Leffa, jonka katsoit viimeksi

[AlapaanKarvaaja]

Seuraavat pätkät tuli tässä viikon aikana katsottua. Braveheartin olen joskus nähnyt, mutta siitä on niin kauan aikaa että en muista. Näiden lisäksi katsoin myös Zodiac-elokuvan (9/10) joulun kunniaksi, jota pidän edelleen yhtenä parhaista monien muiden joukossa.

Don't Look Up (v.2021, katsottu Netflix)
Tuore katastrofielokuva, jossa Leonardo DiCaprion ja Jennifer Lawrencen roolihahmot bongaavat kohti maata lähestyvän komeetan. Tästä alkaa kova taistelu, jotta asian vakavuus saadaan tuotua ilmi eri tahoille. Komediaa täydentävät autistisen oloinen Mark Rylance jonkinlaisena guruna ala Elon Musk, idioottia jälleen kerran näyttelevä Jonah Hill, sekä hänen presidentti-äitiään näyttelevä Meryl Streep. Kuten yleensä käy katsomissani Dicaprio elokuvissa, niin maestro vetää aina parhaimman roolisuorituksen, ja aika paljon elokuvan hyvyydestä nojautuu hänen suoritukseensa. En tiedä meneekö tuo ajatus jo henkilökohtaisen fanittamisen puolelle, mutta minkäs sille voi. Mahtava mies.
(Arvosana 8.46, asteikolla 4/10)

Peruna (v.2021)
Melko omaperäinen idea näin suomalaiseksi elokuvaksi, mutta komediallinen taso jää melko vaatimattomaksi. Nykypäivän yrittäminen termeineen ja tapoineen, sekä erilaiset modernin ajan hömpötykset on viety elokuvassa 1600-luvulle. Ne evät niinkään naurata, vaikka yrityksestä pisteet. Visuaalisesti hieno ja miljööstä on saatu kaikki irti.
(Arvosana 6.13, asteikolla 4/10)

Luokkakokous 3: Sinkkuristeily (v.2021)
Odotusarvot eivät olleet korkealla, kun Luokkakokous 3 alkoi pyörimään TV:ssäni. Ensimmäinen Luokkakokous oli vitseiltään liian rasvainen makuuni. Pi**u vitsit naurattivat joskus 20 vuotta sitten makoisasti, mutta nyt vaadittaisiin vähän enemmän. Toinen elokuva paransi hieman, vaikka sinänsä se ei ollut mikään saavutus. Tämä kolmas on mielestäni sitten puolestaan paras näistä kolmesta elokuvasta. Ei Sami Hedberg ja Jaajo Linnonmaa vieläkään näytellä osaa, mutta tällä kertaa vitsit eivät ole _niin_ jälkeenjääneitä kuin aiemmissa elokuvissa. Harlinin ohjaus erottaa elokuvasarjan aiemmasta tyylistä ja nyt on mukana enemmän toiminallisia kohtauksia. Silti Harlin ei pelasta tätäkään elokuvaa, sillä pa**ahan tämäkin on, ja miksi pelastaisi. Yhden käden sormilla voi laskea Harlinin onnistumiset kuitenkin ohjaajapöntön takana. Jos Sami Hedberg, Aku Hirviniemi tai Jaajo kolahtaa jollakin tavalla, niin kyllähän tämän nyt yhden kerran katsoo.
(Arvosana 4.88, asteikolla 4/10)

Braveheart (v. 1995)
Klassikko, joka on historiallinen ja eeppinen toimintapläjäys. Ei välttämättä tarkin historiallinen kuvaus, koska pitäähän Hollywoodia saada vähän mukaan. Siitä huolimatta Mel Gibson vetää hyvän roolin skotlantilaisena vapaustaistelijana. Pakko sanoa, että siitä on kauan kun on viimeksi elokuvan nähnyt, joten täytyi ihan arvostella uudestaan kyseinen klassikko. Henkilökohtainen nostalgia ei riitä tässä tapauksessa, joten annetaan vahva kasi.
(Arvosana 8.15, asteikolla 4/10)

The Power of the Dog (v.2021, katsottu Netflix)
1920-luvulla karjatilaa pitävät veljekset ovat kuin yö ja päivä. Phil (Cumberbatch) on vittumainen mies, kun taas George (Plemons) hiljainen ja miellyttävä. Tähän yhtälöön otetaan Georgen rakastuttua leskeksi jäänyt nainen (Dunst) ja tämän hieman erikoinen poika. Tietenkään Phil ei katso hyvällä kun Georgen vaimo muuttaa saman katon alle ja niinpä mies alkaa horjuttamaan tämän naisen uutta elämää. Välillä hieman taiteelliseksi kuvaukseksi muuttuva elokuva jättää hahmot lopulta melko etäiseksi ja näin hidastempoiseksi elokuvaksi sellainen on haitaksi katsomiskokemukselle. Toisin sanoen potentiaali jää lopulta käyttämättä. Katsomisen arvoinen kuitenkin.
(Arvosana 8.40, asteikolla 4/10)

Light the Fuse...Sartana is Coming (v.1970, katsottu Netflix)
Italo-westerniä kyseessä ja melko perinteistä sellaista. Sartana, tuo villin lännen oma James Bond, seikkailee tällä kertaa muistaakseni viimeistä kertaa elokuvasarjassaan. Ei mikään mestariteos, mutta turha tätä on vertailla mihinkään Leonen mestariteoksiin ylipäänsä. Pisteitä nostaa elokuvassa nähtävä urkukohtaus. En muista milloin olisin vastaavaa urku-showta nähnyt, jos ei lasketa Stalinin urkuja vanhoissa kotimaisissa sotakoosteissa.
(Arvosana 5.70, asteikolla 4/10)

 

[Vintsukka]

The Lion in Winter vuodelta 1968 kertoo Englannin kuninkaan Henrik II:n ja tämän lähipiirin kähminnöistä ja juonitteluista vuoden 1183 jouluna. Peter O'Toole ja Katharine Hepburn ovat loistavia pääosissa ja nuoret Anthony Hopkins ja Timothy Dalton hyviä sivuosissaan, mutta päätähti tässä on käsikirjoitus, joka on täynnä upeaa kielenkäyttöä ja hienoja ilmauksia. Ihan ansiosta käsikirjoitus palkittiin Oscarilla (James Goldman sovitti oman näytelmänsä elokuvaksi). Tämän katsomisestahan voisi muodostua vaikka jokajouluinen perinne.

Tutkalleni tämä elokuva ilmestyi, koska suosikkisarjassani West Wingissä tämän mainitaan olevan presidentti Bartletin suosikkielokuva, joten pitihän se Blu-ray ostaa.

 

[Vintsukka]

Sairaslomalla eikä mitään tekemistä, joten eilen keksin katsoa kuuden elokuvan maratonin, yksi jokaiselta Bond-näyttelijältä. Ja valikoin vain sellaisia leffoja, joita en ole aikaisemmin nähnyt.

Aamupäivä alkoi Sean Conneryn tähdittämällä Outlandilla vuodelta 1981. "High Noon avaruusasemalla". Tykkään tästä Alienin tyylisestä estetiikasta, jossa avaruusalukset ja -asemat ovat likaisia ja ahtaita loukkoja, joissa duunarit tekevät jokapäiväistä työtään. Connery vetää sankarin roolin hyvin ja Steven Berkoff on tervetullut lisä elokuvaan kuin elokuvaan, oli roolinsa kuinka pieni tahansa. Mainio aloitus.

George Lazenbyn leffoissa oli huomattavasti vähemmän valinnanvaraa, mutta löysin YouTubesta kasarileffan nimeltä Never Too Young to Die (vieläpä suomiteksteillä), jossa Lazenbyn ikääntyvän salaisen agentin parikymppinen poika sotkeutuu mukaan isänsä seikkailuun. Leffa kierrättää ihan hauskasti Bond-kliseitä ja Kissin nokkamies Gene Simmons varastaa täysin show'n Mad Max -jengiä johtavana hermafrodiittipahiksena. Ja tunnusbiisi on niin kasaria kuin olla voi.

Ennen Bondia ja Pyhimystä nuori Roger Moore näytteli pääosaa italialaisessa "miekka ja sandaali" -seikkailussa Romulus and the Sabines (1961), joka perustuu myytteihin Rooman valtakunnan varhaishistoriasta. Mooren karisma on kiistämätöntä, mutta kovin paljon muuta hyvää tästä leffasta ei mieleen jäänyt.

Brenda Starr on pikkuhauska seikkailukomedia, jossa sarjakuvastripin piirtäjä joutuu keskelle omaa strippiään, 40-luvulle sijoittuvaa seikkailua, jonka päätähti on Brooke Shieldsin näyttelemä tähtireportteri. Timothy Daltonilla on hauskaa silmälappuisena seikkailujen sankarina. Leffa viihdyttää 90 minuutin kestonsa verran ja epäilemättä unohtuu ensi viikkoon mennessä. Tämänkin löysin YouTubesta.

Renny Harlinin viimevuotinen ohjaus The Misfits on harmillisen lässähtänyt, kliseinen ja ennalta-arvattava "veijaritarina" porukasta robinhoodeja, jotka varastavat rikkailta ja antavat köyhille. Pierce Brosnan kävelee unissaan roolinsa läpi. Aina sitä toivoisi Rennyltä paluuta huippuvuosiinsa, mutta valitettavasti tämä(kään) leffa ei sitä tarjonnut.

Maratonin päätti Steven Soderberghin Logan Lucky, joka oli kirkkaasti päivän paras. Edellisen leffan tapaan tämäkin kertoo ryöstöstä, mutta tällä kertaa hahmot ovat kiinnostavia, dialogi puree, huumori toimii ja näyttelijät antavat parastaan. Varsinkin Daniel Craig ja Adam Driver pitävät hauskaa koko rahan edestä.

 

[Moto]

No Time to Die on saapunut digivuokraamoihin ja tuli otettua lämpöä sitä varten katsomalla uudelleen kaikki Craigin Bondit noin viikon sisään, kunnes juuri äsken katsoin sen. Onhan tuo melkoisen hyvä viiden elokuvan kokonaisuus, jossa oli selkeä jatkumo. Etenkin Skyfall tuntui uudella näkemiseltä suorastaan loistavalta, vaikka muistin sen jo ennestään vähintäänkin hyväksi.

Pikkuisen mietitytti tuossa No Time to Diessä, että voiko mikään Bond-leffa kantaa lähes kolmea tuntia, mutta ei kyllä ollenkaan tuntunut siltä että se olisi liian pitkä - toisin kuin SPECTRE:n kohdalla, joka ehkä kaipaisi vähän tiivistämistä vaikka oli tätä lyhyempi. Pari merkittävää spoileria oli kantautunut korviini jo ennen näkemistä, mutta ei ne niin haitanneet. Sen sijaan yksi juttu elokuvan alkupuolella vaivasi melko pitkään ennen kuin rupesi valkenemaan. No, laitetaan spoileriin, ettei spoilata mitään...

Spoileri

Oliko Madeleine Swann lopulta petturi vai ei? Oliko?

Spoileri

Ei. Which was nice.

 

[alwahla]

Eternals. Harvinaisen paska leffa, jota ei olisi tunnistanut Marvelin maailmaan kuuluvaksi, elleivät hahmot olisi silloin tällöin puhuneet Thanoksesta ja ellen olisi alussa huomannut Marvelin logoa.
Liiallinen dialogi, liian nopeat leikkaukset, ylipitkä kesto sekä todella surkeat suoritukset näyttelijöiltä tekivät tästä leffasta täydellisen pannukakun. Olisi ollut ihmiskunnalle parempi, jos tämä raina olisi jätetty tekemättä. Kauniit maisemat eivät pelasta, jos leffa on surkea.

 

[Blue F]

After Life (Kausi 3), Netflix

Miltä tuntuu herätä ja aloittaa päivä katselemalla kotivideoita edesmenneestä vaimosta ja siemailla edellisiltana jääneestä viinipullosta viimeiset tipanrippeet? Voisi kai päivä paremminkin alkaa, mutta ehdottomasti huonomminkin. Miltä tuntuisi illan laskeuduttua päättää päivänsä katselemalla kotivideoita edesmenneestä vaimosta ja siemailla hieman viiniä, rapsutella koiraa korvan takaa ja siemailla lisää viiniä? Voisi kai päivänsä päättää paremminkin, mutta ehdottomasti huonomminkin.

Tässä välissä Tony (Ricky Gervais) ehtii paiskia hommia paikallislehden toimituksessa, tavata mitä erikoisempia sieluja työnsä puolesta ja sen ulkopuolella, sekä toki tehdä päivittäisen vierailun edesmenneen vaimonsa haudalla. Voisi kai sitä päivän paremminkin viettää, mutta ehdottomasti huonomminkin.

Ricky Gervaisin käsikirjoittama ja ohjaama katkeransuloinen, tummanpuhuva, huumorilla kipeisiinkin asioihin suhtautuva brittikomedia... draama... draamakomedia sai odotetun kolmannen tuotantokautensa, eikä pettyä tarvinnut tältäkään istumalta. Kuusi jaksoa, kolme tuntia meni yksillä pakaralihaksilla. Olisi kai sitä voinut sunnuntaiehtoonsa huonomminkin viettää.

Ei voi muuta kuin:
*****

 

[Moonshine Man]

Ikuiseen rauhaan tuli katsottua Yle Areenasta. Elokuva kertoo pasifisti Arndt Pekurisen koskettavan tarinan. Jos on lukenut Erno Paasilinnan kirjan Pekurisesta, ei tämä mitään uutta tarjoa, sillä materiaali on kutakuinkin sama molemmissa. Ehdottomasti kuitenkin katselusuositus, sillä Pekurisen elämällä on Suomen yhteiskuntaan ollut kiistaton vaikutus. Kuuluu mielestäni yleissivistykseen ja ihailen kyllä suuresti Pekurisen vakaumusta. Itse en vastaavaan olisi kyennyt.

Tämä pitääkin katsoa. Tuo Pekurisen tarina ja periaatteellisuus oli kyllä yksi suuri vaikute aikoinaan siihen, että tuli mentyä sivariin intin sijaan - varmasti myös aika monelle muulle saman valinnan tehneelle.

 

[alwahla]

Valitsin itselleni illan leffaksi Dustin Hoffmanin Straw Dogsin. Ilmeisesti tästä on tehty joku uudelleen viritys 10 vuotta sitten, mutta pitäydyn alkuperäisessä. Olen antanut itseni ymmärtää, että kyseessä jonkin sortin klassikko.

 

[Glove]

Harry Potter ja Feeniksin kilta pyörii ruudulla. Tyttö halusi katsoa tämän, joten mikäs siinä. Onhan tämä tosin nähty pari kertaa aiemminkin, mutta en kyllä muista mitä tässä tulee tapahtumaan.

 

[Buster]

Valitsin itselleni illan leffaksi Dustin Hoffmanin Straw Dogsin. Ilmeisesti tästä on tehty joku uudelleen viritys 10 vuotta sitten, mutta pitäydyn alkuperäisessä. Olen antanut itseni ymmärtää, että kyseessä jonkin sortin klassikko.

Itselle Peckinpahin elokuva on jäänyt mieleen Susan Georgen raiskauskohtauksesta, joka ehkä jollain tavalla toteutti myös ohjaajan omaa fantasiaa. Se ei ollut hitchcockmainen tanssi kohti perverssiä, vaan piti sisällään häiritsevää himokkuutta ja provokaatiota. Sitä syytettiin raiskauksen glamorisoinnista. Samana vuonna sattumoisin julkaistiin toinenkin samanlaista kontenttia sisällään pitänyt elokuva Kellopeliappelsiini. Pari vuotta lisää ja tuli Charles Bronsonin kostoelokuva Death Wish.

Peckinpahilla oli takanaan Warner Brosin kanssa kaoottinen The Ballad of Cable Hogue (edeltävä leffa oli maineikas Villi joukko), joka tylysti vei vasta 4-5 elokuvaa ohjanneen Peckinpahin uran heti umpikujaan Yhdysvalloissa. Cable Hoguen kuvauksissa Peckinpahille maistui alkoholi ja suurimpana syntinä kuvaukset venyivät ylipitkiksi ja yli budjetin, eikä leffa ollut hitti lippuluukuilla.

Joten kun Peckinpahille tarjottiin tuottajien toimesta Gordon Williamsin kirjan adaptaatiota elokuvaksi mm. Roman Polanskin kieltäydyttyä, niin Peckinpahilla ei ollut varaa olla tarttumatta tilaisuuteen... Siitä huolimatta, että Peckinpah halveksi Williamsin kirjaa, joka oli tiettävästi kirjoitettu yhdeksässä päivässä nopean rahan motivoimana. Lopulliseen elokuvaan ei kirjasta jäänyt hirveästi juonta; Peckinpahin mukaan ainoastaan piiritys.

Olkikoirat sujahtaa Peckinpahin tuotantoon mukavasti, koska keskeisenä teemana on kutakuinkin, että millaiseen väkivaltaan mies on potentiaalisesti kykeneväinen, mikäli hän joutuu äärimmäiseen tilanteeseen. joka laukaisee tämän hänessä piilevän pahimman mahdollisen potentiaalin.

Elokuvan esituotantoaikana oli Vietnamia, Manson-murhia, salamurhia, väkivaltaisia protesteja ja muita siviilien selkkauksia. Siitä hiljalleen muokkautui tuo usein jokamiestä esittävän Dustin Hoffmanin pasifistinen amerikkalainen matemaatikko, jolla oli kuitenkin "jotain" sisällään. Brutaaliutta, joka lymyää jokaisen miehen pinnan alla. Hoffmanin palkka (600k) oli kolme kertaa Peckinpahin veroinen ja vei kolmanneksen budjetista, mutta se nosti elokuvan statuksen eri sfääriin. Olihan Hoffman edellisvuosilta kaksinkertainen Oscar-ehdokas Keskiyön Cowboysta ja The Graduatesta.

Hoffmanin palkka kuitenkin tarkoitti, ettei naispääosaan ole varaa palkata A-luokan brittinäyttelijätärtä. Rooliin valittiin nouseva 20-vuotias tähti Susan George, johon Peckinpahilla oli eräänlainen platoninen viha-rakkaus -suhde. Naistenmies Peckinpahilla oli aina tapana pyrkiä aloittamaan uuden elokuvan kuvauksissa suhde kuvaussihteerin kanssa. Georgen Peckinpah taas näki haluttavana mutta hänelle saavuttamattomana, mistä voitaisiin vetää mahdollisesti viivoja Hitchcockiin ja tämän johtaviin naisiin.

Kuvausten alettua alkoholi virtasi totutusti ja ohjaaja johti esimerkillä tietäen olevansa Englannissa pienen budjetin elokuvallaan studion valvonnan ulkopuolella. Tiettävästi kerran tai useamminkin alkoholintäytteisten juhlien jälkeen kuvausryhmän jäsenten piti käydä sairaalassa paikattavana, kun känniset painiottelut mm. Peckinpahin kanssa johtivat vahinkoihin. Peckinpah itse joutui sairaalaan keuhkokuumeen vuoksi, kun hän tequilapäissään keskellä yötä vaati päästä merenrannalle, jonne hänet sitten ajettiinkiin puoli neljältä aamulla.

Huolissaan oleva Hoffman halusi Peckinpahille kenkää ja juuri Bullitin ohjanneen Peter Yatesin tilalle. Tuottajistoon kuulunut Martin Baum vakuutti Hoffmanille, että Peckinpah palaisi pian sorvin ääreen täydessä työkunnossa. Peckinpahille Baum ilmoitti: "Olet sairas, Sam. Jos erotan sinut, et saa enää koskaan töitä. Jos pidän sinut, sinun on luvattava pysyä selvänä ja vastuullisena tuotannon loppuun saakka." Peckinpah tiputti juomisensa hallittavalle tasolle, sekä teki sovinnon Hoffmanin kanssa, joka myöhemmin kehui työskentelyä Peckinpahin kanssa haastavana, mutta erittäin palkitsevana.

Elokuvan ulkopuolelta on myös jäänyt mieleen, miten Hoffman metodinäyttelijänä käyttäytyi kylmästi ja etäisesti vastanäyttelijäänsä Georgea vastaan. Ja mitä siihen raiskauskohtaukseen tulee, niin tiettävästi lopulta Susan George sai omia ideoitaan myös siihen sisään. Hänen näyttelijänuransa ei kohonnut korkeuksiin, koska Olkikoirien rooli ja tuo yksi kohtaus seurasi häntä. En tiedä mitä se kertoo, että itsekin päällimmäisenä elokuvasta tulee se häiritsevä kohtaus mieleen ja en muista siitä oikein mitään muuta.

Roger Ebert muuten kehui pitävänsä enemmän Rod Lurien 2011 flopanneesta remakesta, jota en ole nähnyt. Mutta Rogerilla oli välillä ongelmia tietynlaisen eksessiivisen väkivallan kanssa ja hän mietti hyvin tarkasti sen kontekstia ja tarpeellisuutta. Oliko mm. elokuvan olemassaolon tarkoitus vain väkivallan eksploitaatio, mikä oli hänen kirjoissaan varmaankin aidan matalinpia kohtia. Olkikoirat hän näki tekopyhänä elokuvana, joka on samaan aikaan eksploitatiivinen ja moralisoiva. Juuri sellainen elokuva, jota Ebertin arvostama Peckinpahin Villi Joukko kritisoi.

Itsehän en elokuvasta muista muuta kuin tuon yhden kohtauksen, sen häiritsevyyden ja Hoffmanin intellektuellihissukan. Katsoin sen niin kauan sitten ja en ole koennut tarpeelliseksi katsoa uudelleen, ei ihan kolahtanut itsellekään. Tulevaisuudessa kuitenkin Peckinpahin leffoja olisi kiva vetää joskus peräjälkeen. Sen vuoksi ei ole Tuokaa minulle Alfredo Garcian pää -leffaakaan tullut katseltua, vaikka sitä on suositeltu jo alusta saakka pitkälti päälle toistakymmentä vuotta.

 

[Vintsukka]

Quentin Dupieux'sta on pikkuhiljaa tulossa yksi suosikkiohjaajistani. QD:n absurdeissa leffoissa on omanlaisensa epälooginen logiikka, joka jaksaa kiehtoa. Niin myös miehen uusimmassa leffassa nimeltä Mandibles (traileri). Kaksi hiukan hönäriä pikkurikollista varastavat auton ja löytävät takakontista koiran kokoisen hyttysen. No itsestäänselvä juttuhan on, että miehet keksivät alkaa kouluttaa uudesta lemmikistään pankkiryöstäjää. Sopivan absurdi huumori ja leppoisaan tahtiin eskaloituva juoni kantavat juuri sopivasti 77 minuutin keston verran.

Muista nähdyistä Dupieux'n leffoista ehdottomasti paras on Deerskin (traileri). Dupieux on muuten sama kaveri, joka tekee musiikkia taiteilijanimellä Mr. Oizo.

Yellow Cat (traileri) on kazakstanilainen leffa, jonka vaikutteiksi veikkaan 80% Coenin veljekset ja 20% Kaurismäki. Kazakstanin komeissa, laakeissa maisemissa kuvatussa tarinassa simppeli, hyväsydäminen päähenkilö haluaa vain toteuttaa unelmansa elokuvateatterin rakentamisesta, mutta ympärillä pyörii pelkkiä toistaitoisia pikkurikollisia, jotka vaikeuttavat unelman toteuttamista. Coen-henkistä kevyttä huumoria ja komeita maisemia, tämän katsoi ihan mielellään.

Yellow Cat oli ensimmäinen kazakstanilainen leffa, jonka olen nähnyt, ja nyt olen nähnyt Letterboxdin tilastojen mukaan leffoja tasan 100 eri maasta.

 

[alwahla]

Tällä kertaa katseluvuorossa on Bob Odenkirkin tähdittämä Nobody. Kesto vaikuttaa hyvältä ja elokuvakin soljuu mukavasti eteenpäin. Odenkirkin tiedän ainoastaan Breaking Bad -sarjasta, jossa hän oli kyllä yksi sarjan ehdottomista tähdistä. Hänen versionsa asianajajasta toi mieleeni ainakin viisi tosielämän lakimiestä, jotka olivat ja ovat ilmeisesti edelleenkin yhtä lipeviä ja ns. harmaalla alueella viihtyviä.

 

[finnjewel]

Once Upon a Time in the West on juuri tulossa nähdyksi kolmannen kerran. Aika paljon uutta taas löytyy.

 

[Trenchtown]

Eilen, vai olikohan edellispäivänä katsoin tylsyyspäissäni Clint Eastwoodin ohjaaman ja tähdittämän mukawesternin, todellisuudessa toimintaköyhän draaman nimeltään Cry Macho. Siinä Eastwoodin esittämän vanhan ja väsyneen rodeotähden ja hevoskasvattajan entinen pomo puhuu vastahakoisen Clintin vähän kinkkisemmälle duunikeikalle. Hommana on etsiä ex-pomon Jenkeistä Meksikoon liuennut teini-ikäinen poika ja tuoda tämä takaisin Yhdysvaltain maaperälle. Leffassa eletään 70-80 -lukujen taitetta, joka visuaalisesti osoittautuikin varsin päteväksi ajanjaksoksi kyseiselle leffalle. Eipä tuossa tosiaan oikein mitään tapahtunut, mitä nyt Eastwoodin esittämä Mike Milo oivalsi kasan asioita elämästä ja jalostui tietenkin ihmisenä vielä vanhoilla päivillään. Jotenkin oli surullista katsella langanlaihaa ja kumaraan painunutta päälle yhdeksänkymppistä Eastwoodia, mutta oli se vaan edelleen kova jätkä, siitä ei pääse yli eikä ympäri.

 

[Buster]

The Fallout (2022) HBO Maxilta on surun ja järkytyksen maustama coming of age -tarina nuorten sitkeydestä, jossa Jenna Ortegan mainiosti näyttelemän lukioikäisen tytön maailma muuttuu kouluampumisen seurauksena. Se kai kertoo surullisesta nykymaailmasta oleellisen, että näitä joukkoampumisia sisällään pitäviä elokuvia on alkanut tulla viime vuosina. Sitä muistaa vielä millaisen vastaanoton Gus Van Santin Elephant sai aikanaan, koska se oli niin tabu (en ole nähnyt sitä). Viime vuonna taas tuli esimerkiksi diehardmainen Run, Hide, Fight, joka tuomittiin moraaliselta kantilta ankarasti. Fallout välttää huonon maun karikot käyttäessään tuollaista narratiivista välinettä ja heittää ilmoille isoja kysymyksiä.

Kuitenkin eniten pidin elokuvan tarjoamasta nuorisokokemuksesta ja tavasta, miten he navigoivat tuota elokuvan keskuksena olevaa mahaa väntävän tuskallista kokemusta. Huolimatta traumasta ja tapahtumaan liittyvien tunteiden kavalkadin läpikäymisestä, niin myös hormonit hyrräävät ja vähäeleistä huumoria sekä aimo annos lämpöä on elokuvassa läsnä paljon. Merkittävässä sivuosassa on Sian ei-enää-pieni tanssityttö Maddie Ziegler, joka näytteli Sian omassa Music-elokuvassa autistia viime vuonna, mikä oli valitettavaa katsottavaa. Eikä nyt ollut hänen syynsä. Tässä elokuvassa hän on rikas tiktakkaava tanssityttö ja todistaa, että kyllä hänellä ihan tulevaisuutta on valkokankaalla, jos ei sitä jo Musicista nähnyt.

Joel Coenin Macbeth (The Tragedy of Macbeth) tuli myös tapitettua ja olihan se vaikuttava, sekä vahva kokemus. Kuvauksesta Bruno Delbonnel on todella lähellä Oscaria ekspressionistishenkisellä, huumaavan unenomaisella mustavalkoisella kuvauksellaan. Kathryn Hunter on noidan roolissa aivan ilmiömäisen täydellinen, kuin luotu siihen. Oscar-ehdokkuuksia ei varmaan kuitenkaan tipu muutaman minuutin roolista. Ja mikä kattaus näyttelijöitä muutenkin, Royal Shakespeare Companyn veteraaneja ja oiva sekoitus yhtälailla taitavia näyttelijöitä Harry Mellingiä myöten. Pääosassa Denzel Washington liekeissä. Sanotaanko, että jos elokuvassa on jotain vikaa, niin se on Coeneille ominainen kliininen tehokkuus, joka ei nosta draamaa kiehumispisteeseen. Toisaalta se on tämä sama kliininen tehokkuus ja jopa tietynlainen vaatimattomuus, joka pitää elokuvan liikkeessä ja ekonomisena vailla mitään ylimääräistä mässäilyä. Tämä saattaa olla paras portti tavan tallaajalle suorien shakespeare-filmatisointien maailmaan.

 

[alwahla]

Kaksi korealaista leffaa on tullut nähtyä viimeisen parin päivän aikana.

Lady Vengeance

Park Chan-wookin Kosto-trilogian päättävä filmi oli korealaiseen tapaan visuaalisesti hyvinkin vaikuttava. Näyttelijät olivat hyviä ja tarina kulki jouhevasti eteenpäin. Lisäksi musiikki oli kaunista. Oldboyhin verrattuna tunnelma ja intensiivisyys olivat kuitenkin roppakaupalla jäljessä, joten vaikka elokuvasta nautinkin katselukokemuksena, tokkopa tämä kovinkaan montaa katselukertaa saa jatkossa osakseen. Vankilakohtaukset toivat mieleen Orange is the new black -sarjan, mikä oli miellyttävä yllätys, sillä kyseinen sarja kuuluu suosikkeihini.

***

The Host

Vuodelta 2006 peräisin oleva kauhukomedia oli sitten intensiivisyydessään ihan eri maata. Parhaimmillaan helvetin hauska pätkä ja erityisesti pääosan Park Gang-dun esittäjä Song Kang-ho oli kerrassaan loistava näytellessään uskottavasti varsinaista luuseria, joka vielä kuukahti kesken kaiken. Muista näyttelijöistä pitää mainita Park Hae-il Gang-dun juoppona veljenä sekä Go Ah-sung Gang-dun tyttärenä. Hyvin harvoin lapsinäyttelijät tekevät minuun vaikutuksen, joten olin positiivisesti yllättynyt.
Scott Wilson, jonka jotkut muistaval Walking Dead -sarjasta (silloin kun kyseinen sarja vielä oli hyvä), veti hyvän pikkuroolin patologina, joka käski avustajansa kaataa viemäriin satoja litroja vanhaksi mennyttä formaldehydiä.

Sopii taas ihmetellä, miksi jätin tämänkin leffan katsomisen näin myöhäiseksi, mutta onneksi tuli korjattua tuokin erhe.

Sateinen Soul oli masentava ja samalla komea tausta leffalle, jossa hirviönä seikkaili mutaation tai pari kokenut jättikokoinen kala muutamalla ylimääräisellä jalalla varustettuna. Vaikka hirviö näytti trailereissa aika naurettavalta, oli se leffaa katsoessa varsin uskottavan näköinen. Uskottavan, muttei realistisen.
Erinomainen aivot nurkkaan -leffa, jonka taatusti tulen katsomaan myös tulevaisuudessa.

*****

 

[AlapaanKarvaaja]

The Matrix Resurrections (v.2021, löytyy HBO)
Ensimmäinen Matrix oli ilmiö ilmestyessään ja omaperäinen elokuva. Sitten tuli pari jatko-osaa, jotka veivät juttua vähän liiaksikin sellaiseen eeppismäiseen, verrattavissa Star Warsmaiseen tarinaan, hyvän ja pahan taisteluun, paljon toimintaa ja vähän järkeä tyyliseen kouhotukseen. Kun ensimmäisen kerran kuulin, että neljäs osa olisi tulossa, niin en ollut kovinkaan innostunut.

Juonellisesti alku oli mielenkiintoinen ja tarjosi taas jotakin uutta verrattuna kahteen edelliseen osaan. Melko pian kuitenkin suunta vaihtui takaisin kahden edellisen elokuvan tasolle ja saimme nauttia lähinnä hienoista erikoistehosteista ja kovasta vauhdin tunteesta. Lopulta koko elokuvan pointti jäi vähän epäselväksi. Tuntuu kuin loppu olisi tehty väkisin tai kiireellä, varsinkin jos peilaa sitä ensimmäiseen puolituntiseen. Jos olisin odottanut enemmän, niin ehkä arvosana olisi pykälän, tai jopa kaksi, heikompi.
(Arvosana 6.6, asteikolla 4/10)

Spider-Man: No Way Home (v.2021)
Edellinen Spider-Man elokuva loppui jännittäviin hetkiin, sillä Spider-Manin henkilöllisyys paljastui koko maailmalle. Lähtökohdat olivat siis jokseenkin kutkuttavat, että miten Peter Parker oikein selviää kaiken sen hälinän keskellä. Kuten arvata saattaa, niin ei mitenkään hyvin. Tähän kaiken lisäksi tarjoillaan katsojille hieman fan serviceä, eli fanipalvelua, jossa Spider-Manin elokuvahistorian hyvin tuntevat saavat nostalgia-nälkään nähdä tuttuja hahmoja vuosien takaa. Omalla kohdallani tämä ei välttämättä toiminut niin hyvin, koska en ole koskaan pitänyt aiempia Spider-Man elokuvia mitenkään erikoisina ja uudetkin ovat saaneet lentonsa melko hyvin Avengers-buumin osalta.

Kaiken kaikkiaan ihan mukiin menevä elokuva, jossa riittää vauhtia ja vaaran tuntua. Ei ehkä niin hyvä elokuvana kuin edeltäjänsä, mutta lähellä kuitenkin.
(Arvosana 8.0, asteikolla 4/10)

Syksyllä kaikki on toisin (v.1978, löytyy Viaplay)
Kertoo takautuvasti itsemurhan tehneestä pankinjohtaja Haapasesta, ja ennen kaikkea syistä mitkä ajoivat itsemurhaan. Tämä ei ole niin tunnettu Niskasen ohjauksista ja siihen on myös varmaan syynsä. Kyseessä on aika rönsyilevä elokuva. Elokuvasta on vaikea saada otetta: Alkuun on laatunäyttelijöillä kyllästettyä humoristista kyläpolitiikkaa, ja sitten yhtäkkiä ollaankin Niskasen aiemman ohjaustyön, Kahdeksan surmanluotia, kaltaisessa synkkyydessä.

Ei missään nimessä kuitenkaan huono elokuva, mutta ehkä selkeämpi ajatus olisi tarvittu siihen, että millainen elokuva on lopulta kyseessä ja miten tarinaa viedää eteenpäin.
(Arvosana 6.7, asteikolla 4/10)

 

[alwahla]

Tenet

Vihdoin tuli nähtyä tämäkin raina, vaikka näin jälkikäteen täytyy todeta, että paljoa en ole missannut. Ehdottomasti yksi Nolanin heikoimmista tekeleistä, jossa ei tuntunut olevan päätä eikä häntää. Toimintakohtauksia oli sentään jonkin verran, mutta nekin vaikuttivat niin erikoisilta, että aika usein huomasin kelaavani kohtauksen alkuun, koska en vaan pysynyt perässä. Näyttelijät olivat ihan ok -tasoa, varsinkin Robert Pattinson vakuutti sivuroolissa. Pääosaa esittänyt John David Washington oli myös ok, vaikkakaan ei mitenkään kummoinen näyttelijä.

Todella paljon sci-fi -jargoniaa sisältävä leffa, jonka parhaimpia kohtauksia olivat Tallinnassa kuvatut pätkät. Ei sen takia, että niissä tapahtui jotain vaan sen takia, että ikävöin Tallinnaa, jossa en ole käynyt ainakaan kymmeneen vuoteen.

**

The King's Man

Kolmas leffasarjan osanen on kaikkein huonoin. Kuolettavan tylsä tekele, jossa ainoat plussan hattuun saavat elokuvan musiikki sekä siinä esillä olevat vuohet, joissa oli enemmän persoonaa kuin yhdessäkään leffan näyttelijöistä. Ylipitkä raina, josta olisi voinut leikata helposti ainakin 40 minuuttia tarinan pahemmin siitä kärsimättä.

*

 

[Vintsukka]

Dual (Riley Stearns 2022)

Stearnsin edelliset elokuvat Faults ja The Art of Self-Defense olivat mainioita, joten pitihän tämä uusinkin katsastaa. Ja samaa trillerin ja mustan komedian välillä keikkuvaa fiilistä ja epätodellisen tunteettomasti käyttäytyviä hahmoja tästäkin löytyy. Karen Gillan pääosassa on hyvä, mutta Aaron Paul varastaa shown täysin. Ensinäkemän perusteella Stearnsin kolmesta leffasta se kolmanneksi paras, mutta ei se huonosti ole sekään.

Ja kiinnostusta leffaa kohtaan tietysti lisää se, että se on kuvattu Tampereella. Suomessa oli kuulemma pandemian hoito niin hyvällä mallilla, että oli parempi lentää tänne kuvaamaan elokuvaa kuin tehdä se Hollywoodissa. Ja vilahtelihan ruudulla tuttuja maisemia, yksi lyhyt kohtaus oli jopa kuvattu kirjaimellisesti tuossa ihan minun naapurissa.

Teatterissa pyörii parhaillaan, jostain syystä ilman tekstitystä.

Crimewave (Sam Raimi 1985)

Käsikirjoitus Coenin veljekset ja Sam Raimi, ohjaus Raimi. Eihän se voi olla huono?

No onhan se aika huono. Kummallinen sekoitus noir-jännäriä ja slapstick-komediaa, jossa oikein kumpikaan puoli ei toimi. Onhan siellä seassa nähtävissä väläyksiä sekä Raimin että Coenien neroudesta, mutta lopputulos on sekamelska, joka teki melkein tuskaa katsoa loppuun asti. Yhdellä istumalla ei pystynyt, oli pakko pitää pikku tauko välissä.

Godzilla (Luigi Cozzi 1977) eli tuttavallisemmin Cozzilla

Tämän tapauksen historia on mielenkiintoisempi kuin itse elokuva. Amerikkalainen studio teki 50-luvulla oman versionsa alkuperäisestä Godzillasta, johon ymppäsivät kömpelöllä editoinnilla Raymon Burrin näyttelemän toimittajan tapahtumien keskelle. Pari vuosikymmentä myöhemmin italialainen ohjaaja Luigi Cozzi päätti tuoda Godzillan uudessa loistossa italialaiselle yleisölle, ja leikkasi 20 vuotta vanhan jenkkiversion uuteen uskoon. Cozzin versioon on lisätty toisen maailmansodan uutiskuvaa tuomaan realismia ja valikoituja pätkiä muista hirviöelokuvista, ja koko roskaan on lisätty värit melko impressionistisella otteella, uusi syntikkasoundtrack ja se on dubattu italiaksi.

Lopputulos on hämmentävä sotku, mutta kyllä se tunteita herättää. Alkuun lisättu uutiskuva Hiroshiman ja Nagasakin pommeista (koska alkuperäisen leffan sanoma oli liian hienovarainen?) ja paikoin painostava musiikki saivat katsomaan loppuun asti, mutta onhan tämä enemmän mielenkiintoinen kuriositeetti kuin toimiva elokuva.

Internet Archivesta löytyvä kopio enkkuteksteillä on paras versio minkä löysin, ei järin laadukas tosin sekään.

 

[vastaantulija]

Teatterissa pyörii parhaillaan, jostain syystä ilman tekstitystä.

Eihän sitä nyt tarvi tekstittää, kun on Suomessa kuvattu

 

[alwahla]

Mulan (2020)

Tuli sitten katsottua tämäkin live action -versio, joka valitettavasti lukeutuu Disneyn heikoimpien leffojen joukkoon. Juoni on varmaan kaikille piirretyn Mulanin nähneille tuttu, joten en paneudu siihen, koska tämä leffa noudattelee sitä kohtalaisen paljon.
Näyttelijät olivat ihan ok-tasoa ja visuaalisesti leffassa ei ollut oikeastaan valittamista. Visuaalisuudella tarkoitan maisemia ja suurempia rekvisiittoja (esim. Mulanin kotikylä oli kivan näköinen), sillä taistelukohtauksissa mentiin taas semmoisella kung fu -tyylillä, että uskottavuus ropisi välittömästi.

Leffan suurin heikkous oli kuitenkin huonosti piilotettu patrioottinen kuva Kiinasta, josta tuli mieleen Michael Bayn huonoimmat tekeleet. En vaan pystynyt nauttimaan elokuvasta, kun tiesin, mitä sen taustalla on tapahtunut ja tapahtuu edelleen. Tämä Mulan oli myös liian pitkä ja aivan liian tylsä.

**

Encanto

Päätin katsoa tämänkin, kun kerran mahdollisuus siihen aukeni ja tätäkin kokemusta voisi luonnehtia pettymykseksi. Visuaalisesti ihan jees, mutta aivan liian paljon laulua minun makuuni. Ehkä olin väärää kohderyhmää, koska tätä katsellessa kyttäsin koko ajan kelloa odottaen, milloin leffa loppuu. Viime vuonna ilmestyi onneksi paljon parempi animaatio, nimittäin Raya ja viimeinen lohikäärme, joka oikeasti kosketti, toisin kuin tämä tekele.

**

 

[heavy]

Netflixistä valikoitui katseluun Ex Machina, leffa josta en ollut tiennyt mitään. Mutta hyvä että valikoitui, oli erinomainen scifi pläjäys. Ei sillä tavalla ollut omaperäinen, että käsitteli varsin samoja teemoja kuin Blade Runner vuosikymmeniä aikaisemmin, mutta ei kuitenkaan mikään kopio. Onnistui viihdyttämään koko kestonsa ajan ja laittoi tietysti myös ajatukset liikkeelle, turhan harvinaisia piirteitä 2000-luvun elokuvalle.

 

[Ollakseni]

Netflixistä valikoitui katseluun Ex Machina, leffa josta en ollut tiennyt mitään. Mutta hyvä että valikoitui, oli erinomainen scifi pläjäys. Ei sillä tavalla ollut omaperäinen, että käsitteli varsin samoja teemoja kuin Blade Runner vuosikymmeniä aikaisemmin, mutta ei kuitenkaan mikään kopio. Onnistui viihdyttämään koko kestonsa ajan ja laittoi tietysti myös ajatukset liikkeelle, turhan harvinaisia piirteitä 2000-luvun elokuvalle.

Ex-Machina on kyllä hyvä elokuva ja antaa ajattelun aihetta ja muuta. Ei tosiaan mitään erityisen uutta tuonut maailmaan, mutta käsitteli tuttuja teemoja vähän eri suunnasta. Pitäisikin katsoa se taas joskus. Samoin Annihilation pitäisi katsoa uudestaan jossain kohtaa.

 

[vastaantulija]

Elokuvissa nähty The Innocents

Norjalainen kauhuelokuva, jonka päähenkilöt lapsia. Mielenkiintoinen, yllättävä ja shokeeraava, eikä tarvinnut tehosteviidakkoa ympärilleen ollakseen vaikuttava.

Suosittelen

 

[Wizzö]

Nightmare Alley tuli katsastettua eilen.

Tämähän on Guillermo del Toron versio alunperin 1947 julkaistusta leffasta. Todella upean näköinen elokuva ja muutenkin vahva suositus tälle.