Aika paljon kavereissa on jengiä, joka selkeästi haluaisi muksuja, mutta hirveästi pelottaa kaikki mahdollinen. Ei ole omakotitaloa, vakkariduunia, sählytkin jää väliin ja joutuu heräämään öisin. No joo, jostain joutuu luopumaan ja ihan hyvä on olla suht vakaa tilanne tietenkin, kuten elämässä muutenkin, mutta ei nyt jumankauta saa pelätä elämää. Sitähän se vanhemmuus kuitenkin vain on, tavallista elämää.
Ja mitä siihen rajoitetun vapauden tilalle sitten saa, ei oikein voi kuvailla. Onhan se tunneside vain aikamoinen - halit, harrastukset, iltalukemiset, isänpäiväkortit ja muut. Vähän vaikea niitä on sanoiksi pukea, mutta aina vain on synnytyssalista tullut mun tietooni mitä onnellisin jätkä ulos. Eikä se elämä niin paljon edes rajoitu. Mulla on kaksi muksua, käyn duunissa, opiskelen, liikun ja ehdin vielä oluellekin kavereiden kanssa silloin tällöin.
Älkää hommatko lapsia, jos satasen varmasti molemmista siltä tuntuu. Jos yhtään epäilette, niin yrittäkää ehdottomasti. Muksua ei enää nelikymppisenä saa, mutta jos vapauden perään haikailee, sen saa vielä takaisin. Tämä tietysti sillä edellytyksellä, että parisuhde on kunnossa, koska lasta ei kannata hankkia laastariksi.
Tämä nyt tällaisena välihuuteluna, ja toivottavasti osa palstalaisista tajuaa lukea tämän ilman sen kummempia värilaseja. En minä mitään tuputa, mutta rohkaisen kyllä vanhemmuuteen. Kasvattaa, vahvistaa ja antaa ennen kaikkea vilpittömiä ilon ja rakkauden kokemuksia kaiken hässäkän keskelläkin.