Muutamia hajanaisia kommentteja viimeisimpiin aiheisiin tässä, TQoFE:n viimeisimmän viestin luin aikoinaan, mutta en nyt enää siihen palaa. Näin on varmasti mielekkäintä ihan meidän molempien sekä kanssapalstailijoiden kannalta.
Hajanaisessa järjestyksessä omia mietteitäni, aloitetaan vaikka alkoholista. Minä en koskaan ole kännissä ollut, enkä toivottavasti olekaan, mutta juon n. kerran viikossa oluen. Joskus kiskaisen sen ruoan kanssa, joskus saunan jälkeen. Satunnaisesti otan viiniä ruoan kanssa. En oikeastaan näe mitään syytä sille, etteikö lapsen nähden voisi alkoholia nauttia, jos aikuinen kykenee vetämään rajat käytölleen. Örveltäminen on sitten asia erikseen, sitä en soisi näkevän sen enempää lasten kuin aikuistenkaan. Minä jouduin isukkini sekoiluja muksuna jonkin verran kestämään, mutta ne loppuivat onneksi aikanaan ja nykyään hän on raitis.
---
Juhliin pätee mun käsittääkseni se sama kuin mihin tahansa organisointiin ja asioiden järjestämiseen - hyvin hoidettu keskimäärin myös toteutuu hyvin ja päinvastoin. Jos muksujen juhlan laatii heidän kyvyilleen sopivaksi, se on varmasti lapsille todella iso juttu ja itsevarmuusboosti sekä vanhemmillekin vähintään siedettävää seurattavaa. Olen ollut itse pääasiassa hyvin tai kohtalaisesti järjestetyissä lastenjuhlissä, ja joo, ei niitä pakollisia muiden esityksiä aina jaksaisi seurata. Kummasti kuitenkin jonkinlaista empatiaa on ilmassa, kun tajuaa, että joillekin niiden vieraiden muksujen esiintymiset ovat aivan yhtä tärkeitä kuin mulle oman lapseni.
Pakko kyllä tähän väliin kehua oman tyttöni koulun tähänastisia juhlia, jotka ovat olleet varsin sujuvia ja näpsäköitä, vaikka vuorotellen joulu- ja kevätjuhlassa esiintyykin puolet koululaisista.
Minä en näe kuvaamista erityisen rasittavana ongelmana, ellei kuvaajat luule nauttivansa jotain erityisoikeuksia pilata muiden näkyvyyttä. Ylipäätään olen sitä mieltä, että nuo juhlat ovat ihan hauskoja tapahtumia lapsille, jos hommaan on paneuduttu ja aikuinen asennoituu niihin hiukan eri tavalla kuin 80 euron rockspektaakkeliin.
---
Ja vielä onnellisuuskeskusteluunkin otan osaa. Nimittäin tuon onnellisuuden kokemisen tutkimuksiin vedoten taitaa pystyä kääntämään ihan miten päin vaan.
Tässä päinvastainen tulos:
Tutkimus: Lapsiperheiden vanhemmat onnellisempia kuin sinkut | Helsingin Uutiset
Tästäkin voi jotain mietteitä saada:
Lapsi: onni vai onnettomuus?
Tämä on aika neutraalia pohdiskelua koko aihepiiristä alkaen siitä, että mitä se koettava onnellisuus lopulta on:
Tilastokeskus - Kyllä se siitä ajan myötä
Aika loogista tuo viimeisen linkin matsku; nuori ja pienituloinen huoltaja on kokonaisvaltaisesti aika kovassa koulussa. Nuori on ehkä odottanut vanhemmuudesta jotain taikatemppua, ja jos noita käppyröitä katsoo, ei liene mikään yllätys, että heikoin arvo on 15-19 -vuotiailla 4+ lapsen vanhemmilla. Yli kolmekymppisenä tulotaso alkaa vakiintua, mikä helpottaa arkea, parisuhde on vakiintunut, elämä on vakaampaa. Myöhemmin lapset koetaan pääasiassa positiivisena asiana.
Sanotaan nyt näin, että mua henkilökohtaisesti kovasti ihmetyttää sellaisen normaalilla toimeentulolla ja terveydellä varustetun henkilön arvomaailma, joka kykenee läheiset ja positiiviset ihmissuhteensa arvottamaan onnettomuutta tuottaviksi. Tuo Järvilehdon maininta onnellisuuden kahdesta puolesta on sikäli ihan fiksua turinaa, että varsin usein näissä keskusteluissa painottuu nimenomaan hedonistisuus eikä syvemmät tuntemukset. Niitä harva lapseton edes osaa aavistaa, koska näkee lapsessa vain vaivan ja kuluerän, mikä on ymmärrettävästi osan onnellisuuden kokemisen esteenä. Esim. itse voin kyllä myöntää, että olen joutunut luopumaan omasta onnellisuudestani siinä mielessä, etten pääse harrastuksiini aivan niin vapaasti kuin ennen muksuja ja väsynytkin olen ollut usein näiden vuosien aikana. Vastapainona on vain kilokaupalla sellaisia onnellisuuden kokemuksia, joita ei asiaa kokematon voi ymmärtää. Varmaan sitä eudaimoniaa sitten.
Vähän sekavaa juttua, mutta tarkennan tarpeen tullen.