Lapsi- ja vanhemmuusasiat

[Gags]

Mielestäni on päivänselvää että lapsille pitää opettaa pöytä- ja ruokailutavat, ihan niin kuin muutkin käyttäytymissäännöt. Minua tässä ihmetyttää enemmänkin se, että ko. tapauksessa vanhemmat sampion selvityksen perusteella yritti tätä vastuuta sälyttää koululle (=opettajalle), joka mielestäni on verraten arvelluttavaa.

 

[finnjewel]

EIlen paikallisessa Prismassa käydessäni kuului jo ulko-ovelle saakka aivan infernaalinen lapsen karjunta. Tauko - 3 sek huutoa - tauko - huutoa - jne.

Onhan sitä tullut lasten itkua ja huutoa kuultua kaupoissa, kirkoissa, kahviloissa. Mutta tämä oli desibeleiltään jotain aivan ainutkertaista. Kauppaa kierrellessäni lähestyin äänen alkulähdettä ja olin jo vähän valmistellut jotain mukahauskaa letkautusta (sorrun siihen ehkä 2-3 kertaa vuosikymmenessä).

Lapsen äiti osoittautui Amin Asikaisen näköiseksi ja ilmeensä Aminin kehätuijotuksen kaltaiseksi. Ostoskärryissä istuvaa lasta työnteli erittäin synkkäilmeinen pujopartainen, paksuhauiksinen Helvetin enkelien ehdokasjäsenen oloinen kaveri. Jätin letkauttamatta...

Lapsesta (n. 3 v) vielä, että näiden huutotaukojen välillä hän osoitteli tavaroita ja sanoi hiukan hiljaisemmalla äänellä: "tonne!", "mä haluun ton". Ja sitten huuto 112 db. Vanhemmilta ei mitään reagointia lapsen käyttäytymisen liittyen.

 

[Snakster]

Lapsesta (n. 3 v) vielä, että näiden huutotaukojen välillä hän osoitteli tavaroita ja sanoi hiukan hiljaisemmalla äänellä: "tonne!", "mä haluun ton". Ja sitten huuto 112 db. Vanhemmilta ei mitään reagointia lapsen käyttäytymisen liittyen.

Tuo on käsittääkseni ihan hyvä tapa toimia. Kyllä se huuto loppuu, jos haluttua vaikutusta ei saavuteta. Vai millä tavalla ajattelet, että vanhempien pitäisi reagoida?

 

[Rommeli]

Lapsesta (n. 3 v) vielä, että näiden huutotaukojen välillä hän osoitteli tavaroita ja sanoi hiukan hiljaisemmalla äänellä: "tonne!", "mä haluun ton". Ja sitten huuto 112 db. Vanhemmilta ei mitään reagointia lapsen käyttäytymisen liittyen.

Peesaan edellistä. Kaikki huomio on lapselle positiivista ja ruokkii vain tuollaista riehumista. Ihan turha tuollaisessa tilanteessa on ainakaan itse mitään kilareita vetää, mutta toisen vanhemmista olisi toki suotavaa kanssaihmisten vuoksi poistua lapsen kanssa kaupasta. Kyllä se lapsen meteli vituttaa ihan yhtä paljon kuin aikuisenkin. Eikä ole juurikaan merkitystä, onko lapsi oma vai vieras. Toisaalta vieraan lapsen kitinöitä ja mökää ei tarvitse kuin pelkästään sietää, häpeäminen jää sitten muiden harteille.

 

[finnjewel]

Peesaan edellistä. Kaikki huomio on lapselle positiivista ja ruokkii vain tuollaista riehumista. Ihan turha tuollaisessa tilanteessa on ainakaan itse mitään kilareita vetää, mutta toisen vanhemmista olisi toki suotavaa kanssaihmisten vuoksi poistua lapsen kanssa kaupasta. Kyllä se lapsen meteli vituttaa ihan yhtä paljon kuin aikuisenkin. Eikä ole juurikaan merkitystä, onko lapsi oma vai vieras. Toisaalta vieraan lapsen kitinöitä ja mökää ei tarvitse kuin pelkästään sietää, häpeäminen jää sitten muiden harteille.

No olenhan minä, kuten kirjoitin, paljon kuullut ja nähnyt kiljuvia lapsia milloin missäkin enkä niitä sinänsä kummastele. Kyseinen tapaus vain oli äänenvoimakkuudeltaan niin kerrassaan poikkeava ja ylivertainen, että innostuin siitä kirjoittamaan.

 

[Grainger]

Apuva.

2,5-vuotias sattui kuulemaan lenkillä, kun kaksi noin kymmenvuotiasta naskalia noitui kuin lappalaiset ja nyt meillä tulee sitten voi vittu aika sujuvasti. Jäähypenkkiä kulutetaan ja hetki itketään, mutta viimeistään seuraavana päivänä vittua hoetaan uudestaan. Aluksi tietysti yritettiin olla huomioimatta mitenkään, mutta poika tuntuu tietävän, että noin ei saa sanoa, niin eipä se huomioimattomuus mitään auta. Ei onneksi vielä ole kovin yleisellä paikalla kiroillut, kopkop.

Alkaa konstit loppua ja ihan himpun verran jurppii, kun itse olen saanut lopetettua lasten takia kiroilun aika totaalisesti kotioloissa tai muuten perheen kanssa ollessa. Sitten tulee pari pikkuhitleriä ja kiroaa niin kovaäänisesti, että ei voi olla kuulematta ja tottakai tuollainen alle kolmevuotias rekisteröi kaikki uudet sanat, kun kerran on oppinut puhumaan.

 

[TosiFani]

...Alkaa konstit loppua ja ihan himpun verran jurppii, kun itse olen saanut lopetettua lasten takia kiroilun aika totaalisesti kotioloissa tai muuten perheen kanssa ollessa...

Miten olisi tiukka keskustelu ja kunnon pelottelu? Hieman vaarallisempi keino on peilinä toimiminen eli kiroilemalla itse osoittaa kuinka tyhmältä lapsi kuulostaa.

 

[lapa78]

Apuva.

2,5-vuotias sattui kuulemaan lenkillä, kun kaksi noin kymmenvuotiasta naskalia noitui kuin lappalaiset ja nyt meillä tulee sitten voi vittu aika sujuvasti. Jäähypenkkiä kulutetaan ja hetki itketään, mutta viimeistään seuraavana päivänä vittua hoetaan uudestaan. Aluksi tietysti yritettiin olla huomioimatta mitenkään, mutta poika tuntuu tietävän, että noin ei saa sanoa, niin eipä se huomioimattomuus mitään auta. Ei onneksi vielä ole kovin yleisellä paikalla kiroillut, kopkop.

Alkaa konstit loppua ja ihan himpun verran jurppii, kun itse olen saanut lopetettua lasten takia kiroilun aika totaalisesti kotioloissa tai muuten perheen kanssa ollessa. Sitten tulee pari pikkuhitleriä ja kiroaa niin kovaäänisesti, että ei voi olla kuulematta ja tottakai tuollainen alle kolmevuotias rekisteröi kaikki uudet sanat, kun kerran on oppinut puhumaan.

Ei muuta kuin joku uusi sana käyttöön, eli käytät samaa taktiikkaa kuin nuo naskalit. Keksit sanan vaikka itse, saatte samalla myös hyvät naurut kun lapsi hokee äfödiskäfödistä, kun luulee sen olevan ruma/kielletty sana.

 

[Urheiluministeri]

Alkaa konstit loppua ja ihan himpun verran jurppii, kun itse olen saanut lopetettua lasten takia kiroilun aika totaalisesti kotioloissa tai muuten perheen kanssa ollessa.

Ei lasten takia kannatakaan kiroilla, vaikka etenkin sunnuntaiaamuisin kiusaus olisi suuri. Anteeksi, oli pakko.

Miten olisi tiukka keskustelu ja kunnon pelottelu? Hieman vaarallisempi keino on peilinä toimiminen eli kiroilemalla itse osoittaa kuinka tyhmältä lapsi kuulostaa.

Tätä jälkimmäistä en lähtisi ainakaan omaan 2,5 vuotiaaseeni kokeilemaan. Seurauksena olisi korkeintaan entistä kovempi harjoittelu jotta sanat tulisivat samalla painolla kuin isillä.

Ei muuta kuin joku uusi sana käyttöön, eli käytät samaa taktiikkaa kuin nuo naskalit. Keksit sanan vaikka itse, saatte samalla myös hyvät naurut kun lapsi hokee äfödiskäfödistä, kun luulee sen olevan ruma/kielletty sana.

Tämä vaikuttaa potentiaaliselta vaihtoehdolta, jota voisin ainakin itse soveltaa kotona. Jostakin syystä lapset ovat ihan käsittämättömän hyviä oppimaan juuri sadattelumielessä lausuttavia sanoja.

 

[Grainger]

Miten olisi tiukka keskustelu ja kunnon pelottelu? Hieman vaarallisempi keino on peilinä toimiminen eli kiroilemalla itse osoittaa kuinka tyhmältä lapsi kuulostaa.

Tiukka keskustelu toimii aina hetken aikaa, kunnes seuraavan kerran kaivataan huomiota ja sitähän saa parhaiten noitumalla kuin lappalainen. Kyllä, olisi pitänyt olla huomioimatta, mutta eipä sekään oikein toiminut. Peilinä oleminen tosiaan lienee vähän turhan riskialtista tässä tapauksessa.

Ei muuta kuin joku uusi sana käyttöön, eli käytät samaa taktiikkaa kuin nuo naskalit. Keksit sanan vaikka itse, saatte samalla myös hyvät naurut kun lapsi hokee äfödiskäfödistä, kun luulee sen olevan ruma/kielletty sana.

Tätähän pitää kokeilla. Tosin sanaksi pitänee valita vähän yksinkertaisempi kuin äfödiskafödis, vaikka se hauskalta kuulostaakin. Ainakin kirosanoista mieleen tuntui jäävän vain tuo vaginan rumempi nimitys, vaikka siellä kaikki perkeleestä helvettiin ja siltä väliltä lueteltiinkin isompien poikien toimesta.

Jostakin syystä lapset ovat ihan käsittämättömän hyviä oppimaan juuri sadattelumielessä lausuttavia sanoja.

Nimenomaan, tämä uusi "kirosana" pitääkin varmaan lausua sitten painokkaalla äänellä, kun on ensin potkaissut omat varpaansa pöydän jalkaan.

Kiitos kaikille neuvoista, eiköhän tämä tästä. Perkele.

 

[sampio]

Aika jänskä tilanne. Meillä on yleensä nuo kiroilut jääneet sillä, kun niihin ei kiinnitä mitään huomiota, mutta tuollainen skenaario on kyllä täysin mahdollinen. Meillä mennään vessapuheista vessaan ja jutellaan suu puhtaaksi. Yleensä pahimpien kirosanojen hokeminen loppuu siihen, kun pojulta kysytään, että mitäs se sana tarkoittaa. Jos ei tiedä, ei sitä kannata sen kummemmin hokea, ja jos tietää, ei sellaiset kuulu ruokapöytään vaan vessanpönttöön. Tosin tässä Graingerin tapauksessa ei ehkä kannata antaa sijaintia kovin eksaktisti.

2,5-vuotias on vain sen verran talikko, ettei vielä hirveästi puhutteluunkaan taivu. Hokeeko poika sitä kiusallaan vain muuten vain?

---
Korvikesanaksi voisi kokeilla sattuviitana tai kunnollinen tullimies.

 

[Grainger]

2,5-vuotias on vain sen verran talikko, ettei vielä hirveästi puhutteluunkaan taivu. Hokeeko poika sitä kiusallaan vain muuten vain?

Täysin talikkohan tuon ikäinen on. Lähinnä sitä hoetaan silloin, kun äiti keskittyy puolivuotiaaseen pikkusiskoon tai tekee jotain muuta kuin on koko ajan 110 prosenttisen keskittynyt kiroilevaan esikoiseen. Eli aika selkeää huomionhakua ja jostain hän on keksinyt, että tuo sana ei ole sallittu, vaikka aluksi emme kiinnittäneet huomiota.

 

[Pavlovin Koira]

Tyttö (10 vee) tuli äskettäin kotiin harrastamasta. Kilsan matkan aikana kaksi tyyppiä oli kuulemma kysynyt että minne on menossa ja mitä tekee ulkona tähän aikaan. Pitäiskö tuntea olevansa huono vanhempi kun kulkea yksin kotiin? Ainakaan ei näköjään pidä ihan paikkaansa etteivät ihmiset välittäisi toisista. Hyvä niin.

 

[BOL]

Pitäiskö tuntea olevansa huono vanhempi kun kulkea yksin kotiin? Ainakaan ei näköjään pidä ihan paikkaansa etteivät ihmiset välittäisi toisista. Hyvä niin.

Ei. Kunhan reitti on sellainen, että lapsen ei pitäisi joutua vaaralle erityisen alttiiksi. Koskaan ei voi toki olla varma siitä, etteikö jotain voisi sattua, mutta eihän elämässä koskaan voi. Kaikki ei vain ole omissa käsissä.

Tuntuu, että nykynuorisoa ja lapsia suojellaan ihan liikaa. Ja nyt en tarkoita mitään heitteille jätettyjä lapsia, vaan ihan perus Tiina ja Tauno Tasalakin pesuetta. Toki maailma on muuttunut siitä, kun vanhoina hyvinä aikoina lapset saivat käytännössä mennä ja tulla lähes mielensä mukaan, vaikka olisi ollutkin kartalla olevat vanhemmat. Nykyään mietitään, että voiko lapsi mennä kuusivuotiaana ilman vanhempia läheiseen leikkipuistoon, joka näkyy suurinpiirtein ikkunasta. Voiko, vaikka on kännykät ja kaikki. Ei ennen näin ajateltu. Kotona kerrottiin, että nyt menet ulos, älä tee tyhmyyksiä, ruoka on viideltä ja avaimet on kaulassa. Ja kun tulet koulusta, tuot repun himaan ja soitat äidille. Teet läksyt, syöt välipalan ja vasta sitten menet ulos. Nyt on iltapäiväkerhot ja kaikki ja lapset pitää suurin piirtein hakea kotiin sieltä, vaikka ovat jo koululaisia.

Itse syyllistyn ihan vastaavanlaiseen käytökseen ja toisinaan mietin, että taidan itse suojella lapsia liikaa elämältä. Eiväthän ne opi koskaan kohtaamaan vaikeuksia tai haasteita, jos he eivät koskaan kohtaa mitään tilanteita, missä joutuisivat itse käyttämään aivojaan. Olenkin yrittänyt löysätä liekaa sen verran, ettei mun ihan joka sekunti tarvitse tietää, missä lapset ovat. Jos ovat ulkona, on luotettava, että tietävät, mihin saavat mennä ja mihin eivät. Ja jos menevät kiellettyihin paikkoihin, ovat edes sen verran nokkelia, etteivät mokaile mitään.

Ja kyllä mun mielestä ihmiset ovat taas alkaneet välittää toisistaan, jopa tuntemattomista. Varsinkin lapsista. Kyllä mä usein kysyn, jos näen jonkun eka-tokaluokkalaisen ikäisen lapsen yksin jossain, että onko kaikki hyvin. Valitettavan usein, varsinkin tytöt, tosin vastaavat, että mitä se sulle kuuluu. Ikävällä nasaalilla. Kun pelkkä "joo" riittäisi. Eivät kaikki ihmiset ole potentiaalisia hyväksikäyttäjiä, vaikka toki lapsille pitää sellaisistakin kertoa. Joillekin tutuille lapsille on jopa sanottu, että jos joku tulee kysymään jotain tai puhumaan, ei tarvitse vastata, vaan kävellään pois. Eli opetetaan lapsille, että lähtökohtaisesti kaikki ihmiset ovat jotenkin uhkaavia. Olen opettanut omille lapsilleni käytöstavat ja jos joku kysyy jotain, esimerkiksi onko bussipysäkki tässä lähellä, niin siihen vastataan. Jos joku kysyy jotain sellaista, mikä ei tunnu normaalilta, sitten ei vastata, vaan lähdetään pois. Mutta ei Suomessa nyt sentään lapsia kaduilta kidnapata.

Hyvä se vain on, että lapset kulkee itsekseen ja huolehtivat omista asioistaan ja harrastuksistaankin. Jos eivät lapsena siihen opi, sitä saa vanhemmat hoitaa kaikenlaisia asioita tahtomattaankin, kun lapset ovat jo kyllin vanhoja huolehtimaan kaikista omista asioistaan itse. Sitten on turha itkeä, kun eivät elämässä pärjää. Itse se on jokaisen omat asiansa hoidettava, vaikka toki apua saa ja pitääkin pyytää. Mutta ei täällä ainakaan mun puolestani kukaan ole asioita tehnyt, vaan itse on kaiken saanut opetella. Joskus erehdyksenkin kautta. Mutta hyvin pärjätään nyt, eikä mene kovin helposti sormi suuhun. Samaa toivon omille lapsilleni.

 

[fat of the land]

... Eivät kaikki ihmiset ole potentiaalisia hyväksikäyttäjiä, vaikka toki lapsille pitää sellaisistakin kertoa. Joillekin tutuille lapsille on jopa sanottu, että jos joku tulee kysymään jotain tai puhumaan, ei tarvitse vastata, vaan kävellään pois. Eli opetetaan lapsille, että lähtökohtaisesti kaikki ihmiset ovat jotenkin uhkaavia. Olen opettanut omille lapsilleni käytöstavat ja jos joku kysyy jotain, esimerkiksi onko bussipysäkki tässä lähellä, niin siihen vastataan. Jos joku kysyy jotain sellaista, mikä ei tunnu normaalilta, sitten ei vastata, vaan lähdetään pois. Mutta ei Suomessa nyt sentään lapsia kaduilta kidnapata.

Suhtautuminen näihin asioihin muuttui mielestäni Jammusedän takia. Yhdessä päivässä maailmasta tuli turvaton paikka suomalaisille lapsille kun luottamukselta putosi pohja.

Ihmisillä on jotenkin kyllä kumma tarve reagoida yli tajuamatta että pahimmillaan kasvatetaan sukupolvea vielä syvemmälle siihen että keneenkään ei voi luottaa.

 

[Pavlovin Koira]

Ja kyllä mun mielestä ihmiset ovat taas alkaneet välittää toisistaan, jopa tuntemattomista. Varsinkin lapsista.

Uskoisin että suurimmalla osalla ihmisistä on pään sisällä näkemys että lapsia pitää suojella. Niinpä kynnys tuntemattomista lapsista huolehtimiseenkin on varmaan matalampi kuin vaikkapa maassa makaavan spurgun auttamiseen. Olettaisin.

 

[Sistis]

Suhtautuminen näihin asioihin muuttui mielestäni Jammusedän takia. Yhdessä päivässä maailmasta tuli turvaton paikka suomalaisille lapsille kun luottamukselta putosi pohja.

Itse olin Jammu-sedän tapauksen aikaan yhdeksänvuotias, siskoni reilu viisivuotias. Tapauksen muistan, mutta ei se välitöntä muutosta mielestäni suhtautumisissa asioihin aiheuttanut. Itse en ainakaan muista vanhempieni käytöksen tai kasvatusmenetelmien, tai muiden aikuistenkaan suhtautumisten muuttuneen mitenkään. Toki olin silloin vielä melko pieni, mutta mielestäni kuitenkin jo sen ikäinen, että olisin varmasti havainnut muutokset, jos ne olisivat tulleet nopeassa tahdissa.

Asiaan toki voi vaikuttaa se, että vietin lapsuuteni ja nuoruuteni melko pienellä maalaispaikkakunnalla, ja siellä ehkä asioihin suhtauduttiin eri tavalla kuin isommissa kaupungeissa.

Itse veikkaisin, että suhtautumiset ovat osaltaan muuttuneet vasta internet-aikakaudella sosiaalisen median vyörymisen myötä. Näitä tapauksia aina välillä kuulee, missä joku viaton sivullinen on julkisesti leimattu pedofiiliksi tai lasten ahdistelijaksi. Sosiaalisen median joukkohysteria on välillä uskomaton, mistä osoituksena Englannissa sattunut tapaus, jossa naapurusto lynkkasi maahanmuuttajan pedofilinä, kun tämä oli ottanut todistuskappaleeksi valokuvia hänen puutarhaansa toistuvasti vandalisoineista nuorista.

 

[sampio]

Itse veikkaisin, että suhtautumiset ovat osaltaan muuttuneet vasta internet-aikakaudella sosiaalisen median vyörymisen myötä.

Hannu Lauerma oli Radio Rockin aamussa (muistaakseni) tässä taannoin, kun satuin aukaisemaan radion. Hän mainitsi juuri tästä yhteiskunnan väkivaltaistumisen myytistä, mikä on puhtaasti mediahuomion syytä. Muistaakseni lapsiin kohdistunut väkivalta oli 1950-luvulla 18 kertaa yleisempää ja vielä 90-luvullakin kaksinkertaista nykypäivään verrattuna. Silti tapauksia ponnahtelee esille yhä enemmän juuri ip-lööppien ja somen vuoksi.

Toki tuota 50-luvun huikeaa kerrointa selittää osaltaan traumatisoituneet ja alkoholisoituneet, sodasta palanneet isät, mutta kova luku se silti on.

 

[And77]

Tervehdys !

Olen saamassa esikoisen tammikuun lopulla ja tässä on alkanut vaivaamaan mieltä yksi aika kiusallinen asia, josta nyt avaudun siinä toivossa että palstalta löytyisi kohtalotovereita:

Elikkäs tarina alkaa siitä kun aloin haaveilemaan lapsesta joskus 2-3 vuotta sitten ja haaveissa oli nimeomaan oma POIKA. Koskaan en suuremmin edes ajatellut että myös tyttö on mahdollinen, jotenkin ajatukset olivat ja keskittyivät vain poikalapseen.
Noh, sitten kun kihlattuni raskaus oli todistettu ja alkoi tajuamaan että nyt se on sitten tulossa, aloin stressaamaan siitä kumpi sieltä on tulossa... laskin jopa molempien sukuhaaroja taaksepäin saadakseni mahdollisuuksille arvot. Kieltämättä tunsin itseni idiootiksi sitä laskutoimitusta tehdessäni.

No nyt sitten on käyty rakenneultrassa ja neiti kätilö ilmoitti hyvin voimakkaasti, että meille on tulossa TYTTÖ, ei kuulemma mitään epäselvyyttä.

Terveystalosta lähtiessä kihlattuni itki onnesta ja itse ihmettelin miksi helvetissä tunnen pettymystä? ! Olo oli huojentunut koska sikiöllä oli kaikki täydellisesti ja kehitys etenee kuin sveitsiläinen kello, mutta silti suurin tunne oli pettymys.

Olo on alkanut tästä pikkuhiljaa nousemaan, mutta ehkä siksi etten ole oikein ajatellut koko asiaa, odottaminen on jäänyt vähän vähemmälle.

Kovasti uskon siihen että lapsen sukupuoli unohtuu tässä ajanmittaan ja syntyessä sillä ei ole enää mitään väliä, mutta silti minusta nämä tuntemukset on olleet aika yllättäviä... en olisi uskonut että tunnen pettymystä, jopa pientä katkeruutta.

Jos joukosta löytyy vastaavia tapauksia, kuulisin niistä erittäin mielelläni vaikka YV:llä jos ei tänne halua kertoa :)

Kiitos ja anteeksi !

 

[Konson Antti]

Minäkin luulin poika-lapsen olevan suurin toiveeni lapsiin liittyen. Kunnes sain tyttären.

Sukupuoli selvisi tässä tapauksessa vasta synnytyksessä ja oltiin aivan varmoja sieltä tulevan poika. Mutta tulikin tyttö ja olihan se aluksi aika kummastus omille odotuksille ja tunteille.

Ja vinkkinä että omia tunteita ei kannata säikähtää syntymän jälkeenkään. Lapsi on tottakai ihana ja rakastettava asia, mutta ainakin omalla kohdallani ISOT tunteet ovat tulleet vähitellen. Ainakin verrattuna äidin ja lapsen siteeseen ja tunteisiin.

 

[Tuamas]

Mielestäni Tuomas Enbuske on kirjoittanut ihan hyviä juttuja vanhemmuudesta ( http://www.vauva.fi/tagi/248/tuomas_enbuske/3 )

Tätä asiaa sivutaan kolumneissa http://www.vauva.fi/artikkeli/aidit_ja_isat/kolumnit/pinkkia_pimuille sekä yhdessä kolumnissa joka olis pirun hyvä just tähän mutta jota ei nyt perkele millään löydy.

 

[Timbit]

Vaimon odottaessa esikoistamme huomasin ajattelevani, että mielummin tyttö kuin poika. Ei aavistustakaan, miksi. Emme saaneet tietää vauvan sukupuolta ennenkuin vasta synnytyksessä. Kun kätilö auttoi pojan maailmaan niin muistan ajatelleeni jotain tyyliin "höh, poika, no ei sitten tullut tyttöä". Tämä fiilis kesti ehkä kymmenen sekuntia, jonka jälkeen se katosi eikä ole takaisin tullut. Erilaisia tuntemuksia tulee ja menee, pettymyksiäkin. Ei niitä kannata säikähtää tai murehtia, koska varmastikin ne on rehellisiä tunteita. Se vaaleatukkainen poika, jota kasvatan, on minulle ehdottomasti tärkein ja rakkain asia maailmassa, vaikka ei olekaan se tummatukkainen tyttö.

 

[Schwein]

Vaimon odottaessa esikoistamme huomasin ajattelevani, että mielummin tyttö kuin poika. Ei aavistustakaan, miksi. Emme saaneet tietää vauvan sukupuolta ennenkuin vasta synnytyksessä. Kun kätilö auttoi pojan maailmaan niin muistan ajatelleeni jotain tyyliin "höh, poika, no ei sitten tullut tyttöä". Tämä fiilis kesti ehkä kymmenen sekuntia, jonka jälkeen se katosi eikä ole takaisin tullut. Erilaisia tuntemuksia tulee ja menee, pettymyksiäkin. Ei niitä kannata säikähtää tai murehtia, koska varmastikin ne on rehellisiä tunteita.

Ensimmäisen tytön kohdalla en ollut osannut etukäteen sukupuolta toivoa, vain sitä että lapsi olisi terve (kai sitä lähes kaikki toivoo, vaikkei mahdollinen laspen toimintarajoitteisuus tai vastaava mikään maailmanloppu olekaan). Toisen kohdalla taisin jo vähän toivoa sitäkin, että lapsi olisi poika - no, eipä ollut. Muistan hämärästi tuollaisen kymmenen sekunnin pettymyksen itsellänikin.

Vakaasta päätöksestäni huolimatta taivuin lopulta vaimon painostukseen. Niinpä perheesemme syntyi muutaman vuoden kuluttua edellisestä vielä kolmas lapsi - tyttö tietenkin! Poikaa olin etukäteen toivonut tämänkin kohdalla, mutta pettymystä en muista vaikka kenties hetkellisesti sellaista tunsinkin. Sen muistan, että enemmän asia nauratti.
Olen lainaamani kirjoittajan kanssa samaa mieltä olen siitä, ettei omaa pettymystään tarvitse hävetä. Kunhan siitä pääsee yli. Olen itsekin sitä kertonut hauskana juttuna.

Omat tyttöni ovat ihan hyvin kasvaneet kannattamaan HIFK:ta. Hiihtämässä ollaan käyty yhdessä aina lumitilanteen salliessa. Pienin tykkää leikkiä autoilla yms. Pointtina se, että lähes samoja asioitahan sitä voi tyttöjen kanssa tehdä kuin poikienkin. 10-vuotiaan kanssa on hauskaa väitellä musiikkiasioista ja tuntea itsensä keski-ikäiseksi. Toimii uskoakseni myös poikien kanssa.

edit. Tällä kertaa lainaus persiillään. Aina jotain...

 

[sampio]

Mulla on molempia yksi kappale. Muistan kyllä toivoneeni poikaa ekalla kerralla, vaikka ainakin uskottelin itselleni, että tärkeintä on lapsen terveys. Pettymystä en muista kokeneeni, vaan voimakkain tunne siinä vaiheessa oli yli ymmärryksen käynyt onnellisuus. En oikein osaa verrata sitä mihinkään jälkeenpäin kokemaani, muistan vain olleeni totaalisen tyytyväinen elämääni siinä vaiheessa.

Ennen pojan syntymää toiveissa oli poika, mutta olin asennoitunut siihen, että meillä saattaa olla tuplabarbiet transformersien tilalla seuraavien vuosien ajan. Siksipä pojan syntyminen olikin mulle aika erikoinen kokemus. Ehkä sitä alitajuisesti jännitti, koska päällimmäisenä muistona mulle jäi synnytyksestä mieleeni helpotus, kun kätilö kertoi sukupuolen. Totta kai onnellinen ja iloinen olin tälläkin kertaa, kun kaikki meni hyvin, mutta se helpotus oli silti voimakkain tunne. Ehkä siksi, että muksuina on molemmat sukupuolet kuten aina olen toivonut tai siksi, että aika raskas prosessi tuo synnytyksen ja odottamisen seuraaminenkin omalla tavallaan on. AIka nopeasti tuo kuitenkin vaihtui iloon ja onnellisuuteen. Itkijätyyppi en synnytyksissä ollut ainakaan näiden kahden kokemuksella. En sitten tiedä, olisinko nyt vanhemmalla iällä. Nuorena sitä otti kaiken niin itsestäänselvänä.

 

[Kyynikko]

Eihän siinä mitään väärää ole että toivoo jompaakumpaa sukupuolta. Itse olen aina sanonut että ei väliä kumpi on kunhan on terve. Aikaisemmasta liitostani on 2 tytärtä, molemmat jo aikuisia, 18 ja 21 v. Ajattelin että kohdallani lapsien teko oli siinä, vaan erehdyin. Uudessa liitossa elän jonka seurauksena minusta tuli vielä kertaalleen tytön isä, vaikka alkaa vuosia jo olemaan itselläni. Olen onnellinen ja innoissani. Myönnän että hetken toivoin poikaa, mutta tyttö tuli. En vissiin osaa muuta tehdä. Mutta hyvä näin, tyttö on terve ja kohta 4 kk vanha.