Leffa, jonka katsoit viimeksi

[Fiftie]

Sometimes in April(2005). Tämähän on TV-elokuva, joka kertoo Ruandan kansanmurhasta. Idris Elba pääosassa. En tiedä kuinka moni on nähny(HBO Maxista löytyy ainakin). On kyllä pysäyttävä elokuva ja Idris Elba jälleen kova. 4/5.

 

[vastaantulija]

48 tuntia

Eddie Murphyn ensimmäinen elokuva. Tämäkin jo 40 vuotta vanha, mutta ihan viihdyttävä toimintapätkä edelleen.

 

[Barcelona]

Katsoin eilen YLE Areenasta: The Damned United (2009). Oli tarina jalkapallovalmentaja Brian Cloughin 44 päivän pestistä Leeds Unitedissa. Oli brittityyliin hyvin näytelty ja ihan laadukas pätkä. Sporttileffaksi yllättävän vähän oli urheiluosuuksia, mutta kuitenkin juuri sopivasti. On YLE Areenassa vielä katottavissa 23.7. asti ja voi suositella niille jotka viettää sadepäivää möksällä ja sattuu potkupallosta tykkämään.

 

[Artyukhin]

Uusi Top Gun, oli hyvä!

 

[vastaantulija]

Uusi Top Gun, oli hyvä!

Tähän voi yhtyä. Oli jopa parempi kuin eka, mutta hyvyys tietysti riippuu vahvasti ensimmäisen olemassaolosta, josta on hyvin otettu kiinni.

 

[alwahla]

Lyhyt listaus viimeisimmistä leffakokemuksista.

1. What We Do In the Shadows (2014). Taika Waititin versio vampyyrileffasta kuuluu ehdottomasti kyseisen genren parhaimpiin teoksiin, jossa hän myös itse näyttelee pääosaa yhtenä vampyyreistä. Pirun hauska kauhukomedia, jossa tapahtumapaikkana on Uuden-Seelannin Wellington. Tätä voi suositella kaikille, jotka pitävät Waititin erikoisesta huumorista.

*****

2. The Hustler (1961). Olen vuosien ajan ollut suuri snookerin ja myös biljardin ystävä ja fani (tosin edellisestä pelistä on vierähtänyt yli 25 vuotta), joten tämän leffan katsominen oli bucket -listalla. Odotukset olivat korkealla ja tämä leffa jopa ylitti ne kevyesti. Paul Newman maanisessa roolisuorituksessa miehenä, joka kiertelee ympäri Jenkkilää kusettamassa hölmöjä pelaajia, jotka kuvittelevat hänen olevan täysi paska pelissä. Piper Laurie varastaa kuitenkin koko leffan omalla suorituksellaan traagisena naishahmona. Hemmetin koskettava kohtalo hänellä.

*****

3. Sullivan's Travels (1941). Ilmeisesti jonkinlaiseksi komediaksi tarkoitettu raina meni täysin metsään heti alussa, kun pääosaa esittävän Joel McCrean hahmo Sullivan, joka toimii elokuvaohjaajana Hollywoodissa, saa kuningasidean lähteä kuvaamaan asunnottomien ja kulkurien elämää, koska siitä aiheesta voi tienata enemmän rahaa ja kunniaa kuin tavallisista toiminta-, komedia- ja romanttisista leffoista. Toteutus menee päin persettä ja harvoin olen tuntenut niin vahvaa vastenmielisyyttä elokuvaa kohtaan kuin tätä katsellessa. Näyttelijöissä ei ole sinällään vikaa, vaikkakin Sullivan vetääkin mutkat suoriksi ja pari tuntia kadulla "harhailtuaan" palaa maitojunalla omaan palatsiinsa. Myöhemmin palatsi vaihtuu jättimäiseen asuntoautoon.
Yhtä hauska elokuva kuin Philadelphia Story.

**

4. Old Yeller (1957). Olen tarkoituksella siirtänyt tämän leffan katsomista vuosien ajan eteenpäin, koska äärimmäisen eläinrakkaana ihmisenä ja tietoisena siitä, mistä leffa kertoo, en vaan ole pystynyt sitä aiemmin katsomaan. No, nyt katsoin ja olihan tämä aikamoinen tunnemyrsky samaan tapaan kuin Cujo aikoinaan. Hiljaiseksi veti varsinkin siinä vaiheessa, kun kävi ilmi, että vesikauhu oli alkanut vaikuttamaan Old Yellerin toimintaan.

****

5. The Iron Horse (1924). John Fordin aikaisempia mestariteoksia mykkäelokuvien ajalta. Tarinan viitekehyksenä toimii rataverkoston luominen USA:n länsi- ja itärannikon välille ja päähenkilönä on itärannikolla asuva nuori mies, jonka isä uskoi idean kannattavuuteen vuosia muita kyläläisiä aiemmin. Eeppinen tarina villistä lännestä, intiaaneista, massiivisesta rakennusurakasta, rakkaudesta, petoksista höystettynä todella kauniilla maisemakuvilla ja kuvauksella. Suosittelen lämpimästi. Kaksi tuntia hurahtaa pirun nopeasti tätä katsellessa.

*****

6. The Four Horsemen of the Apockalypse (1921). Toinen mykkäelokuva heti perään. Tätä pidetään yhtenä ensimmäisistä sodan vastaisista elokuvista ja siinä tämä parituntinen leffa todellakin onnistuu. Tarinassa espanjalainen mies muuttaa perheineen Uuteen maailmaan toiveenaan tulla rikkaaksi, missä hän onnistuu.

Miehen toinen tytär on naimisissa ranskalaisen miehen kanssa, mutta heille ei ole vielä tullut poikaa. Toinen tytär puolestaan on naimisissa saksalaisen miehen kanssa, ja heille on kertynyt kolme poikaa. Isoisä ei voi sietää saksalaista vävyään, mutta rakastaa ranskalaista vävyään. Toinen tytär saa vihdoin poikalapsen, ja se aiheuttaa ensimmäisen särön perheeseen. Aikuistuneena kyseistä poikaa näyttelee Rudolph Valentino.
Isoisän kuoltua ja jätettyä omaisuutensa kahdelle tyttärelleen, kummatkin perhekunnat siirtyvät takaisin Eurooppaan vain kuukausia ennen ensimmäistä maailmansotaa, mikä tulee olemaan se suuri katastrofi, jotka pistää perheen arvot ja varsinkin elämät ihan sekaisin.

Loistava elokuva ja varmasti tulen katsomaan tämän myöhemminkin.

*****

 

[Wizzö]

Kaksi pölkkypäätä (1938) ⭐ 7.5 | Comedy, Family, War

57m | S

m.imdb.com

Tuli katsottua tänään pitkästä aikaa. Jos tänään vielä katselisi toisen Laurel ja Hardy leffan ennen yleisurheilun alkua.

 

[Ollakseni]

Kun nyt Finnkino oli ottanut ohjelmistoonsa Titanen (2021) pitihän se mennä katsomaan. Tiesin perusidean elokuvasta ja sen että se oli voittanut Cannesissa pääpalkinnon.

Olihan se hyvä elokuva, joka vei hyvin mukanaan. Ei tullut edes hirveän paha olo katsoessa. Toki ennen elokuvaa nautittu olut vähän häiritsi keskittymistä kun alkoi olla tarve päästä kuselle. Kaunis, ruma ja koskettavakin elokuva.

 

[Buster]

Suon villi laulu, sisälsi kaikenlaisia tuttuja rakkauskirjallisuuden kliseitä uudenlaisessa kuoressa - en viitsi spoilata. Trailerin perusteella luulin sitä jostain syystä yliluonnollisella mausteella olevaksi rakkaustrilleriksi, mutta eipä tuo haitannut. Kyllä se siirappisen lämpimän asiansa ajoi, vaikkei se klassikkona jää historiankirjoihin. Hämmentävästi melkein kyyneleen tirautin lopussa, kun kaiuttimista oikein sitä lypsettiin kovaan ääneen jousimusiikilla. Daisy Edgar-Jones on pidettävä ja vakaa näyttelijä, mikä ei ole yllätys enää. Tuo jostain syystä mieleen Dakota Johnsonin. Ohjaaja Olivia Newmanin houkuttamana oikeastaan tuon menin katsomaan, koska First Match (2018) oli aikas kelpo debyyttielokuva. Tämä nyt ehkä oli vähän enemmän palkkaduuni, kun ei ollut itse käsikirjoittajanakaan. Ei yllättänyt, että Suon villin laulun oli käsikirjoittanut/sovittanut ruudulle Lucy Alibar, koska myös saman tapainen Beasts of the Southern Wild oli hänen kynästään. Suon pohjana toki menestyskirja ja kustantamo Harper Collins oikein tuottajana elokuvassa.

Thirteen Lives. Ron Howard on elokuvaohjauksen sellainen yleismies. Ihan sama mikä genre kyseessä, niin sieltä tulee sellaista luotettavaa peruslaatua. Sellainen tämä Thaimaan futisjoukkueen luolapelastuksestakin kertova elokuva oli. Periaatteessa vain dokumenttimaisesti näytettiin tapahtumat (juoksutettiin todella nopeasti pojat sinne loukkuun) ja rakennettiin niistä jännitys, eikä luotu mitään kummempaa isoa ihmisdraamaa siihen ympärille. Viggo Mortensen vahva pääroolissa ja siinä vierellä olivat Colin Farrell sekä Joel Edgerton. Vähän sellainen rajatapaus, että ei tässä vaiheessa hirveän isolla äänellä uskalla edes teknisistä Oscareista puhua. Eikä ole vielä päässyt näkemään oikein mitään muutakaan, tai viitsinyt edes lukea mitä povataan suosikeiksi, niin on vaikea hahmottaa tässä kohtaa. Saattaahan se siellä joukon jatkeena olla Parhaan elokuvankin joukossa, kun niitä nykyään on niin monta. Kuitenkin sen tyyppinen elokuva, josta on helppo pitää ja onhan se ihan vaikuttava. Viimeksi yhtä jännittävää ahtaissa ja märissä tiloissa ollut The Descentin (2005) parissa.

 

[Kiekkokatsoja]

Ei leffa, mutta kotimainen sarja nimeltä Helsinki syndrooma. Areenalta aloitin eilen katsomisen. Oli outoa katsoa, sillä toisinaan siinä oli laadukkaita hetkiä, ja toisinaan heikosti tehtyjä pätkiä.
Kotimaisuus kai näkyy?

 

[Vintsukka]

Tähän ketjuun kirjoittelu jäi vallan, vaikka tuleehan noita vahdattua. Pitääpä taas aktivoitua.

Flux Gourmet on Peter Stricklandin (Berberian Sound Studio, The Duke of Burgundy, In Fabric) uusin omituisuus, ja se kyllä viihdytti. Strickland on mestari luomaan fantasiamaailmoja, jotka ovat vain himpun verran vinksallaan todellisuudesta, ja tällä kertaan eletään maailmassa, jossa "kulinaristinen musiikki" eli ruoan valmistuksesta syntyvät äänet ovat arvostettu taiteenlaji. Vakavia teemoja käsitellään absurdin huumorin avulla, ja elokuva näyttää kauniilta. Yksi vuoden parhaista. Näin Espoo Ciné -festareilla, teatteriensi-ilta huomenna (ainakin arthouse-teattereissa). Kotiin päästyäni otin uudelleenkatseluun saman ohjaajan Katalin Vargan, mikrobudjetilla Romaniassa kuvatun kostotarinan. Hilda Péter on pääosassa vangitseva ja Strickland tiesi jo ensimmäisessa elokuvassaan, miten taitavalla kuvauksella ja toimivalla äänimaailmalla saadaan katsoja leffan vangiksi.

Samalla festarilla nähdylle Bertrand Mandicon After Bluelle kuvaavin määre on "style over substance". Tarinasta (kaukana tulevaisuudessa uudisasutetulla vieraalla planeetalla asuvat äiti ja tytär pakotetaan rikollisjahtiin) en saanut oikein missään vaiheessa minkäänlaista otetta, substanssia olisi ollut ehkä kymmenminuuttiseen lyhäriin, mutta lavastus, kuvaus ja musiikki olivat niin puoleensavetäviä, että kyllä tämän parissa pari tuntia viihtyi.

Ja pitihän sitä Forssan Mykkäelokuvafestivaaleillakin pyörähtää. Festin ehdoton kohokohta oli tanskalainen Himmelskibet vuodelta 1918, jossa pieni miehistö lähtee avaruusaluksella kohti Marsia, ja löytää sieltä meitä tuhansia vuosia edellä olevan yhteiskunnan, jossa ei tunneta sotaa, nälkää tai muitakaan penseyksiä. Leffa on valtavan naiivi ja idealistinen, mutta sitä maailma kai kaipasi maailmansodan jälkeen. Ehkä kaivataan nytkin.

Kubrickin tuotantoa olen katsellut erään leffapodcastin tahtiin. Fear and Desire ja Killer's Kiss eivät merkkiteoksia olleet, eikä mestari itsekään niitä tainnut myöhemmin korkealle arvostaa, mutta kolmas leffa The Killing on jo erinomainen heist-leffa raviradan ryöstöstä. Kirk Douglasin kanssa tehdyistä kahdesta elokuvasta Paths of Glory on mestariteos sodan absurdiudesta, Spartacus on perinteinen ylipitkä Hollywood-spektaakkeli, jota on vaikea tunnistaa saman miehen ohjaamaksi kuin pari edellistä.

Lolita oli kirja, joka aikanaan aiheutti kohua aihepiirinsä vuoksi, mutta tolkullinen lukija ymmärsi päähahmon olevan moraaliton. Kubrickin leffaversio siloittelee tarinaa (suurelta osin toki sensuurin vuoksi) niin, että se antaa pääosan pedofiilista paljon sympaattisemman kuvan. Leffa jätti aika pahan maun suuhun. Dr. Strangelove or: How I Learned to Stop Worrying and Love the Bomb (ainoa näistä jonka olin nähnyt ennenkin) on loistava satiiri, joka on yhtä aikaa uskomattoman hauska ja uskomattoman kylmäävä. Sterling Haydenin paasatessa salaliittoteoriaansa on vaikea olla vetämättä yhtäläisyysmerkkejä QAnoniin ja muuhun nykypäivän harhaiseen hörhöilyyn. Seuraavaksi listalla onkin klassikkoa klassikon perään. Barry Lyndonia ja Eyes Wide Shutia en ole ennen nähnyt, niitä odotan innolla.

YouTubessa tuli sattumalta vastaan 80-luvun TV-elokuva The Babysitter, ja kun yhtä päärooleista esittää itse kapteeni Kirk eli William Shatner, pitihän se katsoa. Lapsenvahdiksi ja kotiapulaiseksi palkattu nuori nainen alkaa kylvää eripuraa perheen välille. Juonikuvaus ja Shatner, eipä tästä leffasta juuri muuta kertomista ole. Ei huono mutta ei erityisen hyväkään. Jos joku kysyy kuukauden päästä, olenko nähnyt tämän, en välttämättä osaa vastata.

Viikon päästä Rakkautta & Anarkiaa -festeille, enköhän mä sieltäkin taas jotain kirjoittele.

 

[alwahla]

Jälleen on tullut katsottua muutama klassikko ihan ensimmäistä kertaa ja koska viimeisin viestini tähän ketjuun on useamman viikon takaa, on aika listata ne.

---

Tokyo Story (1953)

Hivenen arvelutti, kun aloin katsomaan tätä leffaa, koska leffan tarina vaikutti aavistuksen tylsältä. Tässähän leffassa eläkeläispariskunta päättää lähteä vierailemaan aikuisten lastensa luo Tokioon toisen maailmansodan jälkeisessä Japanissa. Hitaasti liikkeelle lähtevä tarina alkoi kuitenkin pian koukuttamaan, missä asiassa auttoi myös tuon aikaisen Japanin arkielämän kuvaus sekä erityisesti loistavat näyttelijät.

Sen enempiä spoilaamatta täytyy todeta, että tämä on ehdottomasti yksi parhaimmista japanilaisista elokuvista, joka on koskaan tehty alkaen ihan kuvauksesta. Tunnelma, minimalistinen kerronta, perheen sisäinen dramatiikka sekä loppu muodostavat kerrassaan erinomaisen coctailin, joka kestää lukuisia katselukertoja. Tämä leffa ei vanhene koskaan, mikä on harvinaista näinkin vanhalle leffalle, sillä leffan teema eli perhe on universaali aihe.

*****

Ladri di Biciclette (1948)

Leffan nimi on siis Polkupyörävaras (englanniksi Bicycle Thieves) ja aivan kuten Tokyo Story, myös tätä leffaa pidetään yhtenä maailman parhaimmista leffoista, mikä on täysin ymmärrettävää. Tässäkin tarinassa seikkaillaan toisen maailmansodan jälkeisessä maailmassa, nyt tosin Roomassa, jossa köyhyys iskee suoraan päin näköä heti leffan alusta lähtien.

Juoni on lyhykäisyydessään seuraava: mies menettää työssään välttämättömän polkupyöränsä pyörävarkaalle ja lähtee sitten etsimään sitä poikansa ja ystäviensä kanssa Rooman katujen muodostamasta mosaiikista. Yksinkertainen juoni, mutta voi pojat, miten hienolla tavalla kerronta on toteutettu. Näyttelijät ovat ensiluokkaisia, Rooman sivukujat tulevat tutuiksi ja katsoja toivoo jatkuvasti, että Lamberto Maggioranin esittämä Antonio saisi pyöränsä takaisin. Ei tätä leffaa voi olla rakastamatta.

*****

Mulholland Dr. (2001)

Päätin tsekata tämän leffan oikeastaan ihan vaan piruuttani, koska niin monta kertaa olen vuosien saatossa nähnyt sitä esitettävän telkassa, mutta kertaakaan aiemmin en ole sitä katsonut edes muutamaa minuuttia.

Lähes kaksi ja puoli tuntia kestävä elokuva on varsin tyypillinen Lynch -leffa eli erikoisia hahmoja riittää vaikka muille jakaa, tarina poukkoilee vähän sinne tänne ja loppu hämmentää. Tämä kuitenkin toimii huomattavasti paremmin kuin vaikkapa Eraserhead, mistä on kiittäminen paljon realistisempaa juonta (poislukien muutama hämärä kohtaus) sekä paremmat näyttelijät. Naomi Watts oli ihan hyvä pääroolissa, Laura Harring puolestaan helvetin hyvä (ja pirun seksikäs).

*****

Infernal Affairs (2002)

Tämä taitaa olla yksi ensimmäisistä hongkongilaisista elokuvista, jonka olen nähnyt. Ihan hyvä leffa, josta Martin Scorsese ohjasi remaken nimeltään the Departed. Toisin kuin the Departed, on tämä alkuperäinen teos huomattavasti intensiivisempi, mikä selittyy 100 minuutin kestolla. Hong Kong näyttäytyy varsin kylmänä ja kolkkona paikkana, jossa paikallinen mafia on soluttautunut lähes joka paikkaan, myös poliisilaitokseen.

Jos ei ole jostain kumman syystä nähnyt Departedia, kannattaa katsoa ensin tämä leffa ja vasta sen jälkeen Departed, niin voi verrata, kumpi onnistui paremmin. Itse laittaisin Departedin tämän leffan edelle, koska siinä syvennytään päähenkilöihin paljon paremmin kuin tässä.

****

Patton (1970)

Vihdoin tuli nähtyä tämä klassikko ja heti ensimmäisistä hetkistä lähtien kävi selväksi se, että George C. Scott todellakin ansaitsi saada Oscarin roolisuorituksestaan. Massiivinen, voisi sanoa jopa eeppinen liki kolmetuntinen leffa, on lähes kokonaan Scottin suorituksen kannattama ja mies todella eläytyi joka solullaan Pattonin rooliin. Odotukset tämän leffan suhteen olivat minulla käytännössä olemattomat, sillä en tiennyt yhtään, mitä odottaa. Yksi parhaimmista omalla sarallaan.

*****

Flash Gordon (1980)

Todellinen aivot narikkaan -leffa, joka on useamman vuoden ajan houkuttanut minua, mutta nyt vasta päätin katsoa sen enkä hetkeäkään katunut tuota päätöstä. Halvaltahan tietyt kohtaukset ja varsinkin asusteet vaikuttivat, mutta mitä sitten. Tärkeintä oli tunnelma ja sitä tässä leffassa todellakin piisaa. Musiikki oli ihan jees myöskin.

****

Harakiri (1962)

Nämä samurai-leffat ovat vaan niin pirun houkuttavia, että oli suorastaan pakko katsoa tämäkin. Ja oli todella hyvä, että niin tein, sillä tämä kuuluu ehdottomasti niiden kaikkein parhaimpien joukkoon. Näyttelijät ovat erinomaisia, samoin kuvaus ja taistelukohtaukset. Kaiken taustalla oleva surullinen tragedia on kuitenkin se, joka jäi vahvimpana mieleen. Ei mikään ihme, että tämä leffa herättää edelleen keskustelua sekä Japanissa että muualla maailmassa.

*****

Rosemary's Baby (1968)

Taidan olla niitä viimeisiä ihmisiä leffaintoilijoiden joukossa, jotka eivät ole nähneet tätä Roman Polanskin klassikkoa. No, nyt tuo virhe on korjattu ja olihan tämäkin aikamoinen kokemus. Mia Farrow nuorena äitinä vetää elämänsä roolin ja juuri hänen takiaan tämä elokuva tuntuu niin koskettavalta ja sydäntäsärkevältä.

****

The Sea Hawk (1940)

En edes muista, milloin viimeksi olen nähnyt Errol Flynnin tähdittämän elokuvan, mutta epäilen siitä olevan ainakin kymmenen vuotta aikaa. Tässä 40-luvun seikkailussa hän esittää englantilaista merirosvoa aikakaudella, jolloin Espanja alkoi suunnitella Voittamattoman Armadan rakentamista ja Englantia vastaan käytävää sotaa. Viihdyttävä leffa kerta kaikkiaan, joka kestää useamminkin katselukerran.

****

 

[Shardik]

Tuli katsottua toistamiseen Eternal Sunshine of the Spotless Mind (Tahraton mieli, 2004). Eka kerta oli aikoinaan teatterissa. Oli kyllä täysin unohtunut miten paljon suuria nimiä leffassa oli. Carreyn (jonka toki muistin) lisäksi Kate Winslet, Kirsten Dunst, Mark Ruffalo, Elijah Wood. Ihan jees leffa oli yhä.

 

[Vintsukka]

Terveisiä Rakkautta & Anarkiaa -festareilta.

Taas mennään.

Triangle of Sadness of Ruben Östlundin uusin elokuva, joka tarjoaa hyvin samanlaista päin naamaa lyötyä kommentaaria ja satiirista huumoria kuin ohjaaja-käsikirjoittajan edellinenkin leffa The Square. Tällä kertaa ollaan laivaristeilyllä, jolla ökyrikkaat matkustajat elävät eri maailmassa kuin laivalla työskentelevät duunarit. Hauskin tänä vuonna teatterissa näkemäni leffa.

Olivia Wilden ohjaama Don't Worry Darling on kerännyt huomiota lähinnä ulkotaiteellisilla asioilla, eikä leffassa itsessään valitettavasti paljon kehumista ole. Puuduttava "mysteeri", jonka loppuratkaisu on yhtä aikaa ennalta-arvattava ja täysin epälooginen. Ulkokuori leffalla on komea, mutta sisältä se on tyhjä. Florence Pugh on ihku.

 

[Vintsukka]

Terveisiä Rakkautta & Anarkiaa -festareilta.

Mass, näyttelijänä paremmin tunnetun Fran Kranzin debyytti käsikirjoittajana ja ohjaajana, on hengästyttävä kaksituntinen leffa, jossa lähinnä istutaan ja puhutaan. Kouluampujan vanhemmat istuvat samaan pöytään yhden poikansa uhrin vanhempien kanssa ja yrittävät yhdessä ymmärtää tapahtunutta. Varsinkin Martha Plimptonin roolisuoritus uhrin äitinä on vangitseva. Harvoin tulee elokuvaa katsoessa itketty, mutta tämä sen sai aikaan.

Evolution on unkarilainen elokuva holokaustin traumoista ja niiden siirtämisestä eteenpäin tuleville sukupolville. Pari mainiota näyttelijäsuoritusta, mutta tämä tuntui vähän haahuilevalta ja päämäärättömältä leffalta. Ja ratkaisu esittää koko elokuva vain kolmella pitkällä otoksella tuntuu turhalta gimmickiltä, varsinkin kun pitkät otot on feikattu ja saumat näkyvät.

Three Minutes: A Lengthening on idealtaan mielenkiintoinen dokkari, jossa otetaan lähtökohdaksi jenkkituristin puolalaisessa pikkukylässä 1930-luvulla kuvaama lyhyt filminpätkä, ja aletaan selvittää kuvauspaikkaa ja kuviin osuneita ihmisiä. Tästä päästään tietenkin tangenteille holokaustiin ja Puolan yhteiskuntaan ennen holokaustia. Idea on hyvä, mutta leffan toteutus on vähän sekava ja aiheesta toiseen hyppivä.

 

[Arnold]

Kokoajan Jarhead - Merijalkaväen mies. Hyvä sotaleffa.

 

[Vintsukka]

Terveisiä Rakkautta & Anarkiaa -festareilta.

Mark Cousins tunnetaan dokumenteistaan elokuvan historiasta, mutta The Story of Lookingissa mies on itse pääosassa. Cousinsin toinen silmä on huonossa jamassa ja edessä on leikkaus. Ennen leikkausta mies murehtii tulevaisuuttaan, pohtii näkemisen merkitystä elämässään ja muistelee kauneimpia ja rumimpia näkemiään asioita. Ihan mielenkiintoinen lähtökohta ja Cousins ei pelkää paljastaa itseään kameralle (niin emotionaalisesti kuin fyysisestikin), mutta ei tässä ehkä ihan kokpitkän leffan verran ollut sisältöä. Varsinkin lopetus tuntui ylimääräiseltä ja päälleliimatulta. Olisi ehkä toiminut paremmin puolituntisena lyhärinä.

Earwig kertoo nuoresta tytöstä, jota kummallinen mies hoitaa ja pitää suljettuna asunnossaan. Hampaattomalle tytölle pitää tehdä joka päivä uudet tekohampaat, ja ne tehdään tietenkin tytön omasta syljestä jäädyttämällä. Sitten mies saa käskynannon, että tyttö on valmistettava ulkomaailmaa varten. Earwig oli ensimmäinen näkemäni Lucile Hadzihalilovicin elokuva, ja saattaa hyvinkin jäädä viimeiseksi. Näyttäähän elokuva nätiltä ja näyttelijät ovat mainiot, mutta kyllä minä kaipaan leffalta edes vähän sisäistä logiikkaa tai ideaa juonen takana. Earwig tuntui lähinnä halvalta David Lynch -kopiolta. Mutta ehkä olen vain idiootti, joka ei tajunnut leffan hienoutta.

The Hole (Il buco) on hitaasti etenevä ja hypnoottinen elokuva, joka perustuu tositarinaan 1960-luvun italialaisesta retkikunnasta, joka kartoitti syvää maanalaista tunnelia. Elokuva, jossa ei tapahdu mitään kovin dramaattista ja kaikki on hidasta, mutta jotenkin tämä onnistui imemään sisäänsä 90 minuutiksi.

Vesper sijoittuu ekokatastrofin jälkeiseen maailmaan, jossa hyväosaiset ovat linnoittautuneet pieniin kaupunkeihinsa ja loput ihmiskunnasta on jätetty selviytymään karuun ympäristöön. Nuori tyttö ja lentävän droonin kautta kommunikoiva halvaantunut isänsä löytävät pudonneen lentokoneen ja sen kaupunkilaisen matkustajan, ja kohta juoksevat henkensä edestä. Tarina ei ole erityisen originelli, mutta ankara ympäristö on toteutettu upeasti ja näyttelijät ovat mainiot, varsinkin Eddie Marsan tytön vittumaisena setänä.

1950-luvun West Endissä tapahtuu murha, joka kietoutuu kutkuttavasti Agatha Christien Hiirenloukku-näytelmän juoneen. Sam Rockwellin juoppo veteraanipoliisi ja Saoirse Ronanin yli-innokas nuori poliisi pistetään murhaajan jäljille. See How They Run ei ole vallankumouksellinen tai visionäärinen, mutta se on osaavasti toteutettu murhamysteeri reilulla ripauksella huumoria ja loistavalla näyttelijäkaartilla.

Ja The Passengers of the Night (Les passagers de la nuit) on elämänmakuinen ja (enimmäkseen) sydäntälämmittävä läpileikkaus yhden perheen ylä- ja alamäistä 1980-luvun Pariisissa. Charlotte Gainsbourg on pääosassa loistava, kuten yleensäkin.

13 leffaa teatterissa neljään päivään (näin samalla reissulla The Sadnessin (**½) ja Three Thousand Years of Longingin (****)). Ensi viikonloppuna vielä takaisin Helsinkiin festaroimaan kuuden leffan verran.

 

[Vintsukka]

Terveisiä Rakkautta & Anarkiaa -festareilta.

Jos olisin paremmin perillä R.W. Fassbinderin elokuvista ja elämästä, olisin todennäköisesti saanut enemmän irti François Ozonin elokuvasta Peter von Kant, joka sekoittaa Fassbinderin elämää ja tämän Petra von Kantin katkerat kyyneleet -elokuvaa. Mutta kun en ole, tämä oli "vain" ihan mainio tragikomedia yhden herkän ja mieleltään epätasapainoisen taiteilijasielun rakkauselämästä. Kässäristä löytyy muutama kutkuttava repla ja Denis Ménochet on vahva pääroolissa.

Virolaisessa komediassa Tree of Eternal Love (Kiik, kirves ja igavese armastuse puu) automekaanikko yllättää tyttöystävänsä petipuuhissa vieraan miehen kanssa, ja päättää siltä istumalta lähteä road tripille kaatamaan puu, johon on aikanaan kaivertanut omansa ja mielitiettynsä nimikirjaimet. Repsikaksi reissuun lähtee elokuvahullu tekevä työkaveri, joka päättää tehdä dokumentin matkasta. Ja ette muuten arvaa, mutta matkaan tulee muutama mutka. Sata kertaa nähdyistä aineksista saadaan aikaan ihan maistuva soppa hyvällä sanailulla ja pikku hiljaa absurdimmiksi vääntyvillä juonenkäänteillä.

Sick of Myself (Syk Pike) on erinomainen norjalainen synkän naurettava ja naurettavan synkkä komedia narsistista, joka tekee kaikkensa saadakseen läheisiltään huomiota, ja tietenkin homma menee nopeasti överiksi. Kristine Kujath Thorp on pääosassa loistava ja elokuva onnistuu luomaan uskottavan kuvan sairaalloisen narsistisesta ihmisestä.

David Cronenbergin Crimes of the Future pitää sisällään paljon mielenkiintoisia ja kunnianhimoisia ideoita, mutta toteutus ei valitettavasti ole ihan samalla tasolla. Tämä olisi voinut olla nuoremman Cronenbergin käsissä ja kunnon budjetilla mestariteos, nyt se on mielenkiintoinen kuriositeetti.

Enys Men on 1970-luvulle sijoittuva ja 70-luvun vehkeillä kuvattu kauhuleffa naisesta, joka asuu yksin pienellä saarella ja työkseen tarkkailee paikallisten kukkien kasvamista. Pikku hiljaa saarella alkaa kuulua ja näkyä omituisia. Ja siinä se juoni sitten olikin. Tarina ei etene oikein mihinkään, mutta pikkuhiljaa kasvava kauhu pitää otteessaan 90 minuuttia, lähinnä taitavan kuvauksen ja hyytävän äänimaailman ansiosta.

The Banshees of Inisherin oli minulle festarin leffoista se odotetuin, koska Colin Farrell ja Brendan Gleeson palaavat siinä ohjaaja-käsikirjoittaja Martin McDonagh'n ruotuun loistavan In Brugesin (eli surkeasti suomennetun Kukkoilijoiden) jälkeen. Heti alusta alkaen elokuva lyö kasvoille sen, että tämä ei ole uusi In Bruges, mutta alkujärkytyksen jälkeen tämä oli loistava leffa. Farrell ja Gleeson ovat parhaat ystävät, jotka asuvat pienellä irlantilaissaarella 1920-luvulla, kun Irlannin sisällissota raivoaa lähellä mutta kuitenkin niin kaukana. Eräänä päivänä toinen kaveruksista ilmoittaa, ettei haluakaan enää olla kaveria, ja tämä ilmoitus syöksee molempien elämät syöksykierteeseen. Pienimuotoinen ja surumielinen komedia loistavilla näyttelijöillä, erinomaisella käsiksellä ja upeilla maisemilla.

17 leffaa tuli festareilla nähtyä, tässä niistä top 5:

1. The Banshees of Inisherin
2. Triangle of Sadness
3. Sick of Myself
4. See How They Run
5. Mass

Triangle pyörii parhaillaan teattereissa, Banshees ja See How ilmestyvät teattereihin myöhemmin. Noiden kahden muuden saatavuudesta on vaikeampi sanoa.

 

[Buster]

Nopea ote joistain viimeaikaisista katsomisista:

Poser (2021) - Columbuksen underground-musaskenestä kertova audiovisuaalinen mestariteos, tai ainakin lähes sellainen. Se kertoo impotentista tuskasta kun haluaa taitelija ja osallistua, mutta kun ei omaa mitään sanottavaa. Ei ole kehittänyt omaa ääntään ja ajatusprosessiaan, vaan toistaa muiden ajatuksia vailla omaa identiteettiä. Poserissa vangitsevan Sylvie Mixin päähahmo perustaa podcastin päästäkseen lähelle ihailemiaan paikallisia artisteja, joiden maailma, mielipiteet sekä musiikki ruokkivat Mixin hahmon omia taiteellisia intohimoja, mutta väärällä tavalla. Eniten hän ihailee Damn The Witch Sirenin (oikea bändi, elokuva on täynnä paikallisia muusikoita) Bobbi Kitteniä, jonka räiskyvä persoonallisuus lumoaa kameran ja katsojan. Erittäin immersiivinen ja hienosti kerrottu, erityisesti leikattu, tarina. ****½

Häät ennen hautajaisia (2022) - Kari Ketosen ohjaama miellyttävä elokuva, jossa oli annoksensa tragediaa ja komediaa. Iina Kuustonen hääsuunnittelijana toimiva päähahmo saa kuulla sairastavansa syöpää ja hälle tulee kiire elää elämäänsä. Ketonen roolittanut luottomiehensä Antti Luusuaniemen näyttelemään jälleen yksinkertaisen miehen roolia ja toimiihan se jälleen! Nauratti ja kosketti, mutta varsinainen huipennus jäi puuttumaan. Tyyli oli toki alusta alkaen melko vähäeleinen ja lopetus oli sen mukainen, mutta itse olisin halunnut siihen sen tunteikkaan huipennuksen, sekä uskalluksen lopettaa tällainen elokuva Chaplinin tavoin naurulla ja parilla kyyneleellä. Nyt oli vähän sellainen cop-out, eli luistaminen siitä. Ei kenties uskallettu viedä ihan loppuun saakka. ***+

Both Sides of the Blade (2022) - Claire Denis'n uusimmassa pääpariskunta uskoo, että he kestävät menneisyytensä palaamisen mukaan nykyelämäänsä kolmannen henkilön muodossa, mutta kolmiodraamahan siitä syntyy ja alun täydellinen avioliitto alkaa venyä ja ratkeilla. Päärooleissa on timanttia Juliette Binochen ja Vincent Lindonin, sekä Gregoire Colinin muodossa. En tiedä miten elokuvan pitäisi toimia, koska Binochen hahmo osoittautuu niin epäpidettäväksi. Hän on riippuvainen rakkaudesta, joka on vissiin jonkinlainen itsekäs validaatio hänelle omasta olemassaolostaan ja hän manipuloi sekä valehtelee niin pitkään kuin pystyy pilaten kolme elämää. Alkaa käymään aina pidettävän Lindonin herkkää ex-vankia sääliksi. En oikein tiedä oliko kaiken tarkoitus näyttäytyä näin, mutta noin siinä omalla kohdalla kävi. Binochen hahmolla on ongelmia ja en oikein näe mitään traagista tuossa, minkä vuoksi minun pitäisi sääliä häntä. ***

Three Thousand Years of Longing (2022) - The Fallin mieleentuova vuosituhansia käsittävä visuaalinen tarina, jossa yksinäinen ja emotionaalisesti sulkeutunut myyttejä tutkiva akateemikko (Tilda Swinton) törmää djinn-henkeen (Idris Elba), joka antaa hänelle kolme toivomusta vastineeksi vapaudestaan. Tai tarkemmin akateemikko tutkii tarinoita sekä tarvetta kertoa niitä. Ja djinnillä vastapa on tarinoita kerrottavaksi. Pari tuntia vierähti mukavasti, mutta jäin kaipaamaan koukkua ja aggressivisempaa kemiaa pääosaesittäjien / hahmojen välillä. Vähän jää George Millerin elokuva passiiviseksi ja akateemiseksi, pointti täysin rivien väliin. Seitsemän vuoden odotuksen jälkeen ihan itse myös ladoin varmaan mielessäni liikaa odotuksia. ***+

Between Two Dawns (2022) - Näytelmämäinen kapitalismia, moraalia sekä oletettavasti paikallisia työläisoikeuksia käsittelevä turkkilaiselokuva, jossa melko merkittävässä paikallisessa hikitehtaassa/perheyrityksessä sattuu vakava onnettomuus. Johdossa olevat kaksi veljestä ovat hieman eri puusta veistettyjä. Bisneshenkisempi veljes voivottelee välittömästi tapahtuman kalliutta sekä vaikutuksia yritykselle, kun taas toinen on hieman inhimillisempi. Jännittävä ja hyvin tehty ihmisdraama, joka jättää asiaan kuuluvan maun suuhun. ****

Day Shift (2022 - Mukavan 80-lukulainen toimintaelokuva, eli överi, machomainen ja komediallinen. Ei tasokas klassikko, mutta kyllä tämän kerran katsoo ja viihtyy. Jamie Foxx esittää eronnutta perheenisää, jonka altaidenpuhdistajan työ on pelkkä lavaste hänen oikealle työlleen; öisin hän metsästää sekä tappaa vampyyreja. Luonnollisesti tähänkin hommaan sisältyy paperityötä ja byrokratiaa, jota edustaa naiivia ja hyväsydämistä idioottia jälleen kerran loistavasti näyttelevä Dave Franco. Kun vielä Jamie Foxxin vaimoa näyttelee Meagan Good, niin kyllä siinä jo yksi Snoop Dogg menee sivussa. Soundtrack hyvä, vaikkei kyllä yhtään pintaa syvemmältä ole kaiveltu biisejä. ***

 

[axe]

Katoin tän uusintaversion Kingin Firestarterista (Tulessa syntynyt). Olin lukenut murskakritiikkejä ja totaalisesta kaupallisesta flopista, mutta ajattelin että eihän se nyt niin huono voi olla. Herranjestas, kyllä se voi. Miten pystyy tekeen noin tylsän elokuvan, jonka yksikään henkilö ei herätä katsojassa mitään muuta tunnetta kuin välinpitämättömyyttä ja turhautumista. Zac Efron ei ollut edes söpö.

Ja seuraavaksi sitten tulossa Running Manin uusi versio. Jännä nähdä tekeekö ne sen kökköelokuvan uusiksi vai tehdäänkö tällä kertaa leffa siitä kirjasta.

 

[axe]

Nyt mää kattosin uusimman King-filmatisoinnin Mr. Harrigan's Phone, eikä sitäkään oikein voi suositella muuta kuin King-harrastajille. Eihän se novelli ollut leffamainen tai leffan arvoinen yhtään, ja tällä kertaa jopa on heikkous sitten kun elokuva onkin uskollinen tekstille. Koska siinä nyt tekstissä nyt ei vaan ole elokuvaa sisällä. Ei se huono ole, ei kökkö tai huonosti näytelty tai mitään sellaista, mutta se on vaan tylsä eikä siinä oikeasti tapahdu mitään.

 

[SamSal]

Total Recall
Last action hero

Pojan kanssa kahlattu kaikenlaisia elokuvia läpi ja nyt vietettiin viikonloppua Arskan parissa.
Poika tykkäsi ja kyllä itsellekin etenkin Total Recall maistui.
Last action herokin ihan hyvä kun ei ota sitä liian vakavasti.

 

[Nosebleed]

Total Recall
Last action hero

Pojan kanssa kahlattu kaikenlaisia elokuvia läpi ja nyt vietettiin viikonloppua Arskan parissa.
Poika tykkäsi ja kyllä itsellekin etenkin Total Recall maistui.
Last action herokin ihan hyvä kun ei ota sitä liian vakavasti.

Tulipa mieleen, että Last Action Hero oli aikaansa edellä. Nykyään tollaisia itselleen nauravia metahuumoria sisältäviä actionkomedioita arvostetaan enemmän. On Deadpooleja ym. Vuonna 1993 maailma ei osannut vielä sanoa tuohon mitään vaan kansa odotti uusia Terminaatoreita ja Predatoreja Arskalta.

Hyvä kuulla, että pojalle maistuu kunnon leffat.

Ja on muuten killeri soundtrack leffalla!

 

[SamSal]

Tulipa mieleen, että Last Action Hero oli aikaansa edellä. Nykyään tollaisia itselleen nauravia metahuumoria sisältäviä actionkomedioita arvostetaan enemmän. On Deadpooleja ym. Vuonna 1993 maailma ei osannut vielä sanoa tuohon mitään vaan kansa odotti uusia Terminaatoreita ja Predatoreja Arskalta.

Hyvä kuulla, että pojalle maistuu kunnon leffat.

Ja on muuten killeri soundtrack leffalla!

On tämä kieltämättä mukavaa, kun on tullut katsottua pojan kanssa vanhoja klassikoita ja "klassikoita" uudestaan.

Vähän tietenkin tarvii miettiä mitä voidaan katsoa ja mitä ei, kun ikää on vasta se 12 vuotta.
Terminatorit on toivelistalla ensimmäisenä, mutta ehkei ihan vielä.

Indiana Jonesit ja Paluut Tulevaisuuteen leffat on uponneet hyvin. Samoin Leslie Nielsenin ja Jim Carreyn tuotanto tuntuu maistuvan.

Vaimo peijooni toppuuttelee aina noiden ikärajojen kanssa, mutta ollaan me salaa katsottu Commando.

 

[finnjewel]

Areenasta vielä pari päivää löytyvä Sopeutumattomat (Misfits) vuodelta 1961.
Ohjaus John Huston
Pääosissa Clark Gable, Marilyn Monroe, Montgomery Clift.
Jostain syystä on aikaisemmin jäänyt näkemättä. Yllättävän paljon on mukana mm. miesten ja naisten tasa-arvoasiaa - mielenkiintoisesti kätkettynä. Kuten myös syrjäytymistä elokuvan nimen mukaisesti.