Noniin, jotkut saattavat muistaakin, miten pari kuukautta sitten avauduin omien appivanhempien perseilystä.
On ollut yllättävän rauhallista, ainoa yhteydenotto tuli kuopuksen syntymäpäivänä, jolloin lähetti viestillä onnittelut. Vaimo vastasi kiittäen, ja kirjoitti että tämä ei ollut sellainen yhteydenotto mitä odotetaan, vaan haluamme teiltä anteeksipyynnön, sekä sen, että ymmärrätte kuinka olette ylittäneet rajan. Varsin selkeä kädenojennus, eikö? Vastausta ei koskaan tullut.
Tänään sitten rytisi. Vaimo jäi kuopuksen kanssa kotia, kun muksulla nousi yöllä kuume. Aamupäivästä soi ovikello yllättäen, ja kukapa muukaan siellä oven takana seisoo kuin anoppi. Ensimmäiset sanat anopin suusta olivat olleet se, kuinka hävyttömiä ihmisiä me olemme. Tähän vaimo oli sanonut että sulla ei ole mitään asiaa tänne, ennenkuin olette pyytäneet anteeksi. Johon anoppi oli tuumannut, että hän ei pyydä mitään anteeksi, vaan meidän pitää pyytää heiltä anteeksi. Ja olemme kuulema naurettavia ja hävyttömiä ihmisiä, mikäli yksi tukan leikkuu aiheuttaa tämmöistä.
Anoppi oli kysellyt lasten perään, ja vaimo oli todennut että ei kuulu sulle missä ovat. Oli ruvennut huutelemaan lapsia nimeltä, hänellä kun oli lahjat molemmille. Esikoinen oli päiväkodissa ja nuorempi onneksi päiväunilla, joten eivät nähneet ihanaa mummoaan. Vaimolla oli kilahtanut tässä vaiheessa täysin, oli ottanut lahjat, heittänyt ne pihalle ja käskenyt äitinsä suksia vittuun meidän pihalta. Anoppi ei ollut meinannut lähteä, jäänyt inttämään miten me kyllä tarvitaan heidän apua tulevaisuudessa, ja miten hävyttömiä ja kiittämättömiä paskoja ollaan.
Viimeiset sanat olivat anopilta tyttärelleen olleet niinkin mukavat, että sinulla ei ole enää vanhempia.
Vaimo oli, ja on, ihan paskana. Ja minä käyn ihan saatanan kierroksilla, jos olisin ollut kotona tuolloin, olisin nostanut sen lehmän kurkusta seinille.
Tää tuntuu vielä jotenkin vitun paljon pahemmalta, että meidän kotia asti tullaan sekoilemaan. Ja kun heidän tapansa on ollut kasvattaa syyllistämällä ja henkisellä väkivallalla, niin rouva sanoi suoraan että hänestä tuntui että hän oli taas se pieni lapsi, ja toinen vaan jyrää yli. Onneksi oli pitänyt puolensa.
Tekisi mieli tehdä asialle jotain, mutta kun ei tiedä mitä voisi tehdä. Heidän tasolleen en alennu, vaikka hetken kävi jo mielessä käydä kylässä riehumassa. Mutta siinä ei voita mitään, niin hyvältä kuin ajatus tuntuukin. Mutta jotenkin tekisi mieli tehdä heille selväksi, että meidän kotiin ei tulla kutsumatta.
Täytyy vähän vetää happea ja miettiä että miten tässä edetään. Muutenhan tilanne oli kontrollissa, mutta tätä en osannut ajatella.
