"Muutama" leffaklassikko on taas tullut viime aikoina nähtyä, joista tässä parhaimmat.
1. Harold and Maude (1971). Ehdottomasti yksi hauskimmista leffoista, jonka olen tänä vuonna nähnyt. En todellakaan osannut odottaa mitään tältä leffalta, vaikka olin toki tietoinen sen statuksesta yhtenä 1970-luvun parhaimmista leffoista. Ruth Gordon ja Bud Cort loistivat pääosissa ja jokainen kohtaus, jossa he olivat, oli silkkaa timanttia. Musta huumori kukkii ihan alusta alkaen ja juuri sellaisesta minä pidän. *****
2. The Last Picture Show (1971). Olen nähnyt muutama viikko sitten American Graffitin (suom. Svengijengi -62) ja siihen verrattuna tämä oli kaikin tavoin parempi kokonaisuus. Kuoleva pikkukaupunki 1950-luvun Amerikassa tarjoaa vähintäänkin ikimuistoisen taustan nuorisoleffalle, ja se todellakin toimii. Jeff Bridges on kerrassaan erinomainen pääroolissa ja vielä paremman roolityön tekee Timothy Bottoms. Tämä on niitä leffoja, jotka jokaisen tulisi nähdä vähintään kerran elämässään. Koskettava, raadollinen, elämänmakuinen ja aito. ****
3. Das Cabinet des Dr. Caligari (1920). Pari mykkäelokuvaa tähän väliin, sillä niistä ei vaan saa kyllikseen. Yli satavuotias kauhuelokuva toimii edelleen. Saksalaiset todellakin osasivat leffanteon jo viime vuosisadan alussa ja tämä kuuluu niiden parhaimmistoon. Elokuvassa mielisairaalan johtaja, joka on erikoistunut unissakävelijöihin, päättää alkaa toteuttaa murhanhimoisia suunnitelmiaan pikkukylässä apunaan sairaalaansa tullut unissakävelijä, joka ei luontaisesti tiedä mitään tekemistään murhista. Erityisesti lavasteet tekivät minuun suuren vaikutuksen ja tarinakin toimii hyvin. ****
4. Tabu: A Story of the South Seas (1931). Bora Borassa kuvattu yli 90-vuotias draama nuoresta parista, jonka onni ja tulevaisuus tulevat uhatuksi, kun tuleva morsian määrätään heimojohtajan toimesta pyhäksi neitsyeksi. Varsin autenttinen kuvaus Bora Boran elämästä viime vuosisadan alusta, ja kun suurin osa näyttelijöistä on myös alkuperäiskansaa, on tunnelma taattu. Varsinkin nuoren parin pako sivistyksen ääreen omasta kyläyhteisöstään sekä erityisesti kaikki kulttuurierot paistavat silmään. Surullinen leffa, jossa on kuitenkin myös onnellisia hetkiä. ****
5. The Producers (1967). Mel Brooksin hauskin leffa, ehdottomasti. Zero Mostel ja Gene Wilder pääsevät irroittelemaan oikein kunnolla ja aika monta kertaa tuli leffan aikana naurettua räkäisesti heidän oivalluksilleen. Siitä olikin jo vierähtänyt useampi vuosi, kun olen viimeksi Brooksin leffoja nähnyt. ****
6. Hunt for the Wilderpeople (2016). Taika Waititin ohjaus näkyy selvästi tässä sopivan pienessä seikkailudraamassa. Sam Neill jurona ottoisänä sekä Julian Dennison ongelmanuorena muodostavat yllättävän toimivan parivaljakon ja kun heidän pakomatkansa starttaa, Waititin tunnusomainen huumori pääsee selvästi näkyviin. Uusi-Seelanti näyttäytyy vielä kauniimmassa valossa kuin LotR-leffoissa. ****
7. The Lighthouse (2019). Piru vie! Robert Pattinson osaa näytellä. Toki tämä ei ole enää vuosiin ollut mikään yllätys, mutta silti sitä aina rupeaa ihmettelemään, miten erilainen hänen uransa olisi ollut, jos hän ei olisi koskaan mennyt näyttelemään niissä Twilight-leffoissa. Willem Defoen solkkaama englanti oli harvinaisen epäselvää, joten onneksi leffassa oli tekstitykset. Mustavalkoinen kuvaustyyli sopi täydellisesti leffalle ja kuin sokerina pohjalla majakka oli sopivan aavemainen paikka tarinalle. ****
8. Midsommar (2019). Myönnettävä se on: olen hitusen ihastunut Florence Pughiin. Hänessä on vähän samanlaista särmää kuin Chloë Graze Moretzissa ja tietyllä tavalla sellaista sopivaa seksikkyyttäkin ja kun näihin ominaisuuksiin lisätään vielä pirun vaikuttavat näyttelijätaidot, on lopputulos aikamoinen. Siinä missä the Lighthouse oli mustavalkoinen, on tässä leffassa värejä vaikka muille jakaa. Tarina on myös hyvä, samoin näyttelijät, mikä on harvinaista herkkua näin nykyaikaisesta kauhuleffasta puhuttaessa. Suosittelen. ****
9. The Boy in the Striped Pajamas (2008). Joo. Pirun koskettava leffa ja on suoranainen ihme, etten kyynelehtinyt loppukohtauksen aikana. Tosin seuraavalla katselulla se on täysin odotettavissa. Kahdeksanvuotiaan pojan näkökulmasta kuvattu tarina natsi-Saksasta on lähes koko ajan todella raadollinen ja varsinkin Jack Scanlon nimenomaisena poikana raidallisessa pyjamassa tekee unohtumattoman roolityön. Rankka leffa. ****
10. Zulu (1964). Pieni brittiläinen osasto sinnittelee tuhansien zulu-sotilaiden rynnätessä heidän kimppuunsa keskellä erämaata. Taistelukohtaukset ovat onnistuneesti kuvattu, samoin kasvava paniikki, kun tieto siitä, että 4000 zulua ovat tulossa kyläilemään. Ruotsalaista pastoria Otto Wittia näyttelevä Jack Hawkins on leffan vastenmielisin henkilö, sillä hänen ansiostaan palvelijoina olevat zulut pakenevat ja lisäksi hän rupeaa nakertamaan joukkojen moraalia paasaamalla raamattua juuri ennen ensimmäistä hyökyaaltoa. Vähemmästäkin on ammuttu ihmisiä. ****
11. Cape Fear (1962). Alkuperäinen Cape Fear on huomattavasti parempi kuin Scorsesen remake. Tämä on todettava heti alkuun. Robert Mitchum on juuri sopivan rosoinen ja ahdistava Max Cadyna ja Gregory Peck on puolestaan oma jämäkkä itsensä Sam Bowdenina. Leffa on kuvattu pienemmällä budjetilla kuin remake ja sekin tekee lopputuloksesta nautinnollisemman kokonaisuuden. ****
