Tuolla "Suomalainen koulu"-ketjussa keskustellaan siitä, mitä kiusaamiselle pitäisi tehdä ja siellä sivutaan myös vanhemmuuteen ja vanhempien rooliin liittyviä asioita. Kirjoitan lisää ajatuksiani aiheesta tänne, koska tämä lienee parempi ketju.
Mulla on omakohtainen esimerkki vanhemmista, jotka omalla toiminnallaan kuormittivat opettajia ja sekoittivat koulun asiaan, joka ei koululle oikeasti edes kuulunut. Vanhemmat kokivat asioita ja reagoivat välittömästi tunteella, mikä hämmensi lapsia. Taustaksi kerrottakoon, että oli n. 10+ tytön ryhmä, jotka olivat tutustuneet jo päiväkodissa ja olivat viettäneet ihan pienestä asti paljon aikaa yhdessä. Kaikki tytöt olivat hyvin voimakastahtoisia ja määrätietoisia, joten meille vanhemmille oli ihan selvää, että jossain vaiheessa on luvassa myös draamaa. Sovimme hyvin varhaisessa vaiheessa, että lähtökohtaisesti tytöt saavat itse hoitaa välinsä, koska tilanteet muuttuu hyvin nopeasti ja todennäköisesti jokainen vuorollaan kokee tulleensa väärin kohdelluksi. Kaikki tytöt osasivat pitää puoliaan ja lisäksi kaikilla tytöistä oli aidosti voimakas oikeudenmukaisuuden tunne. Ryhmässä oli myös pienempiä ryhmiä ja jotkut olivat läheisempiä ystäviä keskenään kuin, mutta omaksi yllätyksekseni tässä porukassa kolmatta pyörää ei usein ollut ollenkaan. Tytöt olivat enemmänkin keskenään sisaruksia kuin ystäviä ja siksi välillä otettiin isosti yhteenkin. Mutta aina sovittiin nopeasti.
Tarkoituksenamme oli myös, että tytöt oppisivat itse ratkomaan erimielisyyksiään ja välttämään turhaa kohkaamista. Sovimme kuitenkin myös, että mikäli jollain tytöistä olisi oikeasti paha mieli vielä erimielisyyttä seuraavana päivänä, olemme matalalla kynnyksellä suoraan yhteydessä niiden tyttöjen vanhempiin, joita asia koskee. Kaikkien näkemykset kuullaan ja asiat selvitetään ensisijaisesti vain asianosaisten kanssa. Tähän päivään mennessä olen joutunut vanhemman ominaisuudessa olemaan selvittämässä yhden tämän tyttöporukan riidan ja sekään ei ollut orkkisryhmän riita. Siitä alla enemmän.
Tämä sama tyttöryhmä oli luonnollisesti myös samassa koulussa, osa samalla luokalla, osa rinnakkaisella. Olivat kuitenkin koko ala-asteen tiiviisti yhdessä erilaisilla kokoonpanoilla. Ryhmään tuli koulussa myös muita tyttöjä ja heillä oli hyvä meininki ja mainio dynamiikka koko ala-asteen. Ryhmässä oli kuitenkin yksi tyttö (A) , joka oli ripustautunut toiseen tyttöön (B) ja pyrki kontrolloimaan sitä, kenen muiden kanssa tämä tyttö B saa olla ja milloin. B alistui A:n dominointiin usein ja B oli A:n ollessa paikalla hyvin erilainen kuin ilman A:ta. Muita tyttöjä tämä kontrollointi oli ärsyttänyt jo pitkään, koska he olisivat välillä halunneet välillä olla B:n kanssa myös ilman A:ta tai joskus jopa ihan kahdestaankin hänen kanssaan. Eräänä päivänä tyttäreni sitten sanoi suoraan, että muita ärsyttää tämä A:n harjoittama kontrolli.
Tämän seurauksena A:n äiti tuli ensin lankoja pitkin 12-vuotiaalle tyttärelleni haukkuen hänet aivan pystyyn, miten ilkeä ja surkea ihminen hän on. Tyttäreni tietysti järkyttyi tästä ja sanoi, että hän voisi antaa minun puhelinnumeroni, jotta hän voisi puhua asiasta kanssani ja koska hän ei voi puhua, koska hänellä alkaa treenit. A:n äiti haukkui vielä vähän lisää tytärtäni ja lopulta paiskasi luurin korvaan. Tyttäreni soitti minulle itkien, mutta en oikein ymmärtänyt, mistä oli kysymys, joten sovimme, että puhutaan, asiasta illalla. Mun puhelimeni ei missään vaiheessa soinut. Ennen kuin tyttäreni oli ehtinyt treeneistään kotiin, ehdin saada Wilma-viestin otsikolla "VAKAVA KOULUKIUSAAMISTAPAUS". Ketjussa oli mukana tyttöjen luokkien opettajat (2 kpl) sekä A:n ja B:n äidit. Taustana vielä sen verran, että B:n veli oli ollut oikeasti vakavan koulukiusaamisen uhri, joten ymmärrän, että heidän perheessään oltiin aiheesta herkillä. Toisaalta ihmettelen edelleen sitä, missä oli B:n äidin suhteellisuudentaju, koska lapsemme olivat siinä vaiheessa tunteneet melkein 10 v.
Mä flippasin himassa oikein kunnolla. Ajattelin, että saatana, nyt mä menen linjoja pitkin oikein kunnolla ja puhun suuni puhtaaksi ja yksikään aikuinen ei vittuile mun lapselle. Olin aivan raivona ja silloin, kun mä hermostun kunnolla, on tosi kyseessä. Mun mieheni sai mut kuitenkin rauhoiteltua toteamalla, että parasta on nyt olla kylmän viileä ja asiallinen. Ja rauhoittua kunnolla. Tyhmintä olisi alkaa tunnekuohuissa kommentoimaan yhtään mitään. Ja kun se Wilma-ketju oli avattu, molemmat mammat suolsivat sinne kaikenlaista paskaa ja mä raivosin himassa. Illan päätteeksi mä vastasin siihen ketjuun yhdellä viestillä, että mulla on hyvin erilainen käsitys tapahtumien kulusta ja olisi ollut järkevää keskustella asiasta ensin niin, että kaikkien tyttöjen näkemys tapahtumien kulusta olisi tullut ilmi ja saatu selvyys, mitä itse asiassa oli oikeasti tapahtunut ja mitä oli sanottu ja miten. Ilmoitin, että perheessämme suhtaudutaan koulukiusaamiseen vakavasti, mutta näkemykseni mukaan tässä on kyse yhdestä erimielisyydestä, eikä tilanne edes ole tapahtunut koulupäivän aikana. Näin ollen mielestäni tämä asia ei kuulu koululle, vaan voimme selvittää sen keskenämme.
Seuraavana aamuna tulikin sitten koulukuraattorilta viesti, että tätä koulukiusaamisasiaa aletaan selvittää hänen kanssaan. Tässä vaiheessa mulla oli tyttäreni kertoma tieto, että B ei edes ollut kertonut äidilleen erimielisyydestä ollenkaan ennen kuin äiti oli jo laittanut Wilman kautta viestin, vaan B:n äiti oli kuullut asiasta A:n äidiltä, joka taas oli kuullut vain A:n version. A:n versio taas poikkesi hyvin paljon siitä, mitä B ja C olivat kertoneet. Koulukuraattori varasi ajan keskustelulle kolmen päivän päähän tyttöjen kanssa. Siellä sitten keskusteltiin asiasta ja tehtiin jotain sopimuksia ja raportteja. Varmaan ihan hyvä tapa, jos kysymyksessä on oikeasti asia, joka kaipaa aikuisten väliintuloa. Tässä tapauksessa kävi kuitenkin niin, että tytöt olivat ehtivät pari päivää ihmetellä, "miksi pitää kaivella vanhoja asioita, kun asia oli sovittu jo seuraavana päivänä?". Siksi, koska koululle oli tehty ilmoitus vakavasta koulukiusaamistapauksesta. Nämä kolme tyttöä menivät siis sinne kuraattorin huoneeseen sulassa sovussa, mutta turhautuneina, vakuuttelemaan koulun edustajalle, että tulevat keskenään toimeen eikä ketään ole kiusattu.
Myöhemmin tyttäreni luokanopettaja sanoi mulle, että hän arvostaa kovasti sitä, miten asian hoidin. Rauhallisesti ja johdonmukaisesti. Asia ei olisi kuulunut koululle ollenkaan ja ellei jompikumpi äideistä olisi ottanut yhteyttä kuraattoriin, he olisivat voineet selvittää asian samantien tyttöjen kanssa. Opettajat olivat joutuneet tekemään myös rehtorille jotain selvityksiä asiasta, joten tämä väärä ja täysin turha ilmoitus oli aiheuttanut heille täysin turhaa työtä.
Mulla ei ole koskaan ollut mitään harhaluuloja omien lasteni suhteen. Tiedän heidän vahvuutensa ja tiedän heidän heikkoutensa. Jos joku ilmoittaa mulle, että lapseni on toiminut tyhmästi, kyllä mä voin sen uskoa, koska mä elän lasteni kanssa :D. Mutta haluan silti aina kuulla oman lapseni version tapahtumista. Olen pitänyt lapsilleni palopuheita siitä, että mä en voi puolustaa heitä, ellen tiedä totuutta. Ja totuus tarkoittaa sitä, että kerrotaan myös niistä omista typeryyksistä. Mä olen varsin varhaisesta vaiheesta asti toitottanut lapsilleni sitäkin, että valehtelua mä en siedä yhtään. Ja jos mä kysyn jostain asiasta, mä todennäköisesti tiedän siinä vaiheessa jo totuuden, eli silloin ei ainakaan kannata valehdella, kun paskat on jo housuissa. Kaikki tekee virheitä ja jokainen toimii joskus typerästi, mutta kaikesta on mahdollisuus selvitä, kunhan asiat selvittää rehellisesti ja vilpittömästi. Olen vuosien varrella säännöllisesti muistuttanut ihan arkisissa jutteluissa, että mä olen aina heidän puolellaan. Myös silloin, jos he ovat toimineet väärin. Voin, ja hyvin todennäköisesti myös tuomitsen tyhmän/väärän teon, mutta en koskaan tuomitse heitä ihmisinä. Edelleen, kaikki tekevät virheitä ja niistä virheistä oppii. Mutta sekin on hyvä muistaa, että samoja virheitä ei sovi kovin montaa kertaa toistaa, koska mä siedän tyhmiä ihmisiä todella huonosti. Ja koska tiedän, että he eivät ole tyhmiä, silloin kyse on välinpitämättömyydestä, mitä siedän vieläkin huonommin.
Nämä päiväkodista asti ystävinä olleet tytöt ovat edelleen aika tiiviisti yhteyksissä toisiinsa, vaikka ovat eri kouluissa ja kaikilla on uudet kuviot. Neiti A ei tähän ryhmään enää kuulu. Ei häntä tietoisesti ole tiputettu pois eikä kukaan hänen kanssaan missään riidoissa ole, ajan saatossa kävi vain ilmi, ettei hän ole sellainen ihminen, jonka kanssa tytöt haluavat aikaansa viettää. Olen yksissä juhlissa vuosia sitten tavannut neiti A:n äidin, mutta hän käänsi päänsä pois mut nähdessään. En mä siellä juhlissa mitään showta olisi aiheuttanut ja olisin varmasti tervehtinyt kohteliaasti, vaikka hän ei sellaista olisi ansainnutkaan. Mulle itselleni on edelleen vähän mysteeri, miten mä sain oman pokkani pidettyä, enkä ottanut A:n äitiin missään vaiheessa yhteyttä suoraan. Hän käytöksensä tytärtäni kohtaan oli aivan ala-arvoista ja törkeää. Jos tekee mieli huutaa ja raivota, huuda ja raivoa aikuisille, älä lapsille.
Näin jälkikäteen mietittynä, tämä koko insidentti on ollut jonkinlainen virstanpylväs mun elämässäni mitä tulee tunteella reagointiin. Koska mun toimintatapani osoittautui oikeaksi ja hyväksi, mun on ollut helppo ottaa happea myöhemminkin, kun joku asia on mennyt tunteisiin kunnolla. Myös A:n ja B:n äitien toiminta osoitti mulle, mitä seurauksia tunnekuohuilla voi olla, jos antaa tunteiden viedä täysin. Seuraukset voivat olla sivullisille vieläkin suurempia. Jotenkin huvittavaa ja ehkä vähän surullistakin ajatella, että tässä tapauksessa 12-vuotiaat tytöt osasivat suhtautua asiaan kypsemmin kuin heidän kypsään ikään ehtineet äitinsä.
