Valitsin itselleni illan leffaksi Dustin Hoffmanin Straw Dogsin. Ilmeisesti tästä on tehty joku uudelleen viritys 10 vuotta sitten, mutta pitäydyn alkuperäisessä. Olen antanut itseni ymmärtää, että kyseessä jonkin sortin klassikko.
Itselle Peckinpahin elokuva on jäänyt mieleen Susan Georgen raiskauskohtauksesta, joka ehkä jollain tavalla toteutti myös ohjaajan omaa fantasiaa. Se ei ollut hitchcockmainen tanssi kohti perverssiä, vaan piti sisällään häiritsevää himokkuutta ja provokaatiota. Sitä syytettiin raiskauksen glamorisoinnista. Samana vuonna sattumoisin julkaistiin toinenkin samanlaista kontenttia sisällään pitänyt elokuva Kellopeliappelsiini. Pari vuotta lisää ja tuli Charles Bronsonin kostoelokuva Death Wish.
Peckinpahilla oli takanaan Warner Brosin kanssa kaoottinen The Ballad of Cable Hogue (edeltävä leffa oli maineikas Villi joukko), joka tylysti vei vasta 4-5 elokuvaa ohjanneen Peckinpahin uran heti umpikujaan Yhdysvalloissa. Cable Hoguen kuvauksissa Peckinpahille maistui alkoholi ja suurimpana syntinä kuvaukset venyivät ylipitkiksi ja yli budjetin, eikä leffa ollut hitti lippuluukuilla.
Joten kun Peckinpahille tarjottiin tuottajien toimesta Gordon Williamsin kirjan adaptaatiota elokuvaksi mm. Roman Polanskin kieltäydyttyä, niin Peckinpahilla ei ollut varaa olla tarttumatta tilaisuuteen... Siitä huolimatta, että Peckinpah halveksi Williamsin kirjaa, joka oli tiettävästi kirjoitettu yhdeksässä päivässä nopean rahan motivoimana. Lopulliseen elokuvaan ei kirjasta jäänyt hirveästi juonta; Peckinpahin mukaan ainoastaan piiritys.
Olkikoirat sujahtaa Peckinpahin tuotantoon mukavasti, koska keskeisenä teemana on kutakuinkin, että millaiseen väkivaltaan mies on potentiaalisesti kykeneväinen, mikäli hän joutuu äärimmäiseen tilanteeseen. joka laukaisee tämän hänessä piilevän pahimman mahdollisen potentiaalin.
Elokuvan esituotantoaikana oli Vietnamia, Manson-murhia, salamurhia, väkivaltaisia protesteja ja muita siviilien selkkauksia. Siitä hiljalleen muokkautui tuo usein jokamiestä esittävän Dustin Hoffmanin pasifistinen amerikkalainen matemaatikko, jolla oli kuitenkin "jotain" sisällään. Brutaaliutta, joka lymyää jokaisen miehen pinnan alla. Hoffmanin palkka (600k) oli kolme kertaa Peckinpahin veroinen ja vei kolmanneksen budjetista, mutta se nosti elokuvan statuksen eri sfääriin. Olihan Hoffman edellisvuosilta kaksinkertainen Oscar-ehdokas Keskiyön Cowboysta ja The Graduatesta.
Hoffmanin palkka kuitenkin tarkoitti, ettei naispääosaan ole varaa palkata A-luokan brittinäyttelijätärtä. Rooliin valittiin nouseva 20-vuotias tähti Susan George, johon Peckinpahilla oli eräänlainen platoninen viha-rakkaus -suhde. Naistenmies Peckinpahilla oli aina tapana pyrkiä aloittamaan uuden elokuvan kuvauksissa suhde kuvaussihteerin kanssa. Georgen Peckinpah taas näki haluttavana mutta hänelle saavuttamattomana, mistä voitaisiin vetää mahdollisesti viivoja Hitchcockiin ja tämän johtaviin naisiin.
Kuvausten alettua alkoholi virtasi totutusti ja ohjaaja johti esimerkillä tietäen olevansa Englannissa pienen budjetin elokuvallaan studion valvonnan ulkopuolella. Tiettävästi kerran tai useamminkin alkoholintäytteisten juhlien jälkeen kuvausryhmän jäsenten piti käydä sairaalassa paikattavana, kun känniset painiottelut mm. Peckinpahin kanssa johtivat vahinkoihin. Peckinpah itse joutui sairaalaan keuhkokuumeen vuoksi, kun hän tequilapäissään keskellä yötä vaati päästä merenrannalle, jonne hänet sitten ajettiinkiin puoli neljältä aamulla.
Huolissaan oleva Hoffman halusi Peckinpahille kenkää ja juuri Bullitin ohjanneen Peter Yatesin tilalle. Tuottajistoon kuulunut Martin Baum vakuutti Hoffmanille, että Peckinpah palaisi pian sorvin ääreen täydessä työkunnossa. Peckinpahille Baum ilmoitti: "Olet sairas, Sam. Jos erotan sinut, et saa enää koskaan töitä. Jos pidän sinut, sinun on luvattava pysyä selvänä ja vastuullisena tuotannon loppuun saakka." Peckinpah tiputti juomisensa hallittavalle tasolle, sekä teki sovinnon Hoffmanin kanssa, joka myöhemmin kehui työskentelyä Peckinpahin kanssa haastavana, mutta erittäin palkitsevana.
Elokuvan ulkopuolelta on myös jäänyt mieleen, miten Hoffman metodinäyttelijänä käyttäytyi kylmästi ja etäisesti vastanäyttelijäänsä Georgea vastaan. Ja mitä siihen raiskauskohtaukseen tulee, niin tiettävästi lopulta Susan George sai omia ideoitaan myös siihen sisään. Hänen näyttelijänuransa ei kohonnut korkeuksiin, koska Olkikoirien rooli ja tuo yksi kohtaus seurasi häntä. En tiedä mitä se kertoo, että itsekin päällimmäisenä elokuvasta tulee se häiritsevä kohtaus mieleen ja en muista siitä oikein mitään muuta.
Roger Ebert muuten kehui pitävänsä enemmän Rod Lurien 2011 flopanneesta remakesta, jota en ole nähnyt. Mutta Rogerilla oli välillä ongelmia tietynlaisen eksessiivisen väkivallan kanssa ja hän mietti hyvin tarkasti sen kontekstia ja tarpeellisuutta. Oliko mm. elokuvan olemassaolon tarkoitus vain väkivallan eksploitaatio, mikä oli hänen kirjoissaan varmaankin aidan matalinpia kohtia. Olkikoirat hän näki tekopyhänä elokuvana, joka on samaan aikaan eksploitatiivinen ja moralisoiva. Juuri sellainen elokuva, jota Ebertin arvostama Peckinpahin Villi Joukko kritisoi.
Itsehän en elokuvasta muista muuta kuin tuon yhden kohtauksen, sen häiritsevyyden ja Hoffmanin intellektuellihissukan. Katsoin sen niin kauan sitten ja en ole koennut tarpeelliseksi katsoa uudelleen, ei ihan kolahtanut itsellekään. Tulevaisuudessa kuitenkin Peckinpahin leffoja olisi kiva vetää joskus peräjälkeen. Sen vuoksi ei ole Tuokaa minulle Alfredo Garcian pää -leffaakaan tullut katseltua, vaikka sitä on suositeltu jo alusta saakka pitkälti päälle toistakymmentä vuotta.
