidin vuosia jonain muuna kuin sairautena silloinkin, kun itse olin pahasti sairas, vaikka onhan se aina vaan reseptorit aktivoiva aivosairaus.
Kuvitelkaa, että vielä näin puoli vuotta lopettamisen jälkeen pitää tolkuttaa itselleen näitä asioita. Ei se ihme ole, jos ihminen ei millään sisäistä omaa tilaansa vaan kieltää sen loputtomiin asti, jos asenne on sellainen, ettei minua mikään vaivaa. En tiedä onko se ihmisen psykologiassa jokin puolustusreaktio vai mikä siinä on, että myöntäminen on hankalaa. Tai jos myöntää, niin myöntää vain osittain. Tässäkään asiassa ei ole heikkouksista tai vahvuuksista kyse, kun yhtälailla ovat ihmiset noista kahdesta riippumatta dokanneet koko maailman sivu.
Parempaa viikonloppua kaikille tilanteesta riippumatta! :)
