Oikeastaan haluaisin kysyä jatkiksen muilta vanhemmilta, että minkä ikäisinä teillä muksut alkoivat pyöriä ulkona enemmän tai vähemmän ilman sitä, että te olitte joka sekunti vahtimassa säilyvätkö muksut hengissä..
Liian vanhoina :). Ei vaan, varmaan joskus siinä eskari-ikäisinä, kun aloin ehkä itsekin ohjata heitä siihen suuntaan. Fakta kun on se, että vanhempi tekee lapselleen karhunpalveluksen, jos ei kasvata heitä itsenäiseen elämään ja tutkimaan itse maailmaa. Ja tämä ei sitten tarkoita mitään heitteillejättöä tai täydellistä välinpitämättömyyttä tai totaalivapautta. Mutta totuus on se, että kun se lapsi sinne kouluun menee, hänen täytyy osata kulkea koulumatkat jossain vaiheessa itse ja mitä nuorempana sen opettelun aloittaa, sitä jännittävämpää se on lapselle ja heillä on yleensä tarve noudattaa ohjeita ja neuvoja ja sääntöjä. Se vanhempien ekan luokan alussa pitämä parin viikon kesäloma on nopeasti lusittu ja sitten ollaankin enemmän tai vähemmän siinä tilanteessa, että päiväkodin sijaan vanhemmilla on kiire sinne iltapäiväkerhoon hakemaan se lapsi, vaikka ihan oikeasti jokaisen "normaalin" lapsen pitäisi kyetä hanskaamaan koti-/koulumatkat jollakin tavalla parin kuukauden harjoittelun jälkeen itsenäisesti, avata se kotiovi avaimella ja vaikka tehdä itselleen joku välipalakin.
Lapsissa on eroja. Vanhempi lapsistani on aina ollut omatoimisempi ja vastuullisempi kuin nuorempi lapseni. Vai onko sittenkään? Ehkä se on vain minulle syntynyt mielikuva? No, joka tapauksessa hän on ollut paljon rohkeampi kuin kuopus. Kuopusta on monessa asiassa pitänyt vähän potkia persuksillekin, mutta itse luulen, että se johtuu kyllä enemmänkin hänen mukavuudenhalustaan kuin siitä, ettei hän muka olisi osannut. Ja koska hän on aina ollut perheen pienin (ja tulee aina olemaankin), olemme monessa asiassa menneet siihen halpaan, että häntä pitäisi muka paapoa enemmän. Olen yrittänyt pitää molemmilla suurin piirtein samat "virstanpylväät", eli että milloin on ollut syytä olettaa heidän osaavan jotakin. Jos sitten on näyttänyt siltä, että kaikki ei sujukaan ihan heti niin kuin olisi voinut kuvitella, on annettu lisäaikaa ja -tukea, mutta ihan samat vaatimukset hänellä on ollut kuin vanhemmalla lapsellammekin. Ja kas, nuorempikin on pärjännyt ihan kaikessa. Tämä on kuitenkin vaatinut sen, että tiedostan nämä asiat ja pidän itse "omista" rajoistani kiinni. Muuten siinä käy helposti niin, että lapsi ei osaa eikä uskalla tehdä mitään. Ja sellainenhan ei käy.
Paljon riippuu myös lapsen kavereista. Vanhemmalla lapsellamme on ollut päiväkodista lähtien todella reippaita ja rohkeita kavereita, joiden vanhemmilla ei esim. yksinhuoltajuuden tai vuorotyön vuoksi ollut ihan samalaista määrää aikaa käytössään kuin mitä vaikka meillä on ollut. Tämä posse on alkanut varmaan jo tokalta tai kolmannelta luokalta lähtien kulkea itse harrastuksiin Helsingissä kaupungin toiselle puolelle julkisilla. Toki tämä on tapahtunut ihan "valoisaan aikaan" ja usein heidät sitten haettiin kyllä harrastuksista. Saattoivat käydä keskustassakin itse sporalla ostamassa kavereille synttärilahjoja, jne. Hyvin omatoimisia siis. Näiden mukaan oli omakin lapsi helppo päästää ja he sitten opettivat omallenikin, miten julkisissa asioidaan ja kaupassa rohkeasti maksetaan omat ostokset. Kyllä mä monesti mietin, että apua, noihan on ihan pieniä, mutta sitten mietin omaa lapsuuttani ja mitä kaikkea tein 6-vuotiaana ja totesin, että ei se maailma nyt oikeasti ole niin paljon muuttunut. Moni menee siihen halpaan, että lapsia pitäisi suojella normaalilta elämältä ja sitä on aika kamalaa katsella, kun lapset viettävät aivan liian ylisuojattua elämää. Sitten yhtäkkiä tulee kauheasti uusia asioita samaan aikaan ja se voi itse asiassa olla lapselle kaikkein vaikeinta.
Kuopuksen kanssa hän sitten oli kaveripiirinsä ainoa "pikkusisarus" ja kaikilla muilla oli vain nuorempia sisaruksia. Ja sen kyllä totisesti huomasi. Nämä viettivät paljon suojatumpaa elämää ja ero "tehtäviin juttuihin" oli varmaan pari vuotta jäljessä vrt. esikoinen ihan perusasioissa. Jututkin olivat todella paljon lapsellisempia ja osa lapsen kavereista kertoi pissakakkajuttuja vielä nelosella. Ja tämä vaihe alkoi joskus eskarissa. Osa pääsi vasta kuudennella yksin keskustaan ostamaan synttärilahjoja, kun omani on käynyt ehkä neljännestä alkaen. Tämän omatoimisen vaiheen alkaminen näkyi muutenkin vain ja ainoastaan positiivisena asiana, koska lapsen itsetunto kasvoi, kun huomasi, että hän osaa ja saa tehdä asioita yksin. Sääntöinä oli, että mihinkään ei jäädä hengailemaan, vaan käydään kaupassa ja ehkä jossain mäkissä tms. syömässä, jos on erikseen sovittu ja sitten himaan/kaverille ja viestit kotiin, että kaikki ok. Homma toimi erinomaisesti. Vasta yläasteella alkoi sitten se, ettei enää aina "muistetakaan" ilmoittaa, missä ollaan ja kenen kanssa. Ja siihen on ollut vaikea suhtautua, mutta myös pakko, koska se nyt vain kuuluu elämään. Tiettyyn pisteeseen asti toki. Aina ovat kyllä vastanneet viesteihini, kun olen kysynyt, että missä ovat ja kenen kanssa, mutta sellainen omaehtoinen ilmoittautuminen unohtui. Mutta se itsenäistyminen nyt vain kuuluu elämään. Lukiolainen tosin aika usein ilmoittaa vieläkin, koska sillä onkin jo enemmän järkeä ja ymmärtää, miksi se on ihan fiksua. Yläasteikäisellä on vielä vähän tämä "minä määrään omista asioistani"-vaihe päällä, mutta elämälle kiitos, pahin vaikuttaa olevan jo takana.
Sellaisen vinkin antaisin kuitenkin, että tutustukaa lastenne ystävien vanhempiin. Edes sillä tasolla, että teillä on toistenne puhelinnumerot. Joistain voi tulla kultaakin kalliimpia ihan oikeita ystäviä ja jotkut jäädä hyvinkin etäisiksi, mutta tärkeää olisi, että joku yhteys on olemassa. Se on paljon helpompaa ala-asteella kuin yläasteella. Selvittäkää, kenen kanssa lapsenne pyörii ja tutustukaa myös lapsenne kavereihin. Itse olen omille lapsilleni tehnyt alusta asti selväksi, että meillä aikuiset asettaa rajat ja niitä noudatetaan. Jos rajoja rikotaan, siitä seuraa rangaistus. Ja onhan niitä rikottukin, tosin aika lievästi kuitenkin. Yleisin rangaistus meillä on ollut se, että ovat jääneet kiinni ja olen sanonut, että seuraavasta kerrasta heiluu sitten häkki. Ja toista kertaa samaa virhettä ei ole yleensä ihan heti tehty. Mistään todella pahoista mokista meillä ei toki ole ollut kysymys, mutta kuitenkin sellaisista, joiden tietävät olevan "kiellettyä".
Mutta liian ankarakaan ei saa olla. Eikä liian tiukka. Itse olen varmaan tiukin kaikista lasteni kavereiden vanhemmista, koska minun mielestäni kotiintuloajat pitää olla ja minä haluan edelleenkin tietää, missä ollaan ja kenen kanssa. Mutta joustan myös, kun on sen paikka. Lisäaikaa ulkona oleiluun saa, kunhan kehtaa pyytää. Ja jos ei kehtaa pyytää, sitä ei saa, koska en ole ajatustenlukija. Ihan hyvin on toiminut, vaikka palautetta tulee aina, että kaikki muut saa olla klo 01 asti ulkona, mutta siinähän tulee. Kun lapset ovat (tai ovat olleet) yläasteikäisiä, olen aina yhteydessä yökyläkaverin vanhempiin ja tarkistan etukäteen, että onhan hän todellakin menossa sinne, minne sanoo ja kysyn kotiintuloajoista. Ja siitä, onko aikuisia yötä kotona. Hirveän monella ei vain aikuisia aina ole paikalla ja olen joutunut antamaan periksi omista periaatteistani, koska en myöskään halua sitä, että omat lapseni ovat ainoita, jotka eivät johonkin yöksi ilman aikuisia pääse. Sekään ei ole kivaa, eikä varsinaisesti kasvata lasten arvostusta ja halua kunnioittaa minua. Mutta tällöin ollaan soiteltu FaceTimea ja olen nähnyt kavereiden naamat ja että kaikki on ok. Eikä mitään ongelmia ole ikinä ollut. Eli, luottamuksen arvoisia ovat olleet ja hyvä niin. Tietävät kyllä, että valheella on lyhyet jäljet ja mulle valehtelu on monesti pahempaa kuin itse teko, joten ei varmasti kannata kokeilla. Mutta päätöksiä tehdään aina tapauskohtaisesti ja varmaan siksi meillä ei ole ongelmia ollutkaan, kun tietävät, että on ihan turha yrittää mitään peeloiluja, kun niistä jää kuitenkin kiinni. Eli, niitä potentiaalisia ongelmia on johdonmukaisesti ennaltaehkäistykin. Tätä voin suositella.
Toki lukiolaisella on löysemmät säännöt, koska hänen pitää jo itse osata kantaa enemmän vastuuta myös itsestään ja tehdä oikeita päätöksiä ja hän siihen myös kykenee. Mutta yläasteikäisellä on etukäteen sovitut kotiintuloajat ja kyllä hän niissä on pysynyt, vaikka palautetta säännöllisesti tuleekin. Jos nyt myöhästyy vartin, niin ilmoittaa aina, että tulee jollain tietyllä bussilla, kun joku muukin tulee osan matkasta samaa matkaa. Parempi niin, eikä kysymys niinkään ole mistään tietystä kellonajasta, vaan siitä, että ymmärtää, että vanhemmat valvovat kotona ja voivat olla jopa huolissaan. Eli, tässä opetellaan sitä vastuullisuutta ja muiden huomioon ottamista, jota varmaan tarvitaan tulevissa parisuhteissakin.
Pitkä tarina, taas kerran :). Lapset ovat pieniä hyvin lyhyen aikaa. Ja nuoria. Vanhempien tehtävä on antaa heille mahdollisimman hyvät työkalut ja eväät pärjätä elämässä sitten, kun he itse päättävät ihan kaikesta. Se on prosessi, joka on käynnissä monta vuotta ja alkaa aika pienestä. Askel kerrallaan sitä joutuu päästämään heistä irti. Nytkin istun yksin kotona ja lapset ovat kavereidensa kanssa. Tavallaan ihanaa, tavallaan todella haikeaa. Nautin tästä hiljaisuudesta, koska kun ulko-ovi käy, sieltä tulee joku, jonka elämä pyörii vain oman navan ympärillä. Se on ärsyttävää, mutta myös kuuluu elämään. Minun tehtäväni on laittaa rajat ja rakastaa. Ohjata ja tukea. Selittää ja jankuttaa. Virheitä tulee ja sitten niitä käsitellään. Kaadutaan ja noustaan ylös, yhdessä. Itse toivoisin, että mahdollisimman monta virhettä, erhettä tai kantoa kaskessa kohdattaisiin, kun he vielä asuvat kotona. Koska sitten, kun he asuvat omillaan ja heillä on ihan oikea vapaus, heillä olisi edes jotain käsitystä tai kokemusta siitä, mitä kaikkea elämässä voi sattua ja miten niitä käsitellään. Ja kotiin voi ja saa (ja pitääkin aina tulla, jos siltä tuntuu) kävi mitä kävi.