Mä kun olen katsellut sivusta mm. sukulaisteni matkaa tuurijuoposta täysin pohjalle, olen huomannut yhden yhdistävän tekijän: Häpeä.
Aluksi, kun juominen ei vielä ole ainakaan suuren luokan ongelma, se on hauskaa ja sosiaalista. Aikaa kuluu ja hörppy maistuu enemmän, eikä ehkä enää edes hyvälle. Jossain vaiheessa kuvioon tulee mukaan pelko, että meneeköhän tämä juominen nyt vähän överiksi. Tämä pelko vaiennetaan ottamaalla vähän lisää. Enää se juominenkaan ei ole niin kivaa, koska krapulat on hirvämpiä ja teot tyhmempiä. Perhekin alkaa hermostua ehkä. Kuvioon tule uho: Muahan ei kukaan määrää ja kahlitse, kyllä mä pärjään. Ja samalla hävettää oma käytös ja se, että on loukannut läheisiä. Sen sijaan, että pyydetään anteeksi ja mietittään, miten tästä eteenpäin, otetaan vähän lisää. Ja koska fiilikset ovat huonot, ei lopputuloskaan ole enää mikään kovin hilpeä. Mokaillaan vähän lisää. Ja taas hävettää.
Jossain vaiheessa kaveripiirikin vähän muuttuu. Vanhat pelikaverit alkavat viettää enemmän aikaa perheidensä kanssa ja vapaa-aika täyttyy esim. lasten menoista ja harrastuksista. Jokunen pelikaveri diggaa istua päivän päätteeksi paikallisessa, mutta kun ne asuu niin kaukana, ei sinnekään jaksa kovin usein raahautua. Onneksi itselle on löytynyt uusia tuttuja omasta paikallisesta, jossa voi käydä duunipäivän jälkeen yhdellä tai useammalla. Vuosien saatossa näistä kavereista tulee tärkeä osa elämää ja vanhoihin kavereihin pidetään yhteyttä yhä vähemmän. Viikonloppuisin on kiva, kun voi mennä lähipubiin. Siellä voi itse asiassa viettää koko viikonloput ja rahaakin säästyy, kun ei tarvitse ajella taksilla. Tosin kyllä joskus taksi vie täältäkin himaan. Pari näistä uusista kavereista on jäänyt työttömiksi, joten rokulipäivinäkin heidät löytää lähipubista. Onhan se nyt vähän noloa, että viinan takia jää duunit väliin, mutta kyllä sitä sattuu muillekin. Akalle ei tarvitse kertoa, se on tosi karheena muutenkin. Ja lapset katsoo oudosti, mutta tuskin ne tajuaa, mikä on homman nimi. Nehän on vasta 10 ja 12v., joten flunssaksi varmaan vielä luulevat.
Jossain vaiheessa tulee katsottua peiliin oikein kunnolla. Ja se naama, joka sieltä kurkistaa, alkaa jo muistuttaa ihmistä, jonka parhaat päivät on jo takanapäin. Muu perhe stressaa ja vaimokin nalkuttaa ihan turhasta. Minä elätän tämän perheen ja se ei ole kuulkaa ihan helppoa. Raskas työ vaatii raskaat huvit. Tuossa vähän aikaa sitten tuli törmättyä vanhaan pelikaveriin, joka oli kuin aina ennenkin. Taitaa pipoa vähän kiristää, kun niin elää vanhoissa ajoissa. Timmissä kunnossakin oli, taitaa olla golf ja liikunta edelleenkin vähän pakkomielle. Mutta näytti kieltämättä paremmalta kuin minä itse. Mutta ehtiihän tässä vielä. Seuraavalla kerralla hävettääkin oma kunto jo vähän enemmän ja yhteydenpito vähenee entisestään. Duunienkin kanssa menee vähän niin ja näin, eikä mikään oikein huvita. Liikuntaa ei tule harrastettua enää ollenkaan ja ruokailutottumuksetkin on mitä on. Mutta onneksi on kaverit paikallisessa.
Lopulta, kun ihminen itse ymmärtää oman tilansa, häpeä alkaa olla sitä luokkaa, että se rajoittaa normaalielämää jo pahasti. Itsetunto on todella alhaalla ja masennus on todella yleistä. Ja masennus ei johdu pelkästään henkisestä lamasta, vaan myös esimerkiksi aliravitsemus ja tiettyjen vitaamiinien puutos jättää jälkensä aivoihin. Jossain vaiheessa mukaan tulevat usein unilääkkeet ja rauhoittavat ja niiden käytöstä tulee monelle pidempiaikainen tapa. Niillä lääkitään alkoholin aiheuttamia oireita, mutta itselle uskotellaan, että kyse on jostain muusta. Kaikki on sidoksissa toisiinsa. Ja lopulta monelle unilääkkeet ja rauhoittavat ovatkin ne vaikemmat riippuvuutta aiheuttavat tekijät kuin alkoholi. Sekakäyttö onkin sitten jo astetta vaikeampi riippuvuus.
Pointtina tässä kirjotuksessa on se, että kaikki lähtee usein hyvin harmittomasta hauskanpidosta liikkeelle. Nuorenahan me ainakin lähdettiin aina pitämään hauskaa, kun lähdettiin juomaan. Jossain vaiheessa kuviot saattavat kuitenkin muuttua. Mä näen, että ensimmäinen varoitus on se, kun aletaan juomaan vitutukseen. Siitä seuraa harvoin mitään hyvää, päinvastoin. Kukaan meistä ei voi tietää, kenestä meistä lopulta tulee se puistospurgu vai tuleeko kenestäkään. Täysspurgu voi myös olla, vaikka olisi kuinka hienot asumisolosuhteet ja rahaa pankkitilillä niin, ettei paskalle taivu.
Hyvin harva pysähtyy miettimään omaa juomistaan. Vaikka sukuhistoriani alkoholin kautta on vaikea, en minäkään lasiin sylje. Saatan ottaa joskus viikolla muutamanakin iltana lasillisen. Mutta harvemmin humallun. Ei kiinnosta. Vastaavasti voi mennä viikkoja, etten ota pisaraakaan. En muista, kun se drinksu ei ole mikään iso juttu. Joskus voi suu napsua ihan pelkästä ajatuksesta juoda lasillinen. Mutta siihen se sitten jääkin, lasilliseen. Pienten lasten äitinä esimerkiksi oma äitini katsoo kieroon, kun hänelle on selvinnyt, että saatan ottaa lasillisen siideriä, joskus toisenkin keskellä viikkoa. Ja samalla peräänkuulutetaan ihmisten vastuuta omasta juomisestaan ja eurooppalaista juomakulttuuria. Lapsille pitäisi opettaa, että on muitakin tapoja nauttia alkoholista kuin vetää lärvit. Mutta samalla pitää varoa, ettei ala tissutella.
Ei ole ihan helppoa vetää rajoja, ymmärrän sen. Mutta sen verran kannattaa asiaan paneutua, että ne rajat on jossain siellä pään sisässä olemassa ja pitää niistä kiinni. Ettei sitten tarvitse hävetä, kun ei edes pysty itselle tehdyistä lupauksista ja päätöksistä pitämään kiinni. Sehän vasta noloa olisikin. Ja niin helvetin yleistä. Riippuvuuksista kärsivät ihmiset ovat maailman parhaita itsensä kusettajia. Ja samalla luulevat, että kaikki muutkin uskoo heihin ja heidän juttuihinsa. Siinä vaiheessa, kun alkaa selittää asioita itselleen parhain päin tai kusettamaan itseään, kannattaa ottaa lusikka kauniiseen käteen ja hyväksyä todellisuus. Ei viime vuotinen, vaan nykyhetki. Jotain tarttis varmaan tehrä.
