Kyllä mä tässä keskustelussa menen lapselliselle tasolle. On ihan validi pointti, että lapsellinen on elänyt molemmilla puolilla, siis aikaa ennen ja jälkeen lapsien. Kyllä se antaa jossain määrin oikeuden todeta, että "te ette vaan tiedä".
Tässähän ei keskustella siitä, pitääkö ihmisen x tehdä lapsia vai ei. Eikä edes siitä, saako tämä x perustella päätöstään suuntaan tai toiseen ihan kuten haluaa. Eihän x:n ole pakko edes perustella, jos ei niin halua. Ja sitä pitää kunnioittaa.
Lapsen saaminen on hyvässä ja pahassa niin vahva kokemus, että isillä ja äideillä nyt vain on vankemmat omakohtaiset tuntemukset asiasta kuin lapsettomilla. Painotan sanoja omakohtainen kokemus.
Kun kaiken tuon ristiriidan on käynyt läpi omassa pikkupäässään, ei tarvitse "arvailla" miltä se tuntuu. Niinpä niitä omastakin ajatusmaailmasta tuttuja perusteluja voi suhteuttaa omiin todellisiin kokemuksiin.
Ei ole tarkoitus mollata kenenkään kykyä itsearviointiin, eikä perustaa mitään ylimielistä salaseuraa "te ette vaan tajuu" -hengessä.
Se ajatusmaailma vaan muuttuu lapsen saamisen jälkeen niin totaalisesti, että omatkin aiemmat ajatukset/perusteet tuntuvat huvittavilta. Ja tässäkin ketjussa molemmat puolet esittävät juuri näitä "perusteluja". Jos niitä esittää, niin kyllä niitä pitää saada arviodakin. Ja milläs muulla sen kukaan tekisi kuin omiin kokemuksiinsa pohjaten. Toisen päähän kun ei pääse.
Kaverini vannoi 20-vuotiaana, ettei tule ikinä haluamaan lapsia. Kun hänelle todettiin, että mistä voit tietää, kun löydät järkevän kumppanin ja ikää tulee, että mitä silloin ajattelet. Lapsien tekohan saattaa tuntua silloin täysin luonnolliselta ja oikealta. Kiukkuisena hän totesi siihen, että "sitten se en ole enää minä".
No, kuten kaikki jo arvasivatkin, tällä samaisella kaverilla on nyt kaksi lasta.