Pieni matkakertomus Namibiasta yleisön pyynnöstä.
@hammer lynx
Olin siellä joskus 15 vuotta sitten pienen ryhmän kanssa ja vietimme paikalla elokuussa vajaat kolme viikkoa. Meillä oli paikalliset jantterit ajamassa nelivetoja ja majoitus oli pääasiallisesti telttamajoitusta, mikä ei haitannut ollenkaan. Matkareitti oli karkeasti Windhoek (jonne lennettiin Johannesburgin kautta) - Waterberg - Etosha NP - Olukonda - Kunene-joki (rajajoki Angolan kanssa) ja Epupan putoukset - Seisfontein - Palmwag - Twyvelfontein - Windhoek.
Namibia on valtava, harvaanasuttu maa, rauhallinen paikka, jossa buurit, mustat, värilliset, intialaiset, saksalaiset jne elävät ainakin jonkinlaisessa sovussa. Ei se mikään onnela kuitenkaan ole, esimerkiksi matkamme aikana yksi kuskeistamme joutui liftaamaan takaisin Windhoekiin, kun hänen tätinsä oli ammuttu ja hautajaisiin piti tietysti päästä.
Windhoekista ei sen kummempaa sanottavaa, ihan siisti paikka afrikkalaiseksi kaupungiksi. Namibiassa oli muutenkin aika hyvä infrastruktuuri; tiet ja vesijohdot pääsääntöisesti kunnossa (kiitos eteläafrikkalaisten ennen itsenäistymistä). Tiet ovat suoria ja turvallisia ajaa, tosin välimatkat pitkiä, mikä piti ottaa huomioon autoissa eli bensaa ja vettä riittävästi mukana. Ajaminen oli Windhoekin ulkopuolella rauhallista. Leirintäalueet olivat olosuhteisiin nähden hyvin varusteltuja ja niissä oli suihkut ja vesivessat.
Waterberg NP on ylänköalue, jossa pystyy kiipeämään sellaisen vanhan tasalakkisen vuoren laelle. Maisemat olivat hulppeat, kun ylös asti pääsi. Tosi kiva paikka ja siellä oli kirkkain tähtitaivas ikinä! Oli aivan mahdotonta erottaa eteläisen taivaan tähtikuvioita siitä paljoudesta. Tuntui, että tähdet roikkuivat käden ulottuvilla. Hyvä pysähdyspaikka matkalla Etosha NP:iin.
Etosha on valtava, avaruuteen asti näkyvä suolatasanko, joka sateiden aikana muuttuu hetken ajaksi suolajärveksi. Kansallispuistossa on kolme aidattua aluetta, joissa voi yöpyä. Aitojen sisäpuolelle pitää ehtiä pimeään mennessä. Jos näin ei käynyt, kuskia uhkasi ajoluvan menetys NP:n alueella. Alueella on paljon juomapaikkoja eläimille - osa arteesisia - ja niillä on PALJON eläimiä; erilaisia antilooppeja ja gaselleja, seeproja, kirahveja, elefantteja, sarvikuonoja, isoja kissaeläimiä, shakaaleja jne jne. Oikeastaan vain puhvelit ja virtahevot puuttuvat. Etosha on suola-aavikon lisäksi hyvin kuivaa ja hiekkaista erämaatasankoa, jossa kasvoi muutama hassu akaasia siellä ja täällä mutta samalla hyvin kaunista ja kuvauksellista maisemaa. Käärmeitäkin oli - yhtenä päivänä joku oli tappanut silmälasikäärmeen ja ripustanut sen läheiseen puuhun. Se oli ainoa käärme, jonka näimme reissun aikana. Käärmeestä huolimatta Etosha oli upea paikka, johon olisi voinut jäädä pidemmäksikin aikaa.
Etoshasta jatkettiin Olukondaan, joka on lähetyssaarnaaja Martti Rautasen kotipaikka. Tutustuttiin hänen kotiinsa ja yövyttiin savimajoissa, jotka oli aidattu perinteiseen afrikkalaiseen tapaan. Kotimuseossa oli hienosti säilytetty vanhaa kamaa ja siellä oli esim. vanha grammari, jonka savikiekoilta kuunneltiin Hoosianna. Oppaamme osasi sen suomeksi :) Martti Rautasen - jota paikalliset kutsuvat nimellä Nakambale hänen lierihattunsa vuoksi - jäljiltä monet namibialaiset saavat vielä nykyäänkin suomalaisen nimen, ainakin hautausmaalla oli ihan 1900 puolivälissäkin syntyneitä Toivoja, Selmoja ja Martteja. Myös Martti Ahtisaari on arvostettu Namibiassa ja hänen mukaansa nimettyjä teitä oli joka kylässä. Olukondassakin hän oli piipahtanut ja siellä oli Martin ja Eevan signeeraamat valokuvat kunniapaikalla.
Olukondasta jatkettiin Kunene-rajajoelle ja jossain välissä tie loppui ja autojen nelivedoille tuli käyttöä. Yövyttiin pari yötä Kunene Lodgen leirintäalueella ja käytiin mm raftaamassa joella, mikä oli erityisen hauskaa. Toisena päivänä melottiin jokea pitkälle ja treffattiin autokuskimme alajuoksulla, johon jäätiin puskaleiriin. Aamulla paikalle poikkesi himba-mies, joka kysyi onko meillä mitään lääkettä, kun hän oli satuttanut selkänsä pudottuaan palmusta (oli poiminut hedelmiä viinaa varten). Oppaamme antoi puolikkaan buranaa, ei uskaltanut antaa enempää. Kaveri kysyi, olisiko meillä safkaa ja olihan sitä puuroa padassa. Hän toi paikalle pari vaimoaan ja muutaman muksun. Himbat ovat ainakin nuorena hyvin kauniita ja heillä ei ollut kuin lannevaatteet päällään. Iho ja hiukset ovat suojattu kauttaaltaan punaisen mullan ja voin sekotuksella, minkä vuoksi he haisivat härskiltä voilta. Seurueemme valokuvaajat saivat luvan kuvata sen hetken, kun safkasivat. Sitten himbat painuivat takaisin puskaan.
Vietettiin sitten pari päivää ihan löhöilemässä Epupan putouksilla, jotka ovat vaikuttavat; Kunene-joki syöksyy monelta suunnalta kanjoniin ja jylinä oli melkoinen. Käveltiin aikaisin aamulla ihailemaan auringonnousua ja putousta läheisen kukkulan laelle ja hienosti näki, mihin asti joen vesi riitti ylläpitämään vihreää. Angolan puolella kasvoi upeita baobabeja. Ja oli se iltaisinkin aika tunnelmallista hakea auton jääkaapista olut (kunnes loppuivat, kun paikallisoppaamme joi ne salaa) ja kuunnella putouksen loputonta jylinää nuotion ääressä istuen.
Seuraava kohteemme oli Palmwagin yksityinen suojelualue Namib Naukluft -aavikon reunalla. Yövyttiin matkalla Seisfonteinissa, karujen kukkuloiden välissä, aika keskellä ei mitään. Palmwag on jonkun rikkaan britin ostama valtava maapläntti, jonka tarkoitus on suojella suippuhuulisarvikuonoja. Paikka oli yöllä niin kylmä, että teltassa olin pipo korvilla. Ihailimme teltan oviaukosta tähtien valossa, kun elefantit tulivat noin kymmenen metrin päähän repimään akaasian (tjsp) oksia syödäkseen. Siinä ne jatkoivat, kun aloimme nukkua. Aamulla pystyttiin jalanjäljistä toteamaan, että ne kulkevat varsin hiljaa, koska olivat lopulta poistuneet telttojemme välistä ilman mitään meteliä. Onneksi eivät kompuroineet naruihin. Tehtiin myös game drive -ajo ja osin patikoitiin suojelualueella trackerin kanssa sarvikuonoja etsien. Lopulta hän löysikin sarvikuononaaraan ja sen poikasen. Kaverilla ei ollut kivääriä vaan pieni kynän näköinen, jonka hän väitti kellistävän eläimen. Onneksi ei tarvinnut kokeilla käytännössä.
Lopuksi ennen paluutamme kävimme vielä Twyvelfonteinissä (12 lähdettä) ihailemassa muinaisten heimolaisten kaivertamia ja maalaamia ihmis- ja eläinfiguureja kallioissa. Ainakin osa kuvista oli varsin psykedeelisiä, mm leijona, jonka hännän pää oli ihmisen käsi ja paikallinen opas kertoi, että niitä olivat ilmeisesti tehneet shamaanit tripin aikana. Hän näytti kasvinkin, mitä shamaanit lienevät polttaneet. Karu ja hieno paikka, jossa ei kyllä näkynyt yhden ensimmäistä lähdettä.
Paljon jäi näkemättä: Fish River Canyon, Bradbergin vuorimassiivi, Skeleton Coast, Naukluftin dyynialue, Kalahari, Caprivi.. Mutta mukava näitäkin on muistella ja ainahan maahan voi reissata takaisin. Ehkä joskus menekin.
