Lapsi- ja vanhemmuusasiat

[TosiFani]

Eihän siinä mitään väärää ole että toivoo jompaakumpaa sukupuolta. Itse olen aina sanonut että ei väliä kumpi on kunhan on terve. Aikaisemmasta liitostani on 2 tytärtä, molemmat jo aikuisia, 18 ja 21 v. Ajattelin että kohdallani lapsien teko oli siinä, vaan erehdyin. Uudessa liitossa elän jonka seurauksena minusta tuli vielä kertaalleen tytön isä, vaikka alkaa vuosia jo olemaan itselläni. Olen onnellinen ja innoissani. Myönnän että hetken toivoin poikaa, mutta tyttö tuli. En vissiin osaa muuta tehdä. Mutta hyvä näin, tyttö on terve ja kohta 4 kk vanha.

Täytyy nostaa hattua! Nyt kun on loppusuoralla omien kanssa, uusi rupeama tuntuu aika kovalta jutulta. Onhan mukulat ihania, mutta ne valvomiset jne....

 

[And77]

Kiitos hyvistä kirjoituksista!

Tässä hieman mieli jopa koheni näitä lukiessa.

En siis ollut aivan hakoteillä siinä, että loppujen lopuksi sillä sukupuolella ei ole merkistystä ja olen varma että synnytyksessä minulla silimät hikoilee ihan samalla lailla oli se tyttö eli poika.

Kai tässä vain hieman säikähti omia tuntemuksiaan, kun oli ajatellut että sitä on yhtä hurraata ja jippiitä joka ultran ja neuvolakäynnin jälkeen. Mielessä kävi myös, että olenko jossain vaiheessa salakavalasti sairastunut itsekkyyteen ja nämä pettymyksen tunteen tulivat siksi, etten saanut sitä mitä minä halusin?

Raskaani kyllä huomasi jo aika pian rakenneultran jälkeen, että podin pettymystä ja hän kysyikin sitä suoraan. Pakkohan siinä oli myöntää että näin on, mutta toki kaunistellen asiaa. Väitti ymmärtävänsä.

Lauantaina katseleen pinkkejä vahinkovankkureita joten eiköhän se siitä ala mielikin hyväksymään, että tyttölapsi on ihan yhtä mahtava asia kuin poikakin olisi ollut !

PS. Olen meidän suvun viimeinen jatkaja, joten tätä poika painetta on tullut minulle jo aika nuoresta asti :)

 

[Schwein]

Jatkanpa vielä yhden viestin verrran tätä lapsen sukupuoli -keskustelua. Meitä useamman tyttölapsen isiähän usein lohdutetaan vanhalla totuudella, että suuret rakastajat saavat pelkkiä tyttöjä. Voi muuten pitää paikkansa, jos siis mä olen tuon säännön vahvistava poikkeus.

 

[Action Bronson]

Vittu, oon eläny tän tytön kanssa yksin siitä lähtien ku oli 2v ja nyt nään vain pidempien lomien aikaan. Kokoajan on semmonen fiilis, että mä en pysty olemaan oma itteni, kun kohta taas menetämme toisemme. Syitä en halua avata miksi "luovuin" hänestä. Suhde äitiin on hyvä, mutta silti...

Ei voi muuta sanoa kuin jaksamisia. Itse ehkä tilanne juuri toisin. Jonkun aikaa elin nähden lapsia joka toinen viikonloppu jotka pidensin aina mahdollisuuksien mukaan. Nyt lapset asuneet mun luona jo toista vuotta ja homma on eri tavalla raskasta, mutta paljon helpompaa henkisesti. Tiedän, että lapset on turvassa ja mulla on kaikki vaikuttimet tehdä heidän elämästään parempaa. Itse en kyllä keksi mitään syitä minkä vuoksi luopuisin lapsista ellei kyseessä olisi yksiselitteisesti lasten etu. Onneksi myös lasten äiti ajatteli samalla tavalla.

 

[pernaveikko]

Jokohan sen lisenssijärjestelmän lapsen hankintaan saisi kirjattua tähän hallitusohjelmaan.

Pikku Kakkonen jäi näyttämättä - vanhempien kiukku lähti lapasesta

Tai no miksei ihan sosiaalisen median käyttöäkin pitäisi rajoittaa, kun kaikki ei sitä osaa. Eikö nykymaailmassa tosiaan keksitä lasten kanssa mitään muuta tekemistä kuin television katsominen? Olisiko kuitenkin kyseessä enemmän se, että vanhempia harmittaa, kun hyvä lastenvahti jäi saapumatta paikalle.

 

[Timbit]

Pikku Kakkonen jäi näyttämättä - vanhempien kiukku lähti lapasesta

Sillälailla. Pikku Kakkosen kohderyhmälle onkin järkevää ja kasvattavaa opettaa, että jos joskus tulee pettymys vastaan elämässä, niin siihen pitää suhtautua kiukuttelemalla ja kiroilemalla. Etenkin perhe- ja työelämässä tuollainen reagointi on kovassa huudossa.

 

[Urheiluministeri]

Pikku Kakkonen jäi näyttämättä - vanhempien kiukku lähti lapasesta

Siellähän niitä Pikku Kakkosen jaksoja on Yle Areenassa katsottavissa ainakin edellisen viikon jaksojen verran. Ei ainakaan meidän alle 5-vuotiaille muksuille ole mitään merkitystä sillä, katsovatko juuri uusinta jaksoa. Areenasta osaavat kyllä siitä pikkukuvasta päätellä juontajan kasvojen perusteella, mitä piirrettyjä kukin jakso sisältää.

 

[Juippi]

Jokohan sen lisenssijärjestelmän lapsen hankintaan saisi kirjattua tähän hallitusohjelmaan.

Pikku Kakkonen jäi näyttämättä - vanhempien kiukku lähti lapasesta

Eikö nykymaailmassa tosiaan keksitä lasten kanssa mitään muuta tekemistä kuin television katsominen? Olisiko kuitenkin kyseessä enemmän se, että vanhempia harmittaa, kun hyvä lastenvahti jäi saapumatta paikalle.

Meillä lapset (4v & 5v) eivät katso pikku kakkosta oikeastaan koskaan, ovat pihalla senkin edestä leikkimässä. Mutta oletuksena taitaa olla, että tv:tä tuijotetaan todella paljon. 4v käsi taannoin lääkärissä, kun takareisiin on tullut jotain ihmeellistä ihottumaa. Lääkrä totesi vain, että tämmöistä se on kun istutaan vain tv:n äärellä tai pelataan tietokonetta kaiket päivät, että näitä näkee paljon. Itseltä meni tietysti hieman herne nenään, koska näin ei meidän kohdalla ole, mutta taitaa tosiaan olla aika yleistä tuo istuminen ja ruudun tuijottaminen.

 

[Edustaja]

Tässä melko pysäyttävä video helsinkiläisestä uimahallista, jossa äiti oli jättänyt 5-vuotiaan lapsensa yksin allasosastolle ja lähtenyt saunaan(linkki Iltalehteen):

Äiti jätti 5-vuotiaan heitteille - järkyttävä video paljastaa, miltä näyttää hukkumisvaarassa oleva lapsi

 

[Schwein]

Näin isänpäivän kunniaksi on tullut hieman pohdittua tätä omaa vanhemmuuttani. Olen huomannut, että huomaan huonon omantunnon piston aina, kun jossain kuulen mainittavan elämän tähtihetkeksi oman lapsen syntymän. Voihan tietysti olla, että sillä ei tarkoiteta kirjaimellisesti sitä hetkeä. Siitä huolimatta en tiedä osaisinko vastata samalla tavalla.

Ensimmäisen kohdalla muistan synnytyssairaalassa lähinnä olleeni stressaantunut siitä, että miten sen kanssa nyt sitten pärjää. Oli nimittäin kokemusta vanhempien sisarusten lasten hoitamisesta. Eli teknisesti kyllä tiesin osaavani, mutta jaksamispuoli arvelutti. Vasta kolmannen kohdalla tunsin oloni luottavaisemmaksi jo heti lapsen synnyttyä, vaikka kaksi isompaakin vielä aika pieniä olivat.

Pikkulapsiaika hurahti jotenkin sellaisessa sumussa, etten osaa sanoa mitenkään jatkuvasti siitä nauttineeni. Tokihan omat lapset olivat suloisia ja olihan siinä paljon hienoja hetkiä, joita joskus tulee nostalgisoitua. En kuitenkaan vieläkään osaa ajatella, että olisinpa osannut nauttia siitä ajasta enemmän. Se oli silloin ja nyt on nyt.

Tuntuu, että jotenkin oma isän identiteettini on vahvistunut lasten kasvaessa. Aina ei ole ollut helppoa tietenkään, mutta ilokseni olen huomannut pärjääväni, ajoittain jopa hyvin.

Loppukesästä 2020 perheeseemme muutti kutsumaton vieras, anoreksia. Uhrina tyttäristämme keskimmäinen, silloin 14 v. Nyt tilanne näyttää jo monin verroin paremmalta, mutta kyllä tuo sairaus, niin kuin tietysti mikä tahansa muukin kysyy vanhemmalta voimavaroja. Toisaalta ei niin pahaa ettei jotain hyvääkin: sairauden vuoksi olemme käyneet monia hienoja keskusteluja. Upealta tuntui, kun tyttö kerran aterian jälkeisen pitkän keskustelumme päätteeksi totesi, että "sä olet, isä, sellainen bernhardilainen". Sillä hän viittasi Syömishäiriöliiton lehtiseen jossa oli stereotyyppisiä kuvauksia anoreksiaa sairastavien lasten vanhempien käyttäytymismalleista - bernhardilainen kuvattiin lempeäksi mutta jämäkäksi.
Tai se, kun joskus puoliväkisin raahasin tytön mukaan kauppareissulle, jotta tämä ei jäisi yksin potemaan ahdistustaan. Puin kengätkin jalkaan kuin pikkulapselle. Ja vaivannäkö kannatti: tuolla reissulla ahdistuksesta saatiin taas yksi torjuntavoitto.

Vanhin tyttäristä taas, lukiolainen, kipuili etäopetuksessa. Aiempi ns. kympin tyttö kadotti täysin motivaationsa. Ja kaipa meidän vanhempien huomio kiinnittyi turhan paljon muualle sattuneesta syystä. Vaan jotenkin tuntuu, että nyt kun on ehtinyt paremmin häntäkin tsempata, on motivaatio taas löytynyt. Toki lähiopetukseen palaaminen on myös vähitellen auttanut. Kuukausi sitten aloittamani Schweinin autokoulu on ollut sangen mukavaa. Vaikka keskittyminen menee molemmilla täysin vielä siihen ajamiseen ja liikenteen tarkkailuun, on tuo kuitenkin tarjonnut hienoa yhteistä aikaa ja molemminpuolisia onnistumisen kokemuksia.

Sitten on vielä se pienin. Kohta 12-vuotias tyttö. Kaikessa neuroottisuudessaan hyvä tyyppi. Äkkiväärä ja ajoittain roisin musta huumorintaju. Usein tulee hekotettua samoille jutuille vaimon pyöritellessä silmiään.

Eilen sukujuhlissa tuli sivusilmällä seurattua oman trioni käyttäytymistä. Silloin kun tytöt olivat pienempiä, tavoitteenani oli, että vastaavissa tilanteissa pelkkä katse riittää ilmoittamaan jos menee liian lujaa. Nyt toki olisivat sellaiseen liian isoja. Mutta en voinut olla tuntematta ylpeyttä, kun katsoin heidän luontevaa seurusteluaan vaikkapa vanhempien sukulaisten kanssa. Toki kyllä kehaisinkin jälkikäteen.

Vaikka tuli aika paljon nostettua omaa häntää tässä kirjoituksessa, ja lueteltua niitä vanhemmuuteni parhaita hetkiä, ei tee tiukkaa myöntää, että olen myös monesti epäonnistunut. Jälkikäteen olen surrut sitä, että vanhin joutui ehkä liikaa olemaan iso, vaikka oli vielä varsin pieni pikkusiskojen syntyessä. Liian usein olen yleisesti ottaen ollut väsynyt ja poissaoleva. Joskus myös ärtynyt perseenreikä. Olen huutanut ja räyhännyt, pyytänyt sitten kyllä anteeksi.

Kaikesta huolimatta ja kaiken vuoksi: on hienoa olla isä.

Edit. Typo

 

[Creed Bratton]

@Schwein kuulostat hienolta isältä!

Toivottavasti itse pystyn olemaan omille tyttärille yhtä hyvä. Meillä esikoinen on nyt 3-vuotias ja keväällä pitäisi syntyä toinen jos kaikki menee nappiin. Tuon 3-vuotiaan kanssa tulee käytyä päivittäin läpi koko tunneskaala, välillä asiat sujuvat hienosti ja hän on todella taitava ikäisekseen. Siitä 5 minuuttia myöhemmin hän saattaa joko koheltaa jugurtit pitkin lattiaa (vaikka olen 10sekuntia aikaisemmin pyytänyt keskittymään syömiseen) tai alkaa läpsimään äitiään tai minua jonkun oudon uhmakohtauksen iskiessä jolloin täytyy ärähtää. Välillä mietin olenko ns liian ankara kuria pitäessä ja harmittaa jos jostain ”pienestä” asiasta tulee ärähdettyä kovasti. Silti isossa kuvassa koitan uskoa tekeväni oikein ja olemaan kasvattajana johdonmukainen.

Päivääkään en vaihtaisi pois.

 

[Vesuri]

Itsellä oli melko vanhaksi asti tunne etten halunnut vanhemmaksi ja omia lapsia. Lapsist aina tykännyt, mutta omia en halunnut. Nelikymppisenä sitten kaksi aika peräjälkeen, ikäeroa puolitoista vuotta. Erilaisten vaiheiden jälkeen ovat varttuneet varhaisteineiksi ja en vaihtaisi aikaa pois.

Eilen vietettiin isänpäivää sen verran, että käytiin syömässä tamperelaisessa pitseriassa. Siihen asti meni hyvin kunnes naapuripöytään tuli perhe, jonka isää kävi kyllä sääliksi. Lapset oli aivan normaaleja eloisia lapsia, muta perheen äiti... Teki jo heti sisälle tullessa selväksi, että han maksaa ja myös määrää koko paletin. Toinen lapsi olisi halunnut kebua, mutta äiti torppasi ja sanoi, että kaikki ottaa pitsaa ja hän määrää koska maksaa. Istumajärjestyksen määräsi myös koska maksaa. Ja kaiken muunkin. Tätä jatkui kunnes omat tenavani alkoivat kihertämään ja poitsu kuiskasi hiukan kuuluvalla äänellä. "voi hitto mikä muija. Kuinka kauan jaksaisit?" Minä siinä nieleskelin ja yritin vaan hiljaksiin hiljennellä niin tytsy vaan totesi isoon ääneen. "turhaan kakistelet, et jaksaisi päivääkään". Yllättävästi tuli hiljaista naapuripöytään.

 

[Knox]

Löytyihän täältä oikea ketju avautumiseen.

Minä olen omien vanhempieni kanssa hyvissä väleissä, sekä kaiken lisäksi he ovat todella hyviä isovanhempia lapselleni. Haluavat viettää aikaa, ottavat mielellään hoitoon ja auttavat muutenkin käytännössä kaikessa, missä apua mahdollisesti tarvitsee.

Mutta. Sitten on se puoli, että jos eivät viikkoon näe lapsenlapseaan, niin seuraa kansallinen hätätila. Perjantaina isä soitti, että tuletteko käymään sunnuntaina. Sanoin että en tiedä vielä, jos ehditään niin ehkä. Eilen sitten soi puhelin, että mihin aikaan olette tulossa. Sanoin että ei ehditä, on hässäkkää. No entä sitten huomenna, tai vaikka tiistaina? Tässä vaiheessa minulla meni jo linssit huuruun, sanoin aika vittuuntuneena, että kyllä me siellä aiotaan käydä jatkossakin, älkää huoliko, mutta ei välttämättä joka viikko.

Ja tämä näyttää varmaan todella naurettavalta kitinältä, mutta kun me nähdään vanhempieni kanssa vähintään pari kertaa kuukaudessa, niin he kyllä saavat viettää aikaa lapseni kanssa. Ja on heidän ensimmäinen lapsenlapsi, ymmärrän että hän on heidän elämänsä keskipiste tällä hetkellä. Ja perkele, arvostan aivan suunnattomasti heidän apuaan. Mutta kun kaikki elämässä on aikataulutettua, lisäksi tuollaisen taaperon kanssa joutuu säätämään jatkuvasti, niin ei jaksaisi rytmittää vähäistä vapaa-aikaa isovanhempien mukaan.

Kuten sanoin, tää on todella pieni ongelma, mutta pakko oli avautua.

 

[PataJaska]

No olihan tällainen ketju täällä, kun oikein kaivoi..

Poika täyttää lokakuussa seitsemän, eli menee nyt siis kuukauden päästä ekaluokalle kouluun. Hämmentyneenä olen tässä seurannut, miten tänä kesänä asiat ovat kuin huomaamatta liukuneet siihen pisteeseen, että lapsi menee ulos ihan omia menojaan, eikä minua sinne enää tarvita. Kaverit tulevat ihan itsenäisesti soittamaan ovikelloa, ja hakemaan pelaamaan futista yms. Jotenkin sitä vain on niin hämmästynyt, että joko se tuossa iässä alkaa.. varmaan tässä koulun alun kynnyksellä lapset tuntuvat niin hämäävän isoilta, vaikka oikeasti ovat kuitenkin vielä tosi pieniä

Sitä kun ei asu omakotitalossa niin täytyy kyllä arvostaa, että sitä asuu täällä pk-seudulla sellaisella alueella, missä lapsen voi oikeasti päästää noin ulos kaverien kanssa (kaikki siis 6-7 vuotiaita, kuka nyt sitten on ehtinyt täyttää seitsemän ja kuka ei) turvallisin mielin. Osaavat liikkua tässä alueella ja viereisessä asukaspuistossa, on pientä metsää jossa voivat käydä mustikoita syömässä jne. Eivätkä ole poistuneet sovitulta alueelta minnekään. Perkele jos sitä asuisi vaikka jossain Helsingin kantakaupungin alueella, niin ei tarvitsisi poikien mennä mihinkään..

Oikeastaan haluaisin kysyä jatkiksen muilta vanhemmilta, että minkä ikäisinä teillä muksut alkoivat pyöriä ulkona enemmän tai vähemmän ilman sitä, että te olitte joka sekunti vahtimassa säilyvätkö muksut hengissä..

 

[mikko600]

No olihan tällainen ketju täällä, kun oikein kaivoi..

Poika täyttää lokakuussa seitsemän, eli menee nyt siis kuukauden päästä ekaluokalle kouluun. Hämmentyneenä olen tässä seurannut, miten tänä kesänä asiat ovat kuin huomaamatta liukuneet siihen pisteeseen, että lapsi menee ulos ihan omia menojaan, eikä minua sinne enää tarvita. Kaverit tulevat ihan itsenäisesti soittamaan ovikelloa, ja hakemaan pelaamaan futista yms. Jotenkin sitä vain on niin hämmästynyt, että joko se tuossa iässä alkaa.. varmaan tässä koulun alun kynnyksellä lapset tuntuvat niin hämäävän isoilta, vaikka oikeasti ovat kuitenkin vielä tosi pieniä

Sitä kun ei asu omakotitalossa niin täytyy kyllä arvostaa, että sitä asuu täällä pk-seudulla sellaisella alueella, missä lapsen voi oikeasti päästää noin ulos kaverien kanssa (kaikki siis 6-7 vuotiaita, kuka nyt sitten on ehtinyt täyttää seitsemän ja kuka ei) turvallisin mielin. Osaavat liikkua tässä alueella ja viereisessä asukaspuistossa, on pientä metsää jossa voivat käydä mustikoita syömässä jne. Eivätkä ole poistuneet sovitulta alueelta minnekään. Perkele jos sitä asuisi vaikka jossain Helsingin kantakaupungin alueella, niin ei tarvitsisi poikien mennä mihinkään..

Oikeastaan haluaisin kysyä jatkiksen muilta vanhemmilta, että minkä ikäisinä teillä muksut alkoivat pyöriä ulkona enemmän tai vähemmän ilman sitä, että te olitte joka sekunti vahtimassa säilyvätkö muksut hengissä..

Mulla täysin samanikäinen muksu ja ihan samoja asioita oon miettinyt. Nyt alkanut myös tuo että pihakavereiden kanssa mennään jo yksin pihalla. Vaikka suht lähellä Turun keskustaa asustan Portsassa niin liikennettä huomattavasti vähemmän onneksi ja isolla pihalla viihtyvät eivätkä karkaile. Tänään tuli hommattua myös pojalle oma kännykkä kuntoon ja sitä katsottua yhdessä.

 

[TosiFani]

Omien lasten kanssa mietin aina omaa lapsuuttani, mitä olin saanut tehdä missäkin iässä. Kunnioitin omia vanhempiani ja heidän kasvatustaan niin paljon, että ajattelin saman kelpaavan omillekin. Meillä toimi tämä hyvin.

 

[BOL]

Oikeastaan haluaisin kysyä jatkiksen muilta vanhemmilta, että minkä ikäisinä teillä muksut alkoivat pyöriä ulkona enemmän tai vähemmän ilman sitä, että te olitte joka sekunti vahtimassa säilyvätkö muksut hengissä..

Liian vanhoina :). Ei vaan, varmaan joskus siinä eskari-ikäisinä, kun aloin ehkä itsekin ohjata heitä siihen suuntaan. Fakta kun on se, että vanhempi tekee lapselleen karhunpalveluksen, jos ei kasvata heitä itsenäiseen elämään ja tutkimaan itse maailmaa. Ja tämä ei sitten tarkoita mitään heitteillejättöä tai täydellistä välinpitämättömyyttä tai totaalivapautta. Mutta totuus on se, että kun se lapsi sinne kouluun menee, hänen täytyy osata kulkea koulumatkat jossain vaiheessa itse ja mitä nuorempana sen opettelun aloittaa, sitä jännittävämpää se on lapselle ja heillä on yleensä tarve noudattaa ohjeita ja neuvoja ja sääntöjä. Se vanhempien ekan luokan alussa pitämä parin viikon kesäloma on nopeasti lusittu ja sitten ollaankin enemmän tai vähemmän siinä tilanteessa, että päiväkodin sijaan vanhemmilla on kiire sinne iltapäiväkerhoon hakemaan se lapsi, vaikka ihan oikeasti jokaisen "normaalin" lapsen pitäisi kyetä hanskaamaan koti-/koulumatkat jollakin tavalla parin kuukauden harjoittelun jälkeen itsenäisesti, avata se kotiovi avaimella ja vaikka tehdä itselleen joku välipalakin.

Lapsissa on eroja. Vanhempi lapsistani on aina ollut omatoimisempi ja vastuullisempi kuin nuorempi lapseni. Vai onko sittenkään? Ehkä se on vain minulle syntynyt mielikuva? No, joka tapauksessa hän on ollut paljon rohkeampi kuin kuopus. Kuopusta on monessa asiassa pitänyt vähän potkia persuksillekin, mutta itse luulen, että se johtuu kyllä enemmänkin hänen mukavuudenhalustaan kuin siitä, ettei hän muka olisi osannut. Ja koska hän on aina ollut perheen pienin (ja tulee aina olemaankin), olemme monessa asiassa menneet siihen halpaan, että häntä pitäisi muka paapoa enemmän. Olen yrittänyt pitää molemmilla suurin piirtein samat "virstanpylväät", eli että milloin on ollut syytä olettaa heidän osaavan jotakin. Jos sitten on näyttänyt siltä, että kaikki ei sujukaan ihan heti niin kuin olisi voinut kuvitella, on annettu lisäaikaa ja -tukea, mutta ihan samat vaatimukset hänellä on ollut kuin vanhemmalla lapsellammekin. Ja kas, nuorempikin on pärjännyt ihan kaikessa. Tämä on kuitenkin vaatinut sen, että tiedostan nämä asiat ja pidän itse "omista" rajoistani kiinni. Muuten siinä käy helposti niin, että lapsi ei osaa eikä uskalla tehdä mitään. Ja sellainenhan ei käy.

Paljon riippuu myös lapsen kavereista. Vanhemmalla lapsellamme on ollut päiväkodista lähtien todella reippaita ja rohkeita kavereita, joiden vanhemmilla ei esim. yksinhuoltajuuden tai vuorotyön vuoksi ollut ihan samalaista määrää aikaa käytössään kuin mitä vaikka meillä on ollut. Tämä posse on alkanut varmaan jo tokalta tai kolmannelta luokalta lähtien kulkea itse harrastuksiin Helsingissä kaupungin toiselle puolelle julkisilla. Toki tämä on tapahtunut ihan "valoisaan aikaan" ja usein heidät sitten haettiin kyllä harrastuksista. Saattoivat käydä keskustassakin itse sporalla ostamassa kavereille synttärilahjoja, jne. Hyvin omatoimisia siis. Näiden mukaan oli omakin lapsi helppo päästää ja he sitten opettivat omallenikin, miten julkisissa asioidaan ja kaupassa rohkeasti maksetaan omat ostokset. Kyllä mä monesti mietin, että apua, noihan on ihan pieniä, mutta sitten mietin omaa lapsuuttani ja mitä kaikkea tein 6-vuotiaana ja totesin, että ei se maailma nyt oikeasti ole niin paljon muuttunut. Moni menee siihen halpaan, että lapsia pitäisi suojella normaalilta elämältä ja sitä on aika kamalaa katsella, kun lapset viettävät aivan liian ylisuojattua elämää. Sitten yhtäkkiä tulee kauheasti uusia asioita samaan aikaan ja se voi itse asiassa olla lapselle kaikkein vaikeinta.

Kuopuksen kanssa hän sitten oli kaveripiirinsä ainoa "pikkusisarus" ja kaikilla muilla oli vain nuorempia sisaruksia. Ja sen kyllä totisesti huomasi. Nämä viettivät paljon suojatumpaa elämää ja ero "tehtäviin juttuihin" oli varmaan pari vuotta jäljessä vrt. esikoinen ihan perusasioissa. Jututkin olivat todella paljon lapsellisempia ja osa lapsen kavereista kertoi pissakakkajuttuja vielä nelosella. Ja tämä vaihe alkoi joskus eskarissa. Osa pääsi vasta kuudennella yksin keskustaan ostamaan synttärilahjoja, kun omani on käynyt ehkä neljännestä alkaen. Tämän omatoimisen vaiheen alkaminen näkyi muutenkin vain ja ainoastaan positiivisena asiana, koska lapsen itsetunto kasvoi, kun huomasi, että hän osaa ja saa tehdä asioita yksin. Sääntöinä oli, että mihinkään ei jäädä hengailemaan, vaan käydään kaupassa ja ehkä jossain mäkissä tms. syömässä, jos on erikseen sovittu ja sitten himaan/kaverille ja viestit kotiin, että kaikki ok. Homma toimi erinomaisesti. Vasta yläasteella alkoi sitten se, ettei enää aina "muistetakaan" ilmoittaa, missä ollaan ja kenen kanssa. Ja siihen on ollut vaikea suhtautua, mutta myös pakko, koska se nyt vain kuuluu elämään. Tiettyyn pisteeseen asti toki. Aina ovat kyllä vastanneet viesteihini, kun olen kysynyt, että missä ovat ja kenen kanssa, mutta sellainen omaehtoinen ilmoittautuminen unohtui. Mutta se itsenäistyminen nyt vain kuuluu elämään. Lukiolainen tosin aika usein ilmoittaa vieläkin, koska sillä onkin jo enemmän järkeä ja ymmärtää, miksi se on ihan fiksua. Yläasteikäisellä on vielä vähän tämä "minä määrään omista asioistani"-vaihe päällä, mutta elämälle kiitos, pahin vaikuttaa olevan jo takana.

Sellaisen vinkin antaisin kuitenkin, että tutustukaa lastenne ystävien vanhempiin. Edes sillä tasolla, että teillä on toistenne puhelinnumerot. Joistain voi tulla kultaakin kalliimpia ihan oikeita ystäviä ja jotkut jäädä hyvinkin etäisiksi, mutta tärkeää olisi, että joku yhteys on olemassa. Se on paljon helpompaa ala-asteella kuin yläasteella. Selvittäkää, kenen kanssa lapsenne pyörii ja tutustukaa myös lapsenne kavereihin. Itse olen omille lapsilleni tehnyt alusta asti selväksi, että meillä aikuiset asettaa rajat ja niitä noudatetaan. Jos rajoja rikotaan, siitä seuraa rangaistus. Ja onhan niitä rikottukin, tosin aika lievästi kuitenkin. Yleisin rangaistus meillä on ollut se, että ovat jääneet kiinni ja olen sanonut, että seuraavasta kerrasta heiluu sitten häkki. Ja toista kertaa samaa virhettä ei ole yleensä ihan heti tehty. Mistään todella pahoista mokista meillä ei toki ole ollut kysymys, mutta kuitenkin sellaisista, joiden tietävät olevan "kiellettyä".

Mutta liian ankarakaan ei saa olla. Eikä liian tiukka. Itse olen varmaan tiukin kaikista lasteni kavereiden vanhemmista, koska minun mielestäni kotiintuloajat pitää olla ja minä haluan edelleenkin tietää, missä ollaan ja kenen kanssa. Mutta joustan myös, kun on sen paikka. Lisäaikaa ulkona oleiluun saa, kunhan kehtaa pyytää. Ja jos ei kehtaa pyytää, sitä ei saa, koska en ole ajatustenlukija. Ihan hyvin on toiminut, vaikka palautetta tulee aina, että kaikki muut saa olla klo 01 asti ulkona, mutta siinähän tulee. Kun lapset ovat (tai ovat olleet) yläasteikäisiä, olen aina yhteydessä yökyläkaverin vanhempiin ja tarkistan etukäteen, että onhan hän todellakin menossa sinne, minne sanoo ja kysyn kotiintuloajoista. Ja siitä, onko aikuisia yötä kotona. Hirveän monella ei vain aikuisia aina ole paikalla ja olen joutunut antamaan periksi omista periaatteistani, koska en myöskään halua sitä, että omat lapseni ovat ainoita, jotka eivät johonkin yöksi ilman aikuisia pääse. Sekään ei ole kivaa, eikä varsinaisesti kasvata lasten arvostusta ja halua kunnioittaa minua. Mutta tällöin ollaan soiteltu FaceTimea ja olen nähnyt kavereiden naamat ja että kaikki on ok. Eikä mitään ongelmia ole ikinä ollut. Eli, luottamuksen arvoisia ovat olleet ja hyvä niin. Tietävät kyllä, että valheella on lyhyet jäljet ja mulle valehtelu on monesti pahempaa kuin itse teko, joten ei varmasti kannata kokeilla. Mutta päätöksiä tehdään aina tapauskohtaisesti ja varmaan siksi meillä ei ole ongelmia ollutkaan, kun tietävät, että on ihan turha yrittää mitään peeloiluja, kun niistä jää kuitenkin kiinni. Eli, niitä potentiaalisia ongelmia on johdonmukaisesti ennaltaehkäistykin. Tätä voin suositella.

Toki lukiolaisella on löysemmät säännöt, koska hänen pitää jo itse osata kantaa enemmän vastuuta myös itsestään ja tehdä oikeita päätöksiä ja hän siihen myös kykenee. Mutta yläasteikäisellä on etukäteen sovitut kotiintuloajat ja kyllä hän niissä on pysynyt, vaikka palautetta säännöllisesti tuleekin. Jos nyt myöhästyy vartin, niin ilmoittaa aina, että tulee jollain tietyllä bussilla, kun joku muukin tulee osan matkasta samaa matkaa. Parempi niin, eikä kysymys niinkään ole mistään tietystä kellonajasta, vaan siitä, että ymmärtää, että vanhemmat valvovat kotona ja voivat olla jopa huolissaan. Eli, tässä opetellaan sitä vastuullisuutta ja muiden huomioon ottamista, jota varmaan tarvitaan tulevissa parisuhteissakin.

Pitkä tarina, taas kerran :). Lapset ovat pieniä hyvin lyhyen aikaa. Ja nuoria. Vanhempien tehtävä on antaa heille mahdollisimman hyvät työkalut ja eväät pärjätä elämässä sitten, kun he itse päättävät ihan kaikesta. Se on prosessi, joka on käynnissä monta vuotta ja alkaa aika pienestä. Askel kerrallaan sitä joutuu päästämään heistä irti. Nytkin istun yksin kotona ja lapset ovat kavereidensa kanssa. Tavallaan ihanaa, tavallaan todella haikeaa. Nautin tästä hiljaisuudesta, koska kun ulko-ovi käy, sieltä tulee joku, jonka elämä pyörii vain oman navan ympärillä. Se on ärsyttävää, mutta myös kuuluu elämään. Minun tehtäväni on laittaa rajat ja rakastaa. Ohjata ja tukea. Selittää ja jankuttaa. Virheitä tulee ja sitten niitä käsitellään. Kaadutaan ja noustaan ylös, yhdessä. Itse toivoisin, että mahdollisimman monta virhettä, erhettä tai kantoa kaskessa kohdattaisiin, kun he vielä asuvat kotona. Koska sitten, kun he asuvat omillaan ja heillä on ihan oikea vapaus, heillä olisi edes jotain käsitystä tai kokemusta siitä, mitä kaikkea elämässä voi sattua ja miten niitä käsitellään. Ja kotiin voi ja saa (ja pitääkin aina tulla, jos siltä tuntuu) kävi mitä kävi.

 

[Uncle Leo]

Oikeastaan haluaisin kysyä jatkiksen muilta vanhemmilta, että minkä ikäisinä teillä muksut alkoivat pyöriä ulkona enemmän tai vähemmän ilman sitä, että te olitte joka sekunti vahtimassa säilyvätkö muksut hengissä..

Oman lapsen kohdalla tuo alkoi ekan luokan alettua, ja kun pari kertaa tuli talvi-iltoina lähdettyä muksua etsimään kotiin, niin hommattiin hänelle Xplora-kellopuhelin. Soittelun ja viestittelyn lisäksi tuohon kuuluu lisäksi paikannus eli voi katsella että missä muksu viilettää. Tuo ominaisuus on kyllä jonkun verran tuonut mielenrauhaa, ja onneksi tähän mennessä poika onkin pysynyt hyvin sovittujen rajojen sisällä. Ja tuon etu on myös että saa viivytettyä sitä kännykän hankintaa ja pidettyä lapsi lapsena hetken kauemmin :)

Mutta kun sydän syrjällään miettii omien lasten menemisiä ihan normaalillakin turvallisella asuinalueella, niin tuntuu jotenkin hassulta että miten sitä itsekin sai omassa lapsuudessa mennä ja tulla ilman mitään nykyteknologian hömpötyksiä. Kai se maailma on jotenkin muuttunut ja tullut isommaksi, tai sitten vain sitä tajuaakin että kuinka paljon sitä pelkää että jotain ikävää kävisi. Vaikeaa ja haikeaa aikaa tämä kun lapsista tulee "isoja" eikä enää pikku kakkonen ja ryhmä hau kiinnosta.

 

[PataJaska]

Kiitos paljon hienoista ja mielenkiintoisista viesteistä. Taas se nähtiin, että kyllä Jatkis vain on paras..

@mikko600 Portsa on tietysti siitä kiva alue, että kun teillä on siellä niitä puutalojen old school sisäpihoja sun muita, niin on tosi turvallista aika pientenkin pyöriä ulkona ilman valvontaa. Täällä kerrostaloympäristössä on aavistuksen eri, mutta onneksi asun siis todella hyvällä alueella

@TosiFani olen muuten yrittänyt miettiä tuota aivan samaa, että missä iässä minä itse sain tehdä mitäkin vapaasti, mutta eihän sellaista voi millään kunnolla muistaa. Sillä selvästi ainakin minun kohdalla vanhempani ovat toimineet oikein vastuun ja vapauden suhteen, koska tässä nyt ollaan ihan terveenä ja itsenäisenä aikuisena kaikki raajat ja omat hampaat tallella *hymiö*

@BOL tuo on tosiaan kaikkein tärkein tässä iässä, jossa lapsi opettelee toimimaan itsenäisesti ilman vanhempaa, että millaisia ne kaverit ovat. Ja ihan hyviä ovat ainakin minun näkemykseni mukaan. Ja tosiaan kun tuntee kuitenkin kaverien vanhempia myös, se on tuikitärkeää, niin voi sitten kollektiivisesti kysellä kuka tietää missä pojat milloinkin menevät

@Uncle Leo meillä onkin pojalla jo Xplora-kello valmiina. Se oli vielä aiemmin niin vähällä tarpeella ja käytöllä, että pantiin liittymä toistaiseksi poikki tarpeettomana. Mutta nyt on juurikin tarkoitus aktivoida kello uudestaan, etenkin kun koulu alkaa. Nykymaailman aidosti hyviä puolia ovat tällaiset mahdollisuudet, ja saapahan samalla tuntea itsensä todella vanhaksi. Näin 80-luvulla syntyneelle pelkkä ajatus siitä, että minulla on kännykässä puhelinnumero poikani kelloon on yksinkertaisesti ihan puhdasta startrekkiä jos mikä *hymiö*

 

[sampio]

Vaikeaa ja haikeaa aikaa tämä kun lapsista tulee "isoja" eikä enää pikku kakkonen ja ryhmä hau kiinnosta.

Sieltä alkaa tulla sitten muita huikeita juttuja tilalle ja noista pikkulapsiajan ajoista tulee kultaisia muistoja. Muistan itsekin haikailleeni, kun Puuha-Pete, Tomi-Traktori ja kumppanit jäivät pojalla taakse, tai sitten aiemmin tytöllä My Little Petshopit yms, mutta sieltä tosiaan tulee ne transformersit, dinosaurukset, urheilu, barbiet ja vastaavat tilalle. Sitten tulee musaa, mopoa, ajokorttia ja...

Aika rientää.

Joskus tuulettelin Jatkoaikaan tyttäreni syntymää, ja tällä viikolla samainen nuori nainen täyttää 18 vuotta. Vahva, päämäärätietoinen ja rohkea, mutta samalla hapuileva, askeleitaan etsivä ja ujo. Voi helvetti, hirveästi virheitä on tähän matkaan hänen ja pikkuveljensä kanssa mahtunut. Tuolloin 24-vuotiaana kuvittelin olevani maailman viisain ja lempein isä, mutta vitullinen kusipää olen ollut siinä samalla. Välillä toki onnistunutkin, mutta voisi sanoa, että yhtälailla tämä on ollut itsensä kasvattamista kuin lasten. Ja ehkä vähän armollisuutta sekä itseään että muita vanhempia kohtaan olen kartuttanut. Sitä kai voisi kutsua viisastumiseksikin.

Mutta joo, on nuo siirtymävaiheet ymmärrettävästi vanhemmillekin raskaita, kun jokin aiempi jää taakse. Mua erityisesti riipaisi pojan siirtyminen yläkouluun, hän kun on ollut aina hyvin lapsenmielinen ja kiltti, ja jotenkin tuntui epäreilulta siirto minulle tuttuun aloittelevien vittumarkojen ja pissaliisojen sekaan. Vaan sinne se mukaan meni, löysi samanhenkistä porukkaa seurakseen ja säästää mopoon, puhuu futiksesta ja tsemppaa kouluun. Eikä niitä vittumarjojakaan ole kuin stereotypioissani, kun vain nuoren kohtaa avoimesti.

Saattaa olla, että tätä kirjoittaessani hiukan meni roska silmään, mutta hienoja asioita. Vanhemmuus ja huoltajuus ottaa paljon, mutta antaa vielä enemmän. Tsemppiä kaikille kanssahuoltajille. Ja uransa alkuvaiheessa oleville - nauttikaa ja tallentakaa kaikki hetket mieleenne. Aika kuluu nopeasti sanonnan kliseisyydestä huolimatta.

 

[Sanainen arkku]

Olen tässä lomalla(kin) kiinnittänyt huomioni siihen, miten vaativasti ja käskevästi monet lapset puhuvat vanhemmilleen. Helppo näin lapsettomana huudella, mutta sillä tyylillä ei kyllä saisi kuin rakkautta. No, ei ainakaan töissä saa, mutta onhan se helpompaa kun työpäivän päätteeksi saa heittää traumatisoimansa muksut vaatimaan työpäivän väsyttämiltä vanhemmiltaan "nyt ihan heti kaikkea".

 

[Knox]

Voi luoja, että minä vihaan vanhempia, jotka antavat lapsilleen kaiken periksi.

Meidän tyttären serkku on pumpulissa kasvatettu 8 vuotias, joka saa kaiken, eikä häneltä koskaan kielletä mitään. 2,5 vuotias tyttäreni jumaloi serkkupoikaansa, ja leikkii hänen kanssaan silmät ilosta leiskuen. Pojan puolelta leikit ovat lähinnä härnäämistä, välillä jopa nöyryyttämistä. Onneksi tyttäreni ei tätä vielä hoksaa, pieni kun on.

Esimerkkinä, leikkivät hippaa pihalla, ja poika tietysti juoksee paljon nopeampaa mitä meidän neiti. Ja ikinä meidän tyttö ei saa kiinni, ei vahingossakaan. Tyttö huutaa, että "odota, älä mene niin lujaa", mutta ei. Ja serkupojan vanhemmat seisovat vieressä hiljaa. Sitten kun minä sanon, että olisiko leikki vähän mukavampaa, jos välillä osat vaihtuisivat, ja voisiko pienen kanssa mennä vähän rauhallisemmin, niin "tää on ihan tylsää". Ja leikki loppuu siihen.

Leluja tällä pojalla on loputtomasti. Ja jos meidän neiti sattuu jonkun ottamaan, niin yllättäen häntäkin kiinnostaa juuri se lelu. Vaikkei ole sillä leikkinyt kuukausiin.

Loppukesästä serkku tuli vanhempineen käymään meillä, ja menimme takapihalle, hyvä keli kun oli. Tyttäreni haki oman supertelensä, ja sanoi että pelataan. Peli oli sitten tietysti sitä, että tämä poika kuljetti palloa, eikä pyynnöistä huolimatta syöttänyt tytölle ollenkaan. Mulla meni vähän tunteisiin, joten kävin nappaamassa pallon pojalta, ja pyörittelin häntä, samalla tavalla kuin hän tytärtäni. Paha mielihän tästä tietysti tuli, ja yritin pojalle selittää, että tältä tyttärestäni tuntuu, kun sinä vain yksin pelaat. Poika meni itku silmässä äitinsä luokse, ja äiti ehdotti, että jos poika saisi vielä vähän aikaa pallotella, ei jäisi paha mieli. Voi Jeesus.

Ymmärrän tietysti että tämä serkku on myös lapsi, enkä odota, että tuon ikäinen poika kauheasti jaksaa edes leikkiä taaperon kanssa. Mutta jotain empatiaa odottaisi, että osattaisi edes vähän asettua pienemmän tasolle. Tai jos lapsi ei osaa, niin vanhemmat ohjeistaisivat, ja vaatisivat edes jotain.

Tässäkin tapauksessa surullista on se, että poikaa kiusataan koulussa. Se on ihan perseestä, mutta en ole ollenkaan yllättynyt.

 

[Alex]

Löytyihän täältä oikea ketju avautumiseen.

Minä olen omien vanhempieni kanssa hyvissä väleissä, sekä kaiken lisäksi he ovat todella hyviä isovanhempia lapselleni. Haluavat viettää aikaa, ottavat mielellään hoitoon ja auttavat muutenkin käytännössä kaikessa, missä apua mahdollisesti tarvitsee.

Mutta. Sitten on se puoli, että jos eivät viikkoon näe lapsenlapseaan, niin seuraa kansallinen hätätila. Perjantaina isä soitti, että tuletteko käymään sunnuntaina. Sanoin että en tiedä vielä, jos ehditään niin ehkä. Eilen sitten soi puhelin, että mihin aikaan olette tulossa. Sanoin että ei ehditä, on hässäkkää. No entä sitten huomenna, tai vaikka tiistaina? Tässä vaiheessa minulla meni jo linssit huuruun, sanoin aika vittuuntuneena, että kyllä me siellä aiotaan käydä jatkossakin, älkää huoliko, mutta ei välttämättä joka viikko.

Ja tämä näyttää varmaan todella naurettavalta kitinältä, mutta kun me nähdään vanhempieni kanssa vähintään pari kertaa kuukaudessa, niin he kyllä saavat viettää aikaa lapseni kanssa. Ja on heidän ensimmäinen lapsenlapsi, ymmärrän että hän on heidän elämänsä keskipiste tällä hetkellä. Ja perkele, arvostan aivan suunnattomasti heidän apuaan. Mutta kun kaikki elämässä on aikataulutettua, lisäksi tuollaisen taaperon kanssa joutuu säätämään jatkuvasti, niin ei jaksaisi rytmittää vähäistä vapaa-aikaa isovanhempien mukaan.

Kuten sanoin, tää on todella pieni ongelma, mutta pakko oli avautua.

Vastataan vanhaan viestiin, kun meillä on vähän sama tilanne. Olen ratkaissut asian niin, että käydään sunnuntai iltapäivisin isovanhemmilla syömässä ja kahvit juomassa esikoisen kanssa, kun silloin on harvoin mitään muuta ohjelmaa. Välimatka on lyhyt, niin tämä onnistuu helposti ja eipähän tarvi itse laittaa ruokaa niin paljoa. Isovanhemmat saavat leikkiä pari tuntia lapsen kanssa ja itse saa vähän rauhaa hetkeksi. Aika win-win tilanne ja tämä järjestely pitää muut liialliset kyselyt poissa.

 

[Knox]

Vastataan vanhaan viestiin, kun meillä on vähän sama tilanne. Olen ratkaissut asian niin, että käydään sunnuntai iltapäivisin isovanhemmilla syömässä ja kahvit juomassa esikoisen kanssa, kun silloin on harvoin mitään muuta ohjelmaa. Välimatka on lyhyt, niin tämä onnistuu helposti ja eipähän tarvi itse laittaa ruokaa niin paljoa. Isovanhemmat saavat leikkiä pari tuntia lapsen kanssa ja itse saa vähän rauhaa hetkeksi. Aika win-win tilanne ja tämä järjestely pitää muut liialliset kyselyt poissa.

Minä pysyin alkuperäisessä päätöksessäni, että vierailemme kun on aikaa :)

Kun minäkin olin pieni, niin sunnuntaisin vierailtiin aina mummolassa. Mukavaa se oli, mummo on hyvin rakas ja yksi elämäni tärkeimpiä ihmisiä. Mutta meille ei tuollainen aikatauluttaminen maistu. Arki on jo töiden puolesta kelloa vastaan juoksemista, minkä lisäksi tyttären kanssa rutiinit luonnollisesti määrittävät lähes kaiken. Siksi viikonloput on meille tyttären rutiineja lukuunottamatta vapaata kelluntaa. Ehkä se on meidän vanhempien viimeinen yritys todistella, että kyllä me vielä kontrolloidaan asioita.

Mutta joo, tykätään tehdä asioita spontaanisti, ilman kauheaa etukäteen suunnittelua. Tietysti on juhlia, menoja ja tapahtumia, jotka tiedetään etukäteen, mutta muuten näin. Ja aika useasti siellä isovanhemmilla käydään pyörähtämässä, mutta ei joka viikonloppu.

 

[Sanainen arkku]

Erinomaisen hyvää isänpäivää kaikille palstan isille, isoisille ja samaan syssyyn myös isäpuolille!

Muistakaa aina, että maailmanhistorian (ainakin modernin) hirveimpiä diktaattoreita ja rikollisia ylivoimaisesti eniten yhdistävä taustatekijä on puuttuva tai julma isä.

Te olette erittäin keskeisellä paikalla rakentamassa ihmiskunnan tulevaisuutta.
Työni ja harrastukseni puolesta kohtaan paljon vanhempia. Täytyy sanoa, että isien tapa olla lastensa kanssa ilahduttaa. Pieniä moitteitakin menee: liian usein kuulen, ilman että jää epäilystä, että isä altistaa kypsymättömiä lapsia raakoille viihdesisällöille. Käytännössä peleille.