Kirjoitellaas asiasta tänne. Ihan näin vertaistuen nimissä.
Vanhemmillani on jonkinlainen kriisi menossa. Sen verran paha, että isää ei kuulemma ole kotona näkynyt muutamaan päivään. Äitini äsken itkien vuodatti minulle heidän tilannettaan. Hän siis noin niin kuin tiivistetysti kokee, että elää edelleen sen saman sairaan alkoholistin kanssa, joka nyt ei vaan nykyisellään enää satu juomaan.
Isä oli nyt siis suuttunut yhdestä keskustelusta, mikä siellä heidän luonaan viimeksi käytiin, kun itsekin olin paikalla. Hän siis tosiaan lopetti dokaamisen suunnilleen 20 vuotta sitten, mutta miten sen nyt kauniisti sanoisi... ne jotkut tietyt alkoholistin piirteet näkyvät hänessä edelleen.
Hän käy todella aktiivisesti AA:ssa. Itsekin siellä aikanaan kävin hyvin paljonkin, ja silloin jo pisti silmään se, että se AA voi itsessään muuttua ihmisille monessa mielessä aika kielteiseksi asiaksi. Kun monilla todella kauan juomatta olleilla ihmisillä se on niin, että se elämä jotenkin täysin edelleen pyörii sen alkoholismin, AA:n ja siitä juomattomuudesta sekä kaikesta siihen liittyvästä puhumisesta, niin jotain ongelmallista tuossa on.
Esimerkkinä vaikka se, että kun automaattisesti asiahan ei tietenkään ole niin, että jos ihminen on juossut vuosikymmeniä siellä AA-kerhoissa, niin ei se sitä tarkoita, että ne tunne-elämän jutut, mitä siihen juomiseen on paettu, niin ne olisivat minnekään hävinneet. Ja mielestäni isäni kohdalla on kyse juuri tästä.
Tällä asialla, kun on siellä AA:ssa monille todella iso merkitys, ja en ikinä ole oikein voinut ymmärtää tuota, että minkä takia sille raittiuden pituudelle annetaan oikein minkäänlaista merkitystä. Jotenkin itse suhtaudun asiaan niin, että silloin kun ihminen raitistuu, niin siinä nousee tapetille aivan älyttömän paljon tärkeämpiä ja merkityksellisempiä asioita, kuin se, että kuinka pitkään joku on ollut juomatta.
Otan tästä sellaisen esimerkin, että tulee mieleeni eräs nuori nainen, joka oli addiktoitunut alkoholiin, ja esiintyi yhdessä pitkässä TV-haastattelussa. Olisiko punainen lanka ollut ohjelma, tai joku vastaava. Siitä nuoresta naisesta suorastaan säkenöi se läpi, että miten hän on sinut sen asian kanssa, että hänellä on tausta päihderiippuvuudesta ja ennen kaikkea se, että miten hyvin hän oli sinut itsensä kanssa. Sen vaan näkee ihmisestä, että miten joku on onnistunut pudottamaan sen paskaisen taakan selästään, mitä päihderiippuvaiset aina enemmän tai vähemmän vetävät perässään.
Tämä nainen oli ollut siinä haastattelun aikaan 2 tai 3 vuotta raittiina.
Sitten olen nähnyt juurikin siellä AA:ssa paljon sellaisia ihmisiä, että he ovat olleet vuosikymmeniä juomatta, ja ei siinä vieressä tarvitse kovin kauaa kuunnella heidän juttujaan, kun käy aivan päivänselväksi se, että eivät he tosiaankaan kovinkaan häävillä tavalla itsensä kanssa sinut ole. Sen minkä itsestäni tiedän on se, että meille voi vaan olla joskus valtavan vaikeaa ja tuskallista tunnustaa tätä tosiasiaa itsellemme. Että me edelleen kannetaan sitä jonkinlaista painolastia tuolla sisällämme, joka on syntynyt ennen juoma-aikoja ja/tai silloin juoma-aikana.
Ja tuohon se kiteytyy, että millä asioilla tässä raitistumisessa on merkitystä ja millä ei. Se raittiuden pituus ei todellakaan käy oikeastaan mistään muusta asiasta, kuin heikon itsetunnon omaavan ihmisen egon pönkittämisestä.
Ajattelin, että koitan hänen kanssaan sopia tässä lähiaikoina niin, että juttelen hänen kanssaan kahden kesken. Tuo kun äitini pillahti siinä itkuun, niin oli kuin olisi joku musta kaapu vedetty päälle, että miten tämä asia voi olla vieläkin näin, että kaikkien näiden vuosienkin jälkeen... edelleen tämä sama perheemme sairastunut dynamiikka on läsnä.
Se asia, josta eroon pyristelyn eteen olen tehnyt aivan valtavan määrän duunia itseni kanssa, että se musta kaapu ei enää ikinä laskeutuisi elämääni.
Voisin yrittää kertoa hänelle, että ei minua kiinnosta perseenkään vertaa esimerkiksi se, että oletko ollut 1 päivän vai 20 vuotta juomatta. Se millä on minulle merkitystä on se, että tänäpäivänä minulla on isä. Ihan vitun sama muuten, mutta se, että minulla on isä, niin sillä on väliä.
Asia on nyt vähän niin, että kun olisi minullekin kiva, että minulla olisi joku jolle puhua. Sitä ei minulla ikinä ollut silloin lapsena, että olisi ollut joku jolle kertoa siitä, että miltä se kodissamme oleva alkoholismi tuntuu. Ja nyt näin aikuisiällä, niin ei helvetti... Vieläkin se sieltä jostain tulee. Ei enää käy, että joudun kärsimään läheisenä tuosta taudista. Nyt helpottaisi, jos olisi joku sisarus, jonka kanssa jakaa tämä asia, mutta ainoana lapsena ei sitä mahdollisuutta ole.
