Miksi elämää pitäisi pelätä, miksi pitäisi olla varma siitä, kuinka asiat ovat lastemme aikuistuttua? Ja miksi sitä pitää käyttää keppihevosena lapsettomuuteen, kun voi vain yhtä hyvin sanoa, ettei halua lapsia. Kuka uskaltaa heittäytyä parisuhteeseen tai lähteä duunimatkalle autolla, kun lehdissä saa jatkuvasti lukea eroista ja onnettomuuksista. Ma kusun vaan. Mutta tämä nyt ei sulle ollut pelkästään, vaan ihan yleisesti ihmettelen tällaista varmistelua.
Vaikka en ole Sistis, niin tartun tähän. Ainakaan omalla kohdallani se ei ole ihan noinkaan. Kieltämättä toisinaan pelkään monia asioita, varsinkin tulevaa ja ne asiat tuntuu toivottomilta aina aika ajoin. Vaaroja toki on kaikessa ja harvempi varmaan kuvittelee, että ei ole. Edes kotona et ole turvassa, koska hyvin moni kuolee kotiinsa.
Enemmän kyse on siitä, että kun oma suhtautuminen ympäröivään maailmaan on vähintäänkin ristiriitainen, niin sitä vääjäämättä tulee miettineeksi, että onko sitä erityisen hyvä opas opastamaan viatonta ihmisen alkua tämän paikan sääntöihin. Se on hitonmoinen vastuu ja en halua, että kukaan joutuisi elämään sellaista päämäärätöntä pelokasta alkuelämää mitä minä olen elänyt. Pystyisinkö omien vajaavaisuuksieni kanssa olemaan sellainen riittävä tuki ja turva sille reitille? Kuten aiemmin sanoin, vanhempien pelot ja surut periytyy lapselle hyvin helposti. Lapset ovat sen verran herkkiä vastaanottamaan asioita ja keneltäpä muulta niitä vastaanottaisi niin paljon kuin omilta vanhemmiltaan.
Eli niin kauan kuin elämäni on sillä tapaa vaiheessa ja epätasapainoinen, niin en vähemmässäkään määrin näe, että olisi järkevää hankkia lasta joka kenties isältään oppisi huonon suhtautumisen maailmaan. Näiltä osin jos pitää maailmaa pahana paikkana, niin se on kyllä aivan validi syy muiden joukossa lapsettomuuteen. Sen verran suuren vastuun tunnen syntymättömien lasteni suhteen, näin hullunkurisesti ilmaistuna.
Jos minusta nyt välittyy todella pessimistinen kuva, niin ei se ole koko totuus. Minä kyllä välitän monestakin ihmisestä ja kykenen rakastamaan ja olemaan kannustava ja autankin jos suinkin voin ja osaan. Puhumattakaan, että haluan nähdä maailmaa ja elämää kaikkinensa ja ennen kaikkea kehittää itseäni henkisesti ihmisenä. Miellän silti olevani epäkypsä ja tietyllä tapaa vastuuton, joten en kykene juurikaan huolehtimaan muusta kuin omasta itsestäni - tällä hetkellä.
Aika näyttää, joskus voi olla vielä toisin.
Kuinka moni koira-ihminen laittaa koiransa lastensa edelle? Tuskin kukaan. Tunneside on huomattavasti vahvempi omiin lapsiin kuin koiraan, vaikka tunneside koiraankin olisi vahva. Tai kissaan, tai undulaattiin. Sinkku voi saada lemmikiltään paljon, mutta eläimen ja oman lapsen vertaaminen on todella kapeanäköistä. Vastaavasti lapseton ei kykene tietämään, miten paljon lapsi voi antaa aikuiselle ennen kuin on itse vanhempi. Sen vuoksi kenenkään ei tarvitse lasta hankkia, mutta turha inttää vastaan tietävänsä yhtään mitään. Aivan yhtä fiksua kuin teinipojan pullistella naistuntemuksellaan.
No voin itse sanoa, että tunneside ihmiseen yleisesti ottaen on suurempi kuin eläimeen. Eläimet on kivoja parhaimmillaan ja viattomia, mutta ne on vain eläimiä. En voi oikeasti jakaa tunteitani ja ajatuksiani niiden kanssa. Enkä usko, että ne kykenee empatiaan siinä missä ihminen, koska eivät ne ymmärrä mitä minä oikeasti tunnen. Jotain laumakäyttäytymiseen liittyvää yhtenäisyyttä ne voivat tuntea, mutta siinä se. Eläin ei voisi koskaan korvata minulle ihmisen läheisyyttä ja kiintymystä. Olkoonkin, että ihminen voi olla todella petollinen. Silti, minulle se kiintymys, luottamus ja rakkaus on arvokkaampaa kun se tulee ihmiseltä.
Totta vie minunlaiseni ei voi tietää mitä oma lapsi meinaa koko ajatus ja tunnemaailmalle. Lähin kokemus (?) asiasta on sukulaislapset, tässä tapauksessa taas ne veljeni pojat. Heidän läsnäolonsa herättää ajoin minussa sellaisia kiintymyksen ja suojelun sekä tuttuuden tunteita, mitä en ole koskaan aiemmin kokenut. En siis lähde aliarvioimaan sitä sidosta, ihan tuon pienen kokemuksenikin kautta.
Mitään sellaista tunnetta ei silti löydy, että minulta puuttuisi kuitenkin jotakin erityistä, kun ei ole sitä kytköstä omiin geneettisiin jälkeläisiin. Nautin niin täysin siemauksin vapaudestani ja riippumattomuudestani. Menkööt taas keskenkasvuisuuteni piikkiin. Osa meistä ei kai sillä tapaa kasva koskaan "aikuiseksi."