Mainos

Leffa, jonka katsoit viimeksi

  • 53 040
  • 449

Vintsukka

Jäsen
Suosikkijoukkue
Tappara, Suomi, Panthers
Brittifirma Amicus Productions teki 60- ja 70-luvuilla seitsemän kauhuantologiaa. Torture Garden (1967) on niistä toinen, eikä sieltä paremmasta päästä, vaikka pari hyvää pätkää pitääkin sisällään. Jack Palancen ja Peter Cushingin tähdittämä viimeinen lyhäri on porukan paras ja Burgess Meredith on mainio kehystarinan tirehtöörinä. Noista seitsemästä yksi on vielä näkemättä mutta hyllyyn ostettu, josko senkin katsoisi tässä lähipäivinä.

William Castle oli tunnettu gimmickeistään, milloin leffateatterin penkkeihin asennettiin täristimiä ja milloin yleisön pään päällä leijui luurankoja. 13 Ghosts (1960) kuuluu samaan sarjaan, osa mustavalkoisen elokuvan kohtauksista esitettiin siniseksi väritettyinä, ja yleisölle jaettiin lasit joissa oli sekä sininen että punainen aukko josta katsoa. Määrätyissä kohtauksissa ruudulle ilmestyi kummituksia, jotka näki yhden aukon läpi mutta ei toisen. Ja siinä onkin tämän leffan kiinnostavin anti, elokuvalliset ansiot jäävät aika vähäisiksi, mutta on näissä Castlen tuotoksissa vaan silti oma charminsa.
 
Viimeksi muokattu:

Vintsukka

Jäsen
Suosikkijoukkue
Tappara, Suomi, Panthers
Kanadalaisessa scifikauhussa Come True (2020) on muutama visuaalisesti hieno kohtaus ja hyvin tunnelmaa luova soundtrack. Harmi että juoni on kovin kehno, kulminoituen "twistiin", jollaisia itse kirjoitin ala-asteella.

Brittifirma Amicus Productions teki 60- ja 70-luvuilla seitsemän kauhuantologiaa. [...] Noista seitsemästä yksi on vielä näkemättä mutta hyllyyn ostettu, josko senkin katsoisi tässä lähipäivinä.
Amicus-sarjan viimeinen, From Beyond the Grave (1974), on yksi sarjan parhaista kokonaisuuksista. David Warnerin tähdittämä ensimmäinen lyhäri on porukan paras, ja viimeisen pätkän lopputwisti oli oikeasti yllättävä ja hauska. Peter Cushing ja Donald Pleasance ovat aina hyviä.
 

Barcelona

Jäsen
Suosikkijoukkue
Leijonat
YLE Areenasta tuli katottua Witness for the Prosecution (1957) ja Anatomy of a Murder (1959). Molemmat leffat oli tällaisia oikeusdraamojoa. Vähän oli ajan hammas leffoja pureskellut, mutta seiskat annoin IMDB:hen.
 

SilentMan

Jäsen
Suosikkijoukkue
HIFK, NY Giants, Minnesota Timberwolves
Brian DePalman ja Al Pacinon Arpinaama (1983) oli juuri niin öykkärimäinen ja mauton kuin mitä muistelinkin sen olevan, häviää Howard Hawksin versiolle 6-0.

David Lynchin Blue Velvet (1986) on puolestaan mestariteos ihan joka kantilta katsottuna. Simppeli tarina ilman liiallista häröilyä ja aivan jumalainen soundtrack. Huomenna pitää katsoa Eraserhead (1977), sehän on kanssa aivan loistava.
 
Viimeksi muokattu:

Vintsukka

Jäsen
Suosikkijoukkue
Tappara, Suomi, Panthers
Legendaarisen Ed Woodin "käsikirjoittama" Orgy of the Dead (1965) kuuluu "nudie cutie" -genreen, halvalla tehtyihin löyhäjuonisiin elokuviin joiden ainoa myyntivaltti oli alastomuus. Plan 9 from Outer Spacestakin tuttu Criswell ja Vampiran halpakopio "näyttelevät" jonkinlaisia demoneja tms. jotka herättävät kuolleita naisia henkiin ja pakottavat heidät tanssimaan. Yläosattomina tietysti. Elokuvallisia avuja tästä on vaikea löytää eikä elokuva kyllä mitään stimulaatiotakaan aiheuta. Naurua kylläkin. YouTubesta löytyy koko leffa (surkealla kuvanlaadulla tosin) jos joku kuvauksestani innostui.

Deep Risingissa (1998) merihirviö hyökkää matkustajalaivan kimppuun samaan aikaan, kun roistojoukko aikoo ryövätä laivan rikkaudet. Seuraavana vuonna The Mummyn uusintaversion ohjannut Stephen Sommers osaa toiminta/seikkailuleffan, harmi vain että näistä hahmoista ei löydy prosenttiakaan Muumion pääparin karismasta. Famke Janssen on kuuma. Disney+:sta löytyy.
 

vastaantulija

Jäsen
Suosikkijoukkue
Määrätietoisesti HPK
Harry Potter BluRay-boksi tuli joskus ostettua. Nyt sen avasin ja katselin viikonloppuna ensimmäiset kuusi leffaa
- Viisasten kivi
- Salaisuuksien kammio
- Azkabanin vanki
- Liekehtivä pikari
- Feeniksin kilta
- Puoliverinen prinssi

Olin entuudestaan nähnyt vain nuo kolme ensimmäistä aikoja sitten. Jotain kivaa näissä on, että keski-ikäinen ukkokin jaksaa katsoa ja innostua. Muistelin, että hyviä nuo ensimmäiset oli, kun ne joskus tuli katsottua. Edelleen olivat, ja hyviä seuraavatkin.

Katotaan koska ehtii katsomaan viimeiset kaksi leffaa, eli Kuoleman varjelukset, osat 1 ja 2
 

Roger Moore

Jäsen
Suosikkijoukkue
Kaikki Penan ja Tamin joukkueet, KuPS
Harry Potter BluRay-boksi tuli joskus ostettua. Nyt sen avasin ja katselin viikonloppuna ensimmäiset kuusi leffaa
- Viisasten kivi
- Salaisuuksien kammio
- Azkabanin vanki
- Liekehtivä pikari
- Feeniksin kilta
- Puoliverinen prinssi

Olin entuudestaan nähnyt vain nuo kolme ensimmäistä aikoja sitten. Jotain kivaa näissä on, että keski-ikäinen ukkokin jaksaa katsoa ja innostua. Muistelin, että hyviä nuo ensimmäiset oli, kun ne joskus tuli katsottua. Edelleen olivat, ja hyviä seuraavatkin.

Katotaan koska ehtii katsomaan viimeiset kaksi leffaa, eli Kuoleman varjelukset, osat 1 ja 2
Suosittelen seuraavaksi lukemaan kirjat. Jos et ole lukenut niin senkin takia ja vaikka olisit niin silti kyllä on hyvä verrata noi leffat kirjoihin. Itse katsoin leffat keväällä ja kesän ja syksyn aikana luin kirjat. Toimii.
 

vastaantulija

Jäsen
Suosikkijoukkue
Määrätietoisesti HPK
Suosittelen seuraavaksi lukemaan kirjat. Jos et ole lukenut niin senkin takia ja vaikka olisit niin silti kyllä on hyvä verrata noi leffat kirjoihin. Itse katsoin leffat keväällä ja kesän ja syksyn aikana luin kirjat. Toimii.

Tuli hiljattain irtisanottua Bookbeat, kun ei oo jaksanu käyttää viime viikkoina, eikä oikein innostunut mistään. Noh, viikko vielä käyttöaikaa jäljellå, niin ehdin tässä aloittaa ja ensimmäisen Potterin kuunnella.
 

Vintsukka

Jäsen
Suosikkijoukkue
Tappara, Suomi, Panthers
Lokakuussa katselen lähinnä kauhuleffoja. Poimintoja viimeiseltä reilulta viikolta:

F.W. Murnaun Nosferatu (1922) seuraa tarkemmin Draculan tarinaa kuin kuvittelin. 99-vuotiasta leffaa on toki ajan hammas purrut, mutta tarina toimii edelleen ja tekninen puoli on mielenkiintoista seurattavaa elokuvahistorialliselta kantilta. Ja Max Schreck nimiroolissa on tietysti yksi ikonisimmista elokuvahirviöistä.

John Carpenterin Prince of Darkness (1987) on yksi harvoista minussa oikeasti levottomuutta herättävistä kauhuleffoista. Kvanttifysiikkaa ja kristinuskoa yhdistävä juoni toki on höpöhöpöä eivätkä kaikki näyttelijätkään ihan ole alansa kärkipäätä (Donald Pleasance ja Victor Wong toki poislukien), mutta jotenkin Carpenter on tässä onnistunut luomaan häiritsevän painostavan tunnelman. Tiedän olevani vähemmistössä tämän mielipiteen kanssa, mutta Prince of Darkness heilahtaa helposti Carpenterin top kolmoseen.

Jakob's Wife (2021) alkaa perhedraamana, sitten hyppää kauhun puolelle ja myöhemmin vetää maton alta heilahtaen absurdin komedian puolelle, mutta kuitenkin säilyttäen alun perhedraaman teemat. Tämä oli erittäin positiivinen yllätys. Ja Barbara Crampton on edelleen hot.

Hush (2016) on istunut Netflix-jonossani varmaan ilmestymisestään asti, mutta jostain syystä ei ole koskaan tullut katsottua. No nyt katsoin, ja hyvä niin. Hengästyttävä pikku jännäri jossa sarjamurhaaja vaanii yksin kotona syrjäisessä talossa majailevaa kuuroa naista. Jännitys nousee pikku hiljaa koko leffan ajan ja 82 minuutin kesto takaa sen, ettei homma ehdi käydä tylsäksi. Mike Flanagan taitaa olla tunnetumpi minisarjoistaan (The Haunting of Hill House, Midnight Mass), mutta tämän ja parin muun näkemäni (Oculus, Doctor Sleep) perusteella laatukamaa ovat hänen leffansakin. Pitääkin ottaa projektiksi katsoa nuo muutkin.

Gus Van Santin käsittämätön Psycho-remake (1998) on yhtä aikaa kamala ja jotenkin kiehtova. Ei leffan katsomisesta tosin juuri mitään irti saanut mitä ei olisi saanut jo pelkästään siitä, että pelkästään tietää tällaisen olevan olemassa.

Tetsuo: The Iron Man (1989) on 67-minuuttinen metallipainajainen, jota on ihan turha yrittääkään purkaa juonen ja syy-seuraussuhteiden kautta, mutta leffa toimii helvetin hyvin kun vaan antautuu sille ja antaa sen vyöryä päälle. Suosittelen. Seuraavana katsomislistalla jatko-osa Body Hammer, jota odotan kauhun sekaisella innolla.
 

Buster

Jäsen
F.W. Murnaun Nosferatu (1922) seuraa tarkemmin Draculan tarinaa kuin kuvittelin. 99-vuotiasta leffaa on toki ajan hammas purrut, mutta tarina toimii edelleen ja tekninen puoli on mielenkiintoista seurattavaa elokuvahistorialliselta kantilta. Ja Max Schreck nimiroolissa on tietysti yksi ikonisimmista elokuvahirviöistä.
Nyt onkin hyvä seuraavaksi katsoa Shadow of the Vampire, joka on hyvinkin fiktiivinen tarina Nosferatun kuvauksista. Ei muistaakseni varsinaisesti kauhuelokuva sanan varsinaisessa merkityksessä ja aiheuttaa hykertelevää innostusta katsojassa, koska on kuitenkin hyvin uskollisesti ja kunnioittaen tehty. Todellinen pieni aarre, jos vielä Murnaut ja kuviot elokuvan ympärillä ovat suurpiirteisesti tuttuja.

Willem Dafoe hienossa roolissa Max Shreckinä ja mm. John Malkovich F.W. Murnauna.
 

Vintsukka

Jäsen
Suosikkijoukkue
Tappara, Suomi, Panthers
Nyt onkin hyvä seuraavaksi katsoa Shadow of the Vampire, joka on hyvinkin fiktiivinen tarina Nosferatun kuvauksista.
Joo, sama tuli mieleen, että tuo pitäisi jostain etsiä. Joskus kauan sitten olen tuon kyllä nähnytkin, mutta muistikuvat ovat hyvin hataria. Ja silloin en ollut vielä nähnyt Nosferatua.

Tetsuo: The Iron Man (1989) on 67-minuuttinen metallipainajainen, jota on ihan turha yrittääkään purkaa juonen ja syy-seuraussuhteiden kautta, mutta leffa toimii helvetin hyvin kun vaan antautuu sille ja antaa sen vyöryä päälle. Suosittelen. Seuraavana katsomislistalla jatko-osa Body Hammer, jota odotan kauhun sekaisella innolla.
Pistinpä sitten tuon jatko-osankin katsellen. Tetsuo II: Body Hammer (1992) tuo uusina elementteinä mukaan jonkinlaisen juonenkin (vaikka edelleen se etenee lähinnä pysäyttämättömällä painajaislogiikalla), isomman budjetin mahdollistaman paljon laajemman leikkikentän ja isomman näyttelijäkaartin, sekä värifilmin. Ei tämä kyllä alkuperäisen maanisuudelle ja rosoisuudelle pärjää (ei sillä että jatko-osaakaan silotelluksi voisi sanoa), mutta hyvä toki ettei Tsukamoto lähtenyt tekemään samaa elokuvaa uudestaan vaan kehitti jotain uutta.
 

Buster

Jäsen
Suomen Hollywood-sotaelokuva Rukajärven tie (1999) tuli tapitettua pari iltaa sitten, kun tallennus on ollut kesästä saakka kummittelemassa sopivaa hetkeä. Kova näyttelijäkaarti kasassa ja muutenkin palasia oli kasassa koota kenties jopa loistava elokuva. Vähän vaan jää kaikki päälleliimatuksi ja väkinäiseksi sekä vajaaksi toteutuksessaan, eikä Franzenkaan ota pääroolissa siloposkisena teini-idolina äänenkäytöllään tuulta alleen. Kari Heiskanen tietysti erityisen kova, vähemmän yllättäen. Yllättävän monia kohtauksia muistin, vaikka olen tyyliin 1-2 kertaa varhaisteini-iässä nähnyt. Jotain on kuitenkin tehty oikeinkin ja kuten todettua, palaset olivat siellä.

Netflixissä norjalainen Aina kuolemaan asti (2021) oli Tommy Wirkolamainen viihdyttävä ja verinen pläjäys mustaa komediaa, josta on turha yrittää etsiä suurempaa runollisuutta ja merkitystä. Noomi Rapace ja Aksel Hennie ovat päärooleissa leffa-alalla työskentelevänä pariskuntana, joka lähtee viettämään mökkiviikonloppua korpeen. Avioliitto on tullut tiensä päähän ja he inhoavat toisiaan. Kummallakin osapuolella on vähemmän rakastavia taka-ajatuksia kohdistettuna tälle yhteiselle ajalle. Maistui.

Ja Halloween Kills (2021) oli hyvinkin sopiva jatko-osa hyvälle edelliselle osalle siinä mielessä, että olisi voinut jäädä tekemättäkin. Edellistä osaa varten katsoin kaikki vanhat ja olisi pitänyt katsoa tätäkin varten, kun ei enää ihan muistanut. Lupaava alku oli kuitenkin.
 
Suosikkijoukkue
1992-1993 JyP HT, no smoking team
Pällistelin uudelleen lämpätyn Dyynin, eli Dunen pois kuleksimasta. Ihan oli hienon näköinen, mutta vähän jätti vajaaksi. Kaksi ja puolituntinen pätkä, eikä siinä oikein tapahtunut mitään ja jäi vielä keskenkin. En ole lukenut kirjoja, joskus muksuna nähnyt alkuperäisen leffan ja olen kyllä peliäkin pelannut, mutta en muista Dunen juonesta kuitenkaan mitään. Ehkä olisi ollut parempi jos olisin muistanut.
6/10 kun oli kuitenkin hienon näköinen ja scifistä yleisesti pidän.
 

Ollakseni

Jäsen
Suosikkijoukkue
Detroit Red Wings
Katsoinpa itsekin Dyynin ja olihan se ihan viihdyttävä 2,5 tuntia. Korvissa ja muussa kehossa kyllä kuului musiikit (*BRRAAAAAAAMMMM*). Jonkin verran oltiin kirjasta poikettu, mutta ei niin paljoa haitannut kun homma toimi.
 

Vintsukka

Jäsen
Suosikkijoukkue
Tappara, Suomi, Panthers
Lokakuussa katselen lähinnä kauhuleffoja. Poimintoja viimeiseltä reilulta viikolta:

Body Bags on John Carpenterin ja Toby Hooperin yhdessä ohjaama kolmen kauhulyhärin kokoelma. Ensimmäinen on aika tavanomainen sarjamurhaajajännäri, mutta muut pätkät menevät paljon komediallisempaan suuntaan. Stacy Keach ja Mark Hamill jälkimmäisten lyhärien tähtinä ovat hyviä, David Warner ja Debbie "Blondie" Harry vetävät roolinsa juuri sopivasti överiksi siinä humoristisimmassa pätkässä.

Netflix-uutuus Night Teeth saa hämmentävän vähän aikaan hyvistä aineksistaan. "Collateral mutta vampyyreja Tom Cruisen tilalla" on hyvä idea, josta voisi saada aikaan jotain joko jännittävää tai hauskaa, tämä ei ole oikein kumpaakaan. Ihan sleekisti ohjattu ja näyttelijöissäkään ei ole suurta vikaa, mutta käsis ei oikein pääse missään vaiheessa vautiin.

In the Mouth of Madness oli John Carpenterin "isoista" se viimeinen, joka minulla oli näkemättä, eikä se pettänyt. Lovecraft-vibat ovat vahvat ja Sam Neill pääosassa on pätevä. Tämä menee vielä moneen kertaan uusintakatseluun.

Niagarassa esitettiin lauantaina kauhuelokuvia. Hellraiserin jätin väliin, mutta pari muuta kävin katsastamassa. Mausoleumissa demonin riivaama isotissinen nainen tappaa kaikki tielleen tulevat ja yrittää... tehdä jotain. Jäi vähän epäselväksi. Kökkö ja kömpelö mutta viihdyttävä leffa. Meksikolaisessa Cemetery of Terrorissa kolmekymppisten näyttelemät teinit bilettävät autiotalossa ja herättävät vahingossa kuolleen sarjamurhaajan takaisin henkiin. Seuraa tunti päätöntä juoksentelua ympäri hautausmaata, huonoa näyttelyä ja naurettavaa dialogia. Kaiken kaikkiaan hauska ilta elokuvissa.
 

heavy

Jäsen
Suosikkijoukkue
HIFK
Netflixistä The Lighthouse tuli katsottua ja ei oikein vakuuttanut. Tiesin kyllä ennakkoon että on "outo", mutta se ei tyylinä haittaa, onhan esim. Mulholland Drive yksi suosikeistani. Majakkatarinan symboliikka ei vain oikein purrut, ehkä en edes tavoittanut mitä elokuva halusi kertoa.
 

Vintsukka

Jäsen
Suosikkijoukkue
Tappara, Suomi, Panthers
Lokakuussa katselen lähinnä kauhuleffoja. Poimintoja viimeiseltä reilulta viikolta:

Troll 2 (1990) on yksi legendaarisimmista huonoista elokuvista, ja ihan syystä. Huonosti englantia osanneen italialaisohjaajan käsikirjoitus, täysin pystymetsästä revityt näyttelijät ja markan budjetilla tehdyt tehosteet ovat soppa, joista irtoaa huonoudellaan viihdyttävä kokonaisuus. Leffasta pari vuosikymmentä myöhemmin tehty dokumentti Best Worst Movie täytynee ottaa pikimmiten katselulistalle.

Malignant (2021) löytyi tuoreeltaan HBO Maxilta ja yllätti positiivisesti. Hölmö kauhupremissi vedetaan juuri sopivasti överiksi että siitä tulee hauska ja viihdyttävä.

Olen katsellut sekä Wes Cravenin että John Carpenterin tuotantua ilmestymisjärjestyksessä, ja Cravenin Vampire in Brooklynissa (1995) on paljon samaa kuin Carpenterin Memoirs of an Invisible Manissa (1992). Molemmissa pääosassa SNL:stä ponnistanut komediatähti, joka yritti tehdä jotain muuta kuin komediaa. Chevy Chase halusi Memoirsista draamaa ja jännäriä, ja Eddie Murphy Vampiresta kauhuleffan. Ja molemmissa tapauksissa lopputulos on surkea sekamelsta vakavampaa tavaraa ja näyttelijöille ominaisempaa komediaa, jotka syövät toisiltaan kaikki tehot.

Brannon Bragan nimi on tuttu Star Trek -käsikirjoittajana, mutta yllätyksenä tuli että mies on ohjannut kauhuleffankin. Books of Blood (2020) perustuu Clive Barkerin novelleihin ja kertoo kolme toisiinsa nivoutuvaa lyhyttä kauhutarinaa. Jokaisessa on kovaa yritystä keksiä twistiä twistin päälle, ja juuri siltä leffa tuntuukin, kovalta yritykseltä. Ei tämä oikein lähtenyt. Disney+:sta löytyy.

Stephen Kingin kokaiinipöllyissä ohjaama Maximum Overdrive (1986) ei ole kummoinen elokuva, mutta tarjoaa hölmöydessään viihdykettä. Elokuvaa parempi on kuitenkin sen traileri, jossa King käytännössä uhoaa olevansa Stanley Kubrickia parempi ohjaaja.

Venäläinen kauhukomedia/satiiri Shopping Tour (2012) kertoo venäläisistä äidistä ja pojasta, jotka lähtevät bussimatkalle Suomeen ostosreissulle, ja Suomessa kohtaavat heitä metsästäviä kannibaaleja. Ja tuon lauseen lukemalla sait irti kaiken, mitä tästä leffasta irti on saatavissa. Perusidea kuulostaa hauskalta, mutta muuta kehuttavaa leffassa ei sitten olekaan.

Trick 'r Treat (2007) on mainio kokoelma lyhyitä kauhutarinoita, jotka kaikki tapahtuvat samana halloweeniltana samassa pikkukaupungissa. Juuri sopivan toimiva säikyttely.

The Cabin in the Woods (2011) on suosikkikauhuelokuvani, jonka katson joka vuosi. Kaikki kauhuelokuvafanit ovat sen varmasti jo nähneet, mutta jos olet jotenkin onnistunut tältä välttymään, älä lue mitään etukäteen ja katso The Cabin in the Woods!
 

Barcelona

Jäsen
Suosikkijoukkue
Leijonat
Tuli eilen katsottua Jeanne Dielman, 23, quai du commerce, 1080 Bruxelles (1975). Olipahan taidepäljäys! Leffassa ei oikeastaan tapahtunut mitään ja kestoa elokuvalla oli melkeen 3,5 tuntia. Leffassa seurattiin keski-ikäistä brysseliläistä yksinhuoltajaa/leskeä naista, joka puuhasteli kotiaskareiden parissa ja toimi siinä sivussa prostituoituna.
 

Vintsukka

Jäsen
Suosikkijoukkue
Tappara, Suomi, Panthers
Troll 2 (1990) on yksi legendaarisimmista huonoista elokuvista, ja ihan syystä. Huonosti englantia osanneen italialaisohjaajan käsikirjoitus, täysin pystymetsästä revityt näyttelijät ja markan budjetilla tehdyt tehosteet ovat soppa, joista irtoaa huonoudellaan viihdyttävä kokonaisuus. Leffasta pari vuosikymmentä myöhemmin tehty dokumentti Best Worst Movie täytynee ottaa pikimmiten katselulistalle.

Troll kakkosesta tehdy dokkari Best Worst Movie (2009) aiheuttaa 50% hilpeyttä ja 50% myötähäpeää. Osa leffan näyttelijöistä hyväksyy osansa näyttelijänä legendaarisen huonossa elokuvassa, toiset eivät halua olla missään tekemisissä sen kanssa, ja ohjaajalla leikkaa kiinni, kun yleisö nauraa hänen leffalleen. Olihan tämä ihan katsomisen arvoinen.

The Scorpion King (2002) on yksi huonoimmista leffoista mitä olen nähnyt pitkään aikaan.

Game Night (2018) on luultavasti viime vuosien paras komedia. Huumori toimii, juonenkäänteet ovat juuri sopivan hölmöjä ja näyttelijäkaarti vakuuttaa. Varsinkin Rachel McAdams on loistava.

Uudessa Mortal Kombatissa (2021) on sliipattu ulkokuori ja ihan päteviä näyttelijöitä, mutta ei tämä oikein lähtenyt. Kyllä se 1995-versio kaikessa kökköydessään vie tästä voiton.

The Late Shift (1996) on mainio draama The Tonight Show'n kulisseissa tapahtuneista valtataisteluista kun tehtiin päätöksiä, kumpi korvaa Johnny Carsonin, Letterman vai Leno. John Michael Higgins Lettermanina ja Daniel Roebuck Lenona vetävät loistavat roolit, ja Kathy Bates Lenon agenttina on myös kova.

Dokumentti Beware the Slenderman (2016) on true crime -osastoa ja kertoo kahdesta 12-vuotiaasta tytöstä, jotka puukottivat ikätoveriaan uskoen sen vievän heidät lähemmäksi internetmeeminä syntynyttä Slenderman-hahmoa. Lasten kasvattaminen multimedia-aikakaudella, digitaalisen median yliannostus, lasten välinen väkivalta. Vakavia aiheita, ja dokkari jätti aika tyhjän olon.

HBO Maxista löytyy nuo kolme viimeksi mainittua. Kolme ekaa katsoin levyltä.
 

vastaantulija

Jäsen
Suosikkijoukkue
Määrätietoisesti HPK
Fright night (1985)

Ah, muistoja nuoruudesta. Leffa, josta ei oikein tiedä onko se enemmän komedia vai kauhuleffa. Nuoret näyttelijät vähän rasittavia hahmoja, mutta kiva tunnelma tässä on, ja hyvät musat.

Kakkososakin tälle oli, ja nyt tajusin samalla Imdb:tä vilkuillessa, että näistä on tehty myös re-make versiot. Ei tämä varmaan säväyttäisi, jos nyt katsoisi tämän ensimmäisen kerran, mutta isot nostalgiapisteet saa multa. Näistä syistä jätän suosiolla nuo uudet versiot katsomatta ja pidän tämän palasena nuoruuttani.
 

ChosenTwo

Jäsen
Suosikkijoukkue
Suomalaiset NHL:ssä
Harley Davidson and the Marlboro Man (1991)

Pitkästä aikaa katsoin tämän Mickey Rourken ja Don Johnsonin toimintapätkän, joka tuli teiniaikana tutuksi. Olen suuri 90-luvun toiminnan ystävä ja tämä leffa edustaa juurikin sellaista viihdettä, jota katsoessa saan unohdettua oikean elämän ongelmat ja myös sivuutettua esimerkiksi elokuvan mahdolliset puutteet realismin suhteen.

Rourken hahmo, Harley Davidson, on aikamoinen tunari alusta loppuun asti. Kaikki tuntuu menevän elämässään perseelleen ja ihan ansaitusti oman toiminnan seurauksena. Taisteluissakin kaveri on lähinnä taakka, kun ei esimerkiksi osu mihinkään ampuessaan. Johnsonin Marlboro Man on vähän perinteisempi sankari, yrittäen ainakin näennäisesti välillä tehdä moraalisesti oikeita päätöksiä (vaikka rikollinenhan hänkin kyllä on) ja kantaen ns. hyviksiä taisteluissa pahiksia vastaan. Näiden hahmojen kanssakäyminen on mukavaa seurattavaa etenkin siksi, että Rourken ja Johnsonin kemia selvästi toimii. Ja tämä kemia nostaakin elokuvan kirjoissani keskimääräisen toimintapätkän yläpuolelle.

Rourke ei tätä elokuvaa lämmöllä muistele ja sanoo tehneensä sen pelkästään rahan vuoksi. Harmi juttu, sillä vaikka tämä ei mikään Schindler's List olekaan, niin omassa genressään erittäin tyydyttävää viihdettä. Jos elokuvan hahmot ovat saaneet nimekseen esim. Harley Davidson, Marlboro Man & Jack Daniels, niin aikamoista ÄIJÄILYÄHÄN tämä on.
 

vastaantulija

Jäsen
Suosikkijoukkue
Määrätietoisesti HPK
The Changeling (1980)

Lainaus tuolta "paras kauhuleffa" -ketjusta

Ajankohtainen maininta, kun sain tämän juuri tänään käsiini ja katselin sen äsken. Olen tämän viimeksi nähnyt joskus 90-luvun lopulla, kun satuin löytämään vuokraamosta VHS-muodossa. Viimeisen 10 vuoden aikana olen tätä aina välillä kaipaillut, mutta en ole löytänyt DVD:nä. Tai no kerran löysin yhdestä elokuvadivarista, mutta ostettuani tajusin vasta kotona sen olleen jonkun toisen aluekoodin levy, enkä saanut toimimaan. Se on varmaan vielä tuolla leffakokoelmani seassa jossain. No mutta, nyt tämän tarjosi ihan CDON blu-ray nä ja tekstitettynä. Kiitos siitä.

Hyvä tarina, tunnelmallinen ja hitaasti rakentuvaa jännitystä. Tykkäsin edelleen, ja nyt se on hyllyssäni.
 

Buster

Jäsen
Copshop (2021) - Joe Carnahanin poliisiasemalle sijoittuva trilleri, jossa salamurhaajien tähtäimessä oleva kaveri hankkiutuu suojaan putkaan, mutta murhaajat seuraavat perässä omilla lähestymistavoillaan. Alexis Lauder naispoliisina hemmetin hyvä suoritus näin väsyneeseen ja hengettömään elokuvaan, joka haluaa olla sellainen viekas ja tyylikäs roskaelokuva. Myös Toby Huss vetää sellaisen hienon ilkkaheiskasmaisen suorituksen psykopaattimurhaajana. Nuo kaksi suoritusta melkeinpä ovatkin ne hyvät ja muistettavat puolet.

The Deep House (2021) - Alexandre Bustillo ja Julien Maury vievät found footage -aligenren veden alle. Eipä siinä muuta erikoista ollut, sinänsä passelia peruskauraa. Camille Rowe toisessa pääosassa kliseisenä naishahmona ja mieshahmo vastaavasti hieman itsekäs kusipää, eivät varsinaisesti auttaneet. Hyvä musa alkucreditseissä juoksulenkille.

Eternals (2021) - Valtavan kokoinen elokuva, Chloe Zhaon ensimmäinen studiossa kuvaama elokuva ja heti kauhea vfx-jättiläinen, jonka juuret olivat kuitenkin jumalhahmojen ihmisyydessä. Kunnianhimoinen elokuva, joka kertoi yhden elokuvan aikana tarinan, joka kenties olisi Marvelin ykkösvaiheessa pätkitty useampaan elokuvaan, että hahmot olisivat saaneet enemmän tilaa ja aikaa katsojalle kiintyä heihin, sekä kunnolla naulata tuo valtava narratiivi uudesta uhasta. Jotenkin hieman surullista, miten elokuva tuntuu Zhaosta huolimatta vain seuraavalta Marvel-elokuvalta. Eikä parhaasta mahdolliselta Marvel-elokuvalta, koska se ei selvästikään yhtä hauska kuin on totuttu näiltä elokuvilta. Toisaalta on pakko ihailla tuota, mitä on yritetty. Jotain vähän aikuisempaa. Se alun seksikohtaus ehkä kuvaa yritystä parhaiten, koska noin pitkälle menevää peuhaamista ei näissä elokuvissa ole nähty, vaikka sekin on nykystandardein edelleen valtavan kesy.

Introducing, Selma Blair (2021) - Todella intiimi dokumentti Selma Blairin elämästä MS-diagnoosin jälkeen. Varsinainen persoona ja vielä hauska sellainen, ei ole vaikea kuvitella näyttelijäksi. Hänen ja Sarah Michelle Gellarin kielisuudelma elokuvassa Julmia aikeita oli sukupolvikokemus, vaikka en elokuvaa ikinä ole nähnytkään kunnolla. Silloin teini-iän kynnyksellä siinä oli liikaa puhetta ja liian vähän toimintaa, siis väkivaltaista toimintaa. Blairin kohdalla tulee mieleen Vanity Fairin vuotuinen Hollywood-numero, johon oli 2000 poimittu tuon ajan kuumimpia nousevia näyttelijäkykyjä, joista tulee isoja tähtiä tulevalle milleniumille. Kokoonpano oli Penelope Cruz, Paul Walker, Selma Blair, Jordana Brewster, Mena Suvari, Wes Bentley, Chris Klein, Marley Shelton ja Sarah Wynter. Osumaprosenttia voi jokainen arvioida omalla tahollaan.

Mutta siis ihan hyvä dokkari ja löytyy Discovery+:sta.

Myös James May: Miehemme Japanissa (2020) lähti katseluun ja hyvä, että katsoin. Kunnon matkaohjelmaksi jos olisi halunnut, niin paljon enemmän aikaa olisi pitänyt käyttää. Mutta James May hieman isokokoisena valkoisena miehenä matkaamassa ympäri Japanin outoja nähtävyyksiä ja harrastuksia yrittäen vangita minuuttiaikataululla Japanin ydintä, jota esittää länsimaailmalle, oli hauskinta televisiota pitkään aikaan. Mistä vielä löytävät näihin Grand Tour -ukkojen sarjoihin noin hyviä sivuhahmoja kuin Yujiro. Myös Maki oli ihana ja olisi saanut olla mukana muissakin jaksoissa. Sumimasen - tuo japanin kielen hyödyllisin sana.

EDIT: Ai niin.

Coda - Kahden maailman välissä (2021) - Perinteinen kasvutarina raudanomaisesti kerrottuna, sekä todella pidettävillä hahmoilla, mutta helpon pinnan alta löytyy pienin annoksin myös pienoista edgeä. Helppo pitää. Haisee Oscar-ehdokkuudelta. Todella hyvä elokuva. Mitä voi sanoa? Kliseet ja kaavamaisuus toimivat, kun ne tehdään hyvin ja saattavat jopa muuttua tietyllä tapaa vahvuuksiksi. Saatoin itkeä.
 
Viimeksi muokattu:

vastaantulija

Jäsen
Suosikkijoukkue
Määrätietoisesti HPK
Hyvin käytettyä leffa-aikaa tänä viikonloppuna

Walk the Line (2005)
- Täytyy tunnustaa, että Johnny Cash ei ole ollut mulle oikein muuta kuin kuuluisa nimi musiikin maailmasta, enkä oikein ole tutustunut hänen tuotantoonsa. Tämä leffa vähän avasi tätä asiaa ja oli aika vaikuttava parituntinen. Aika paljon sai tunnetta taakseen myös herran esittämä tulkinta Nine Inch Nailsin Hurt-biisistä, joka varmaan on tuttu lähes kaikille, jotka on joskus edes yrittänyt kitaraa soittaa.

Pako Alcatrazista (1979)
- Tämän olen kyllä joskus nähnyt, mutta en oikein muistanut. No nyt täytyy tästäkin sanoa, että aika paljon saanee ehkä Kingin novelli ja sen filmatisointi, Shawshank Redemption, olla kiitollinen tälle teokselle.
 

Hokileidi

Jäsen
Suosikkijoukkue
Dynamo Moskova, NHL, Jokerit 2014-2022
Kävin eilen pitkästä aikaa elokuvissa ja se kannatti.

Juho Kuosmasen ohjaama Hytti no 6 on palkittu Cannesin ja Jerusalemin elokuvafestivaaleilla. Elokuva on road movie, jossa suomalainen opiskelijanainen ja venäläinen duunari jakavat saman hytin junassa matkalla Moskovasta Murmanskiin 1990-luvulla. Elokuva perustuu Rosa Liksomin romaaniin.

Pidin elokuvasta. Se sai hyvälle tuulelle, vaikka sai sekä nauramaan että pari kertaa myös kyyneleet valumaan. Juho Kuosmasen ohjaus luo hetkittäin mielikuvia Aki Kaurismäen elokuvista. Naispääosan esittäjä Seidi Haarla on loistava, samoin miespääosan Juri Borisov.

Elokuvan virallinen traileri kertoo elokuvan tunnelmasta, joka on valoisa.
 
Kirjaudu sisään, jos haluat vastata ketjuun. Jos sinulla ei ole vielä käyttäjätunnusta, rekisteröidy nyt! Kirjaudu / Rekisteröidy
Ylös