Lapsi- ja vanhemmuusasiat

  • 109 875
  • 644

Creed Bratton

Jäsen
Suosikkijoukkue
Україна
Kyseessä ei ollut varsinainen unikoulu, mutta meillä keskimmäisen yöt olivat todella rauhattomia siinä vaiheessa kun hampaita puski. Pahimmillaan nukuin käsi pinnasängyn pinnojen välissä. Patja olo raahattu siihen viereen lattialle. Siläkin tavalla sain itse nukuttua. Saa käyttää!

Edit. Hieman myöhässä tämä vinkki...

Kiitos!

Onneksi ei ole enää ajankohtainen vaan unikoulujen ansiosta saatiin ensin hänet nukahtamaan todella helposti, käytännössä vaan lasketaan pinnasänkyyn ja hän nukahtaa itsekseen.

Sitten unikoulu part 2 oli saada tyttö lopettamaan yösyönti ja muutenkin turha heräily keskellä yötä. Siirrettiin hänet muutama viikko sitten nukkumaan esikoisen kanssa samaan huoneeseen ja jotenkin ihmeellisesti tuo on toiminut. Ollaan jo pari viikkoa nukuttu koko perhe täysiä öitä.

Mitä nyt itse tänä aamuna heräilin jo 5:30, mutta taitaa päivän HCR jännittää. Eri ketjun juttuja se :)
 

Eikka86

Jäsen
Suosikkijoukkue
Tappara
En nyt viitsi aihetta varten perustaa omaa ketjua, kun tähänkin sopii varsin mainiosti. Mainitsin aiemmin, että laitettiin au pair -hakemus vetämään ja sieltä löytyi passelin oloinen tyyppi. Haluan vähän purkaa tätä prosessia palasiin, koska välillä tuntuu itsestäkin siltä, että taivas varjele sentään tätä byrokratiaa.

Henkilö tulee siis EU:n ulkopuolelta. Oma toiveeni alun perin oli, että näin ei olisi, koska koko paperisota olisi jäänyt käymättä. Mutta kun sopivin oli sitten tällainen tapaus, niin päätettiin lähteä edistämään asiaa.

- Ensin piti saattaa oleskelulupahakemus vireille. Tässä tapauksessa tähän vaaditaan työsopimus, tarkemmin au pair -sopimus. Ongelmallisinta oli määritellä alkupäivämäärä, koska kellään ei ollut tietoa, kuinka pitkään luvan saamisessa kestää. Sopimuksen voimassa olo kuitenkin määrittää myös sen, mille ajalle oleskelulupa myönnetään. Migri ilmoittaa käsittelyajaksi 2-4 kk. Meidän tapauksessa mentiin rimaa hipoen alle tuon 2 kk:n.
- Sopimus hoidettiin sähköpostilla ja whatsappilla. Allekirjoitus piti kuitenkin käydä vahvistamassa notaarilla. Eli ei muuta kuin aikaa varaamaan DVV::ltä ja paperinipun kanssa paikalle, jossa sitten julkisen notaarin valvovien silmien alla nimi paperiin ja leimat päälle. 18€ hintaan tämä. Sen jälkeen kirjastoon skannaamaan liput ja laput toiselle osapuolelle.
- Au pairiksi halajava oli tässä välissä käynyt hakemassa itselleen passin ja varannut lentoliput sun muut lähimpään Suomen konsulaattiin. Yhdellä välilaskulla ja 17h myöhemmin oli peräti perillä asti. Siellä tätä allekirjoitettua sopimusta ja ”kutsukirjettä” vastaan oleskelulupahakemus myös sitä kautta vireille. Aiemmin hän oli tehnyt hakemuksen jo Migrin kautta.
- Tässä kohtaa tuli itselleni viesti Lontoosta, että hakemuksen edistämiseksi tarvitaan mm. rikosrekisteriote, todistus asuinpaikasta sekä kopio henkilötodistuksesta. Nämä sai myös ostettua mm. oikeusrekisterikeskuksesta sekä DVV:ltä. Kai niistä parikymppiä piti maksaa. Myös kopiot muutamasta edellisestä esim. sähkölaskusta olisivat riittäneet todisteeksi asuinpaikasta, mutta tuo kävi tässä tilanteessa helpommin ostamalla se todistus, koska en ollut lähelläkään noita laskuja.
- Tässä kohtaa piti myös ostaa au pairille työtapaturmavakuutus. Noita vähän heikosti löytyy yksityishenkilöille, mutta SwissCare toimitti. Hinta n. 200€/vuosi.

Tiedä sitten, kuinka monta asiaa unohtui. Mutta tuossa lähinnä stressiä aiheutti se, että niitä pyyntöjä sateli vähän miten milloinkin, ja yleensä asioita piti edistää hyvinkin nopealla aikataululla. Kaiken työkiireen ja -stressin keskellä. Nyt kuitenkin myönteinen päätös on saapunut ja enää odotellaan, että henkilö saa fyysisen oleskeluluvan itselleen, että pääsee varailemaan lentoja ja järjestelemään muuttoa. Itse oleskelulupa astuu voimaan jo huomenna ja on voimassa kalenterivuoden. Mutta jos nyt jo kesän aikana saadaan hänet tänne, niin oikein hyvä.

Päädyttiin tällaiseen ”halpatyövoimaratkaisuun” täysin itsekkäistä syistä. Molemmat vanhemmat ovat ihan loppu, puhki, finito. Verkostoja kyllä on, mutta esim. omat sukulaiset ja kaverit (joista jälkimmäisistä ei asiassa ole apua) asuvat pk-seudulla, me puolestamme puolet ajasta Lohjalla ja toinen puolikas Tampereella. Välimatka ei ole mahdoton, mutta jos vaikka muutamaksi tunniksi haluaisi kahdenkeskistä aikaa, niin se vaatii vähintään tunnin siirtymän paikasta toiseen, ja tuoksi ajaksi ei viitsi ajaa takaisin kotiin, vaan sitten jää pyörimään järkevämmälle etäisyydelle. Puolison sukua ja kavereita asuu sitten Tampereen seudulla, Keski-Suomessa ja Pohjois-Karjalassa. Mansen verkostoa ollaankin hyödynnetty lähinnä siten, että vietetään vain aikaa kimpassa. Äitinsä on tullut muutaman kerran viikonlopuksi Tampereelle, mistä on ollut todella suuri apu.

Suurin haaste tässä on se, että meillä ei käytännössä ole ollut yhteistä aikaa juuri lainkaan viimeiseen 10 kuukauteen. Vauvamme, niin ihana ja ihmeellinen kuin onkin, vaatii käytännössä koko ajan jonkun lähelleen. Ei välttämättä iholle asti (joskin paljon myös sitä), mutta vieressä pitäisi olla. Päiväunille nukahtaa liikkuviin vaunuihin ja joskus saattaa jopa jäädä nukkumaan vaunujen pysähdyttyä. Useammin ei. Kahden kesken olemme päässeet viettämään aikaa peräti neljästi, joista kaksi kertaa meni teatterissa ja yksi elokuvissa. Perjantaina vietettiin oikein treffi-iltaa ja käytiin kylpylässä ja syömässä. Varmaan näitä voisi tehdä useamminkin, mutta kynnys pyytää apua tuntuu kovin korkealta. Siinä mielessä apukädet ihan perus arkeen tuntuvat oikein tervetulleilta.

Voin myöntää, että jännittää. Au pair tulee muuttamaan perheen dynamiikkaa joka tapauksessa. Toivottavasti kaikki menee hyvin ilman suurempaa kipuilua puolin ja toisin. Ja toivon mukaan tänne saapuva henkilö tuntee olevansa tervetullut ja kokee olevansa osa perhettämme.
Paljonko Aupair tuo kustannuksia noin kuukausitasolla? Oletteko ajatellut henkilön osallistuvan lapsen kasvatukseen vai onko kyseessä enemmänkin lapsenkaitsija ja kotitöiden tekijä?

Nykyään monet yritykset tai järjestöt myy lastenhoitopalvelua eikä mielestäni hinnat ole ihan päätä huimaavia. Tuollainen mahdollistaa hyvin vaikka kuukausittaisen yhdessäolon puolison kanssa treffien merkeissä. Uskoisin edelleen myös paikallisten teinien hankkivan lisätienestejä kaitsemalla lapsia rahaa vastaan.
 

BOL

Jäsen
Suosikkijoukkue
HIFK
Suurin haaste tässä on se, että meillä ei käytännössä ole ollut yhteistä aikaa juuri lainkaan viimeiseen 10 kuukauteen. Vauvamme, niin ihana ja ihmeellinen kuin onkin, vaatii käytännössä koko ajan jonkun lähelleen. Ei välttämättä iholle asti (joskin paljon myös sitä), mutta vieressä pitäisi olla. Päiväunille nukahtaa liikkuviin vaunuihin ja joskus saattaa jopa jäädä nukkumaan vaunujen pysähdyttyä. Useammin ei. Kahden kesken olemme päässeet viettämään aikaa peräti neljästi, joista kaksi kertaa meni teatterissa ja yksi elokuvissa. Perjantaina vietettiin oikein treffi-iltaa ja käytiin kylpylässä ja syömässä. Varmaan näitä voisi tehdä useamminkin, mutta kynnys pyytää apua tuntuu kovin korkealta. Siinä mielessä apukädet ihan perus arkeen tuntuvat oikein tervetulleilta.

Voin myöntää, että jännittää. Au pair tulee muuttamaan perheen dynamiikkaa joka tapauksessa. Toivottavasti kaikki menee hyvin ilman suurempaa kipuilua puolin ja toisin. Ja toivon mukaan tänne saapuva henkilö tuntee olevansa tervetullut ja kokee olevansa osa perhettämme.

Mielenkiintoinen tilanne teillä ja toivottavasti päivität kuulumisianne.

Tähän lainaamaani kohtaan sanoisin, ihan kaikella rakkaudella ja omakohtaisella kokemuksellakin, että teidän perheenne kärsii aika perinteisestä ensimmäisen lapsen aiheuttamasta kriisitilanteesta. Ei ole mitenkään tavatonta, että ensimmäinen ja ainoa lapsi valtaa koko maailman ja hänelle tavallaan annetaan periksi, esim. juuri läheisyyden suhteen, koska niin voidaan toimia. Vanhemman vaistot ovat niin voimakkaita, että lapsen tyytymättömyys aiheuttaa vanhemmille epämiellyttäviä tunteita. Tarkoitukseni ei ole kritisoida teitä, vaan ennemminkin kannustaa teitä muuttamaan omaa toimintaanne, koska jossain vaiheessa lapsen pitää oppia, että hän pärjää ihan hyvin, vaikka vanhemmat eivät ole ihan koko aikaa siinä lähellä.

Lapsi kannattaa totuttaa siihen, että vanhemmat katoavat aina välillä kuvasta, mutta palaavat maisemaan. Toki lapsen temperamentilläkin on merkitystä, mutta sanoisin, että mitä temperamenttisemmästä lapsesta on kysymys, sitä enemmän hän tarvitsee itsensä vuoksi niitä vanhempien irtiottoja. Enkä nyt todellakaan tarkoita sitä, että lapsi jätetään pitkäksi ajaksi yksin, vaan lapsi voidaan laittaa vaikka sitteriin sellaiseen paikkaan, mistä hän näkee vanhemman. Ja tämä kannattaa tehdä niin, että samaan aikaan vanhempi tekee jotain muuta. Ei siis niin, että lapsi jätetään yksin johonkin nököttämään ja vanhempi menee toiseen huoneeseen, vaan niin, että siinä samalla tapahtuu jotain, mitä seurata. Jos siinä sitten itku tulee, niin rauhoittaa puheella ja vain tarvittaessa käy lähellä ja menee sitten jatkamaan puuhiaan. Kun lapsella on perusturvallisuus kunnossa ja hänestä huolehditaan, kyllä hän sopeutuu. Ja niin rasittavaa kuin se vauvan itku onkin, vielä rasittavammaksi se käy, kun lapsi kasvaa.

Unikoulu kannattaa myös ehdottomasti pitää, koska yöunien puute on kamalaa ja syö elämänhalua ihan yleisesti. Unikoulu vaatii paljon johdonmukaisuutta ja hermoja, mutta se koskee ennen kaikkea vanhempia. Ohjeita pitää noudattaa kirjaimellisesti. Ja jos toisen vanhemman on vaikea pysyä ruodossa, hänen kannattaa lähteä kokonaan pois kotoa.

Silloin, kun meillä oli vain yksi lapsi, sitä kuvitteli, että olimme hyvin johdonmukaisia. Emme todellakaan olleet. Olimme pikemminkin lapsen viihdytysjoukkoja, jotka tekivät kaikkensa, ettei lapsi koskaan olisi joutunut oman mukavuusalueensa ulkopuolelle. Tämä kävi hyvin selvästi ilmi vasta, kun lapsia oli kaksi. Esikoisella oli siihen mennessä jo ihan oikeat rutiinit ja niistä pidettiin syömisen ja nukkumisen osalta orjallisesti kiinni. Oli vähän niin kuin pakko, koska vauva toi lisähaastetta elämään. Mutta ne esikoisen rutiinit olivat lopulta suuri pelastus ja kuopus pääsikin ihan syntymästään asti tähän rutiinihommeliin ihan eri tavalla mukaan ja kaikki sujui kahden lapsen kanssa melkeinpä helpommin kuin pelkän esikoisen kanssa. Toki silläkin oli tekemistä, että itse oli paljon kokeneempi, mutta suurin merkitys oli sillä, että meillä ei ollut yksinkertaisesti sellaista luksusta kuin huomioida vain toinen lapsi ja reagoida jokaiseen eleeseen tai ääneen. Siinä sitä luovittiin molempien välillä ja usein tuntui siltä, että kuopus jäi melkeinpä heitteille, kun hänen roolinsa oli kovin usein vain seurata huushollin tapahtumia. Mutta hän vaikutti hyvinkin tyytyväiseltä elämäänsä ja tykkäsi erityisesti sisarensa toiminnan seuraamisesta. Eikä kyse edes ole siitä, että hänen olisi ollut jotenkin ei-temperamenttinen, koska kyllä hän osasi tahtonsa ilmaista ja osaa edelleenkin. Ennemminkin kyse oli ehkä siitä, että hän ei vain tiennyt paremmasta ja sopeutui siihen meidän elämään, kun taas esikoisen syntymän jälkeen me sopeuduimme häneen 110%:sti ja teimme koko ajan kaikkemme, että hän olisi tyytyväinen ja kokisi olevansa rakastettu. En usko, että kuopus on koskaan kokenut, ettei häntä ole rakastettu tai häneltä olisi puuttunut turvaa, vaikka moni asia tehtiin aivan eri tavalla.

Nukkumisen suhteen kuopus oli alusta saakka helpompi ja nukkui pidempiä pätkiä kuin esikoinen. Olen miettinyt paljon sitä, että yhtä paljon kuin se johtui hänen todennäköisesti paremmista unenlahjoistaan, se johtui myös siitä, että meillä ei ollut mitään mielenkiintoa lähteä pelleilemään hänen vaatimustensa kanssa. Olimme paljon jämäkämpiä emmekä sortuneet unen kanssa turhaan "lällyköintiin". Omaan sänkyyn mentiin nukkumaan mahdollisimman vähäeleisesti ja usein iltasatu luettiin niin, että lapset olivat omissa sängyissään ja sinne se vauva kuukahti aika nopeasti. Kaikki lähti siis meistä vanhemmista. Meidän prioriteeteissamme nukkuvat lapset olivat korkeimmalla mahdollisella tasolla ja meidän oli pakko pitää kiinni rutiineista, koska vaihtoehtona oli se, että minkäänlaista omaa aikaa ei muuten olisi ollut. Ja lapsethan rakastavat rutiineja, koska ne tuovat turvaa ja rakennetta.

Meillä oli sitten kuopuksen kanssa erilaisia ongelmia unen kanssa ja hän joi parivuotiaaksi öisin pullollisen maitoa, koska minä tein mitä tahansa, ettei hän olisi alkanut itkeä yöllä ja pääsin itse helpommalla, kun annoin unenpöppörössä hänelle sen maitopullon ja kaikki jatkoivat uniaan. Aivan älyvapaata toimintaa, mutta olin syyntakeettomassa tilanteessa, koska kumpikin lapsi heräili öisin ja vaikka he menivätkin nopeasti takaisin nukkumaan, itse en aina nukahtanut heti. Jatkuva heräilyhän on todella raskasta ja onnistuin kehittämään itselleni sellaisen yörobottimoodin, missä melkein nukuin itsekin, kun kaadoin sitä huoneenlämmössä säilytettävää Hyla-maitoa siitä yöpöydältä tuttipulloon. Kerran sitten jostain syystä hermostuin ja sanoin kuopukselle, että nyt ei tipu maitopulloa ja nyt takaisin nukkumaan. Hän protestoi sitä suht sivistyneesti ehkä 5 min., jos sitäkään ja totesi jotain tyyliin "ei sitten" ja pisti pään tyynyyn. Sen jälkeen hänen ei enää koskaan pyytänyt maitoa keskellä yötä. Jos hän heräsi yöllä, hän kipitti viereemme nukkumaan, mutta pulloa ei enää pyytänyt. Ihan vähän otti päähän, että olin pitänyt yösirkusta yllä aivan liian kauan vain siksi, että olin vakuuttunut, että hän huutaa kovaa ja korkealta tuntikausia. Olisi todellakin kannattanut lopettaa yöbaarin pitäminen jo paljon aikaisemmin, mutta ei vain ollut voimia. Mutta nämä on näitä, jälkiviisas on helppo olla.

Teini-ikä on sitten toinen parisuhteen koetinkivi. Ja taas valvotaan öisin, mutta eri syystä :D.
 

rosba70150

Jäsen
Suosikkijoukkue
KalPa
En nyt viitsi aihetta varten perustaa omaa ketjua, kun tähänkin sopii varsin mainiosti. Mainitsin aiemmin, että laitettiin au pair -hakemus vetämään ja sieltä löytyi passelin oloinen tyyppi. Haluan vähän purkaa tätä prosessia palasiin, koska välillä tuntuu itsestäkin siltä, että taivas varjele sentään tätä byrokratiaa.

Henkilö tulee siis EU:n ulkopuolelta. Oma toiveeni alun perin oli, että näin ei olisi, koska koko paperisota olisi jäänyt käymättä. Mutta kun sopivin oli sitten tällainen tapaus, niin päätettiin lähteä edistämään asiaa.

- Ensin piti saattaa oleskelulupahakemus vireille. Tässä tapauksessa tähän vaaditaan työsopimus, tarkemmin au pair -sopimus. Ongelmallisinta oli määritellä alkupäivämäärä, koska kellään ei ollut tietoa, kuinka pitkään luvan saamisessa kestää. Sopimuksen voimassa olo kuitenkin määrittää myös sen, mille ajalle oleskelulupa myönnetään. Migri ilmoittaa käsittelyajaksi 2-4 kk. Meidän tapauksessa mentiin rimaa hipoen alle tuon 2 kk:n.
- Sopimus hoidettiin sähköpostilla ja whatsappilla. Allekirjoitus piti kuitenkin käydä vahvistamassa notaarilla. Eli ei muuta kuin aikaa varaamaan DVV::ltä ja paperinipun kanssa paikalle, jossa sitten julkisen notaarin valvovien silmien alla nimi paperiin ja leimat päälle. 18€ hintaan tämä. Sen jälkeen kirjastoon skannaamaan liput ja laput toiselle osapuolelle.
- Au pairiksi halajava oli tässä välissä käynyt hakemassa itselleen passin ja varannut lentoliput sun muut lähimpään Suomen konsulaattiin. Yhdellä välilaskulla ja 17h myöhemmin oli peräti perillä asti. Siellä tätä allekirjoitettua sopimusta ja ”kutsukirjettä” vastaan oleskelulupahakemus myös sitä kautta vireille. Aiemmin hän oli tehnyt hakemuksen jo Migrin kautta.
- Tässä kohtaa tuli itselleni viesti Lontoosta, että hakemuksen edistämiseksi tarvitaan mm. rikosrekisteriote, todistus asuinpaikasta sekä kopio henkilötodistuksesta. Nämä sai myös ostettua mm. oikeusrekisterikeskuksesta sekä DVV:ltä. Kai niistä parikymppiä piti maksaa. Myös kopiot muutamasta edellisestä esim. sähkölaskusta olisivat riittäneet todisteeksi asuinpaikasta, mutta tuo kävi tässä tilanteessa helpommin ostamalla se todistus, koska en ollut lähelläkään noita laskuja.
- Tässä kohtaa piti myös ostaa au pairille työtapaturmavakuutus. Noita vähän heikosti löytyy yksityishenkilöille, mutta SwissCare toimitti. Hinta n. 200€/vuosi.

Tiedä sitten, kuinka monta asiaa unohtui. Mutta tuossa lähinnä stressiä aiheutti se, että niitä pyyntöjä sateli vähän miten milloinkin, ja yleensä asioita piti edistää hyvinkin nopealla aikataululla. Kaiken työkiireen ja -stressin keskellä. Nyt kuitenkin myönteinen päätös on saapunut ja enää odotellaan, että henkilö saa fyysisen oleskeluluvan itselleen, että pääsee varailemaan lentoja ja järjestelemään muuttoa. Itse oleskelulupa astuu voimaan jo huomenna ja on voimassa kalenterivuoden. Mutta jos nyt jo kesän aikana saadaan hänet tänne, niin oikein hyvä.

Päädyttiin tällaiseen ”halpatyövoimaratkaisuun” täysin itsekkäistä syistä. Molemmat vanhemmat ovat ihan loppu, puhki, finito. Verkostoja kyllä on, mutta esim. omat sukulaiset ja kaverit (joista jälkimmäisistä ei asiassa ole apua) asuvat pk-seudulla, me puolestamme puolet ajasta Lohjalla ja toinen puolikas Tampereella. Välimatka ei ole mahdoton, mutta jos vaikka muutamaksi tunniksi haluaisi kahdenkeskistä aikaa, niin se vaatii vähintään tunnin siirtymän paikasta toiseen, ja tuoksi ajaksi ei viitsi ajaa takaisin kotiin, vaan sitten jää pyörimään järkevämmälle etäisyydelle. Puolison sukua ja kavereita asuu sitten Tampereen seudulla, Keski-Suomessa ja Pohjois-Karjalassa. Mansen verkostoa ollaankin hyödynnetty lähinnä siten, että vietetään vain aikaa kimpassa. Äitinsä on tullut muutaman kerran viikonlopuksi Tampereelle, mistä on ollut todella suuri apu.

Suurin haaste tässä on se, että meillä ei käytännössä ole ollut yhteistä aikaa juuri lainkaan viimeiseen 10 kuukauteen. Vauvamme, niin ihana ja ihmeellinen kuin onkin, vaatii käytännössä koko ajan jonkun lähelleen. Ei välttämättä iholle asti (joskin paljon myös sitä), mutta vieressä pitäisi olla. Päiväunille nukahtaa liikkuviin vaunuihin ja joskus saattaa jopa jäädä nukkumaan vaunujen pysähdyttyä. Useammin ei. Kahden kesken olemme päässeet viettämään aikaa peräti neljästi, joista kaksi kertaa meni teatterissa ja yksi elokuvissa. Perjantaina vietettiin oikein treffi-iltaa ja käytiin kylpylässä ja syömässä. Varmaan näitä voisi tehdä useamminkin, mutta kynnys pyytää apua tuntuu kovin korkealta. Siinä mielessä apukädet ihan perus arkeen tuntuvat oikein tervetulleilta.

Voin myöntää, että jännittää. Au pair tulee muuttamaan perheen dynamiikkaa joka tapauksessa. Toivottavasti kaikki menee hyvin ilman suurempaa kipuilua puolin ja toisin. Ja toivon mukaan tänne saapuva henkilö tuntee olevansa tervetullut ja kokee olevansa osa perhettämme.
Ei saatana. Ette ole 10kk saaneet omaa aikaa kuin neljä kertaa ja kylpyläänkin päässeet. Kuulostaa rankalta
 

Patarouva

Jäsen
Suosikkijoukkue
Ässät
@444 Onko teidän mahdotonta asua yhdessä kaupungissa? Asia ei minulle kuulu, mutta jotenkin ajattelisin, ettei tuo kahden kaupungin välillä liikkuminen ainakaan elämää helpota.
 

BOL

Jäsen
Suosikkijoukkue
HIFK
Parisuhde ei sentään ole toistaiseksi ollut koetuksella, vaan hyvällä kommunikaatiolla ollaan saatu taklattua ne tilanteet, joissa toinen on aivan liian väsynyt osallistuakseen lapsen hoitamiseen. Yötkin menevät nykyään paljon helpommin, kun on jonkinlaiset raamit aikatauluineen ja syömisineen. Tissille tuo kyllä herää yhä öisin, mutta sekä vauva että äiti nukahtavat nopeasti uudestaan. Läheisyyttä tuo kaipaa kyllä, mutta ei sentään iholla tarvitse olla joka siunaaman sekunti. Juuri tuota, että touhutaan pääosin samassa huoneessa ja hetkellisesti pois näköpiiristäkin omia juttujamme, mutta sitten tulee niitä päiviä, kun lattialle laskeminen on pahin rangaistus ikinä, syöttäminen sitten hyvänä kakkosena, ja unille ei suostu millään edes vaunuissa, vaan taistelu on tauotonta. Mutta tästä huolimatta tämä sitoo vähintään toisen meistä jatkuvasti siihen läheisyyteen. Ja kun omakotitalossa asutaan Lohjalla, niin sitä puuhaa olisi ulkonakin, ja sinne ulos ei kyllä arvaa jättää hetkeksikään niin, ettei yksi silmäpari tuijota herkeämättä, mitä kaikkea sinne suuhun ehtii livahtaa. Tähän mennessä on ehditty kakoa jo multaa, sammalta, puiden lehtiä, ruohoa, en edes halua tietää mitä muuta… Ja vaikka se ei välttämättä vaarallista ole joka kerta, niin ei sitä nyt määräänsä enempää halua nähdä. Toki hänen pitää myös oppia virhearvioistaan.

Kuulostaa siltä, että monimuotoisista asumiskuvioistanne huolimatta, teillä eletään ihan normaalia vauva-arkea. Se on ihan normaalia, että lapset haluavat läheisyyttä ja heille pitää sitä tietenkin antaa. Toki rajansa kaikella ja tiedän tapauksia, missä lapsi on ihan koko ajan iholla, koska lapsi sitä haluaa. Ja tietenkin hän haluaa, koska ei mistään muusta tiedä, kun hänet aina syliin tai muuten vain lähelle otetaan ja se sitten menee toisilla vähän överiksi. Ei kuitenkaan kuulosta siltä, että teillä olisi sellaisesta kysymys, vaan teillä eletään ihan normaalia, päivästä riippuvaa vauva-arkea :).
 

Schwein

Jäsen
Suosikkijoukkue
Helsingin IFK
Kirjoitetaan nyt vaikka tähän ketjuun.

Että nautin siitä kun lapset kasvaa. Eilen lakitettiin esikoiseni.

Vantaalaisen lähiön kasvattina hieman kohotin kulmiani Töölön yhteiskoulun ylioppilasjuhlan ohjelmalle, kun ajattelin, että tuleeko vähän turhaa pönötystä. Mitä vielä, sopivalla tavalla arvokasta, mutta kuitenkin ennen kaikkea lämminhenkistä. Juuri sellaista, millaisen käsityksen kyseisestä lukiosta sain jo vanhemmille tarkoitetussa esittelytilaisuudessa, sekä tyttäreni kautta näiden menneen kolmen vuoden aikana. Mahtava alku lakkiaispäivälle!

Kotimatkalla autossa vilkuilin taustapeilistä takapenkillä siskojensa kanssa istunutta esikoistani. Näpräsi puhelintaan, varmaankin kavereiden kanssa viestitteli.

Sellainen, ihan omanlainen. Ei enää lapsi, ei ihan aikuinenkaan. Mun lapsi. Tyttö vaaleansinisessä mekossaan, päässään puhtaanvalkoinen lakki, jonka on omalla työllään ansainnut. Enkä olisi voinut olla enempää ylpeä.
 

mountainsnake

Jäsen
Suosikkijoukkue
Pittsburgh Penguins
Ei saatana. Ette ole 10kk saaneet omaa aikaa kuin neljä kertaa ja kylpyläänkin päässeet. Kuulostaa rankalta
Jep, näin 3,5v ja 2v poikien faijana on tainnut olla tasan 2 kertaa 3,5 vuoteen, että ollaan oltu kahdestaan jossain, niin että
muksut eivät yövy samassa paikassa. Ja ei sillä, ei ne lapset ole se ongelma, ongelma on mielestäni aikuiset, jotka eivät ymmärrä yhteisen ajan merkitystä. Rättiväsyneenä ne vuorokauden muutama vapaa tunti tekisi varmasti molempien tehdä itselleen merkityksellisiä asioita, tai ihan vain olla, mutta kannattaa ihan vartan vasten varata kahden keskeistäkin aikaa sieltä arjesta, ja paljon, sillä puolet suunnitelmista peruuntuu kuitenkin.

Jos olisi päässyt ees kerran kylpylään eukon kanssa keskenään viimeiseen 4 vuoteen, niin kuulostaosi silti utopistiselta.

Mutta kokoajan se helpottaa, ja etenkin kun alkaa olla jo aika hyviä säbämatseja pihalla, ja 2 vuotias jo osaa vähän toimia ja ottaa ohjeita edes vähän vastaan, ja imee esimerkkiä isoveljen ja aikuisten toimintamallista kuin sieni. ensi talvelle voi ehkä
Jo pienen jään jäädyttää pihalle ja alkaa sovittelemaan luistimia :). Mukava nähdä miten läheisiä veljekset ovat toisilleen, ja kun ikää tulee, niin homma vain paranee. Reilu vuosi, ja toisenkin kanssa pääsee pikkuhiljaa vaipoista eroon jne. Niin äkkiä se arki helpottuu ja paljon. Aidattu suuri piha ja okt on kyllä avainasemassa, lapset ja aikusiet ylös ja ulos leikkimään, "keli kuin keli", niin ruoka ja uni maistuu ihan toisella tapaa, kaikille. Kovin mielelläni en asuisi pienten lasten kanssa joko kerrostalossa, tai kaupungin keskustassa

Haastavinta uudelle vanhemmalle on se, että oma ajankäyttö muuttuu täysin, ja se on hyvä totutella ajatukseen, ja listailla paperille tärkeitä asioita itselleen. Se muutama intensiivinen vuosi menee kuitenkin hujauksessa, ja kohta kun alkaa olla taas aikaa enemmän omille harrastuksille, niin lasten kanssa touhuaminen ajaa monen homman edelle. Alkoholin käytön minimointia suosittelen ylipäätä, mutta etenkin pienten lasten vanhemmille. Harvoin ne kunnon naamat nollaa mitään muuta kuin vähäisetkin voimavarat elimistöstä,vaikka joskus niillekin paikkans on, jos ei saa muuten ajatuksia rentoutumaan aihepiireistä väsymys/kiire/unettomuus/raha/ei omaa aikaa yms. Lapsiperheen tutuista aiheista

Tästä tuli nyt tällainen oma paasaus aiheesta, ei varsinaisesti osoitettu kenellekään :)
 
Viimeksi muokattu:

WildCore

Jäsen
Suosikkijoukkue
Україна
Lauantaina esikoinen sai erinomaisen todistuksen ja siirtyi ala-asteelta ylä-asteelle. Hiukan sai nieleskellä kyyneliä. Eilen käytiin hänen vanhalla tarhalla käymässä ja mietin siinä samalla, että mihin nämä viimeiset kuusi vuotta menivät ja miksi niin äkkiä. Juuri hänkin oli pieni poika, jota aamuisin tarhaan vein. Tuli suuri kaipuu, että voi kun hänkin olisi vielä pieni tarhaikäinen, jonka kanssa sai välillä aamuisin tapella vaatteiden laitosta ja tarhaan lähdöstä tai saisi vielä katsella sitä iloa, kun hänet sieltä työpäivän päätteeksi aina hain pois.

Aika menee äkkiä, että jos joskus tuntuu raskaalta olla pienen lapsen vanhempi, niin siitä huolimatta vaalikaa niitä hetkiä. Niitä ei koskaan saa takaisin.
 

Glove

Jäsen
Oma vanhemmuus on tavallaan loppusuoralla. Eihän se toki koskaan lopu, mun lapsiahan ne on ja tulee aina olemaan, mutta mutta. Vanhemmat lapset on jo omillaan ja nyt tuo nuorinkin pääsi peruskoulusta. Hakenut toiselle paikkakunnalle erikoislukioon ja luultavasti se sinne tuolla yli ysin todistuksella pääseekin. Jos sinne menee niin veikkaan, ettei tyttöä enää liiemmin näy täällä mun huushollissa. Äitinsä luonahan se toki muutenkin asunut ja käynyt sitten aina välillä täällä viikonlopun. No, jospa se jonkun viestin vielä laittaa. Vähän sama se oli noiden vanhempienkin kanssa, ei niistä paljon ikävuosina 16-20 kuulunut. Nykyään jo enemmän ovat yhteydessä.
 

BOL

Jäsen
Suosikkijoukkue
HIFK
Kyllä vetää hiljaiseksi Mikko Koivun ex-rouvan sekoilut ja toimet. Seiskassa on taas juttua hänestä, ikävä kyllä. Olen lukenut Koivujen huoltajuusoikeudenkäynnin päätökset ja sen perusteella kaikki, mitä Helena Koivu sanoo somessa ja Seiskassa, on valetta.

Tilanne on aivan kamala paitsi ex-parin lapsille, myös Mikolle. Ainoa positiivinen asia tässä on se, että lapset ovat nyt Suomessa Mikon kanssa ja Suomeen tulevat jäämäänkin. Onneksi eivät osaa lukea suomea. Vielä. Todennäköisesti eivät ole somessakaan, joten eivät ehkä itse ole tietoisia, että äiti levittelee heidän kirjeitään ja kuviaan koko maailmalle. Oikeus oli tästä toiminnasta Helenaa moittinutkin, samoin siitä, ettei hänellä ole ollut minkäänlaista suunnitelmaa lasten hyvinvoinnin takaamiseksi. Mikko Koivu ei ole onneksi kommentoinut mitään missään vaiheessa, eikä ole syytäkään. Mutta se taas on aiheuttanut sen, että vain nämä Helenan valheisiin perustuvat "hätähuudot" tulevat julki. Siinä ei paljon lasten hyvinvointi paina, kun toinen vanhemmista kokee tulleensa petetyksi tai "petetyksi". Elämä USA:ssa osituksessa saaduilla rahoilla näyttää kiinnostavan huomattavasti enemmän kuin lastensa hyvinvointi.

Tämä oli nyt tällaista juorulehtiosastoa, mutta kirjoitin siksi, että tällaista samanlaista toimintaa esiintyy tavallisten ihmistenkin keskuudessa. Muistakaa aidosti ajatella asioita lastenne näkökulmasta, jos ero tulee joskus ajankohtaiseksi. Itse en arvostele ketään etukäteen sukupuolen perusteella, vaan aina käytöksen. Äiti ei ole lapselle yhtään sen tärkeämpi kuin isä vain siksi, että äiti on lapsen kantanut ja synnyttänyt. Eikä äidin- ja isänrakkaus ole mikään kilpailu. Lasten ei pitäisi koskaan joutua valitsemaan tai olemaan kummankaan vanhemman puolella heidän keskinäisissä riidoissaan.
 

Hippi Hiiri

Jäsen
Suosikkijoukkue
SaiPa, Nanna Karalahti
Perusvitutus päässyt jotenkin pesiytymään. Ei lasta kohtaan, oikein rakas vekkuli, joskin vauhdin ja otteiden ronskiuden yhdistelmä on sellainen, ettei hetken rauhaa saa tai pysty ottamaan. Työllistävän penskan mausteeks menin rahan himossa ottamaan duunin, joka pyörii mielessä melkein kaiken valveillaoloajan ja jonka kunnolla tekemiseen pitäisi tehdä jatkuvasti 10-12 tunnin päiviä, mutta vaimon töiden vuoksi ja tietysti oman lapsen näkemiseksi minulla on antaa päivässä 8 tuntia duunille + mahdolliset jatkot illalla. Lompakko ei anna periksi downshiftata rennompaan hommaan, kun pitäisi isompi asuntokin ostaa ja velkavuorta kasvattaa ja tässä pysymällä pitäisi päästä vielä kunnon rahaan kiinni (lähi)tulevaisuudessa.

Silloin kun en ole duunissa, hoidan lasta ja teen kotitöitä. Ei sillä, ei kyllä tekisi ihmisiä mieli nähdäkään. Kun vuosia tulee lisää, niin olen huomannut, että minulla on yhä harvemmalle mitään sanottavaa ja yhä harvempia kiinnostaa kuunnella. Aiemmin diggailin urheilla, mutta enää ei sekään kiinnosta oikein vittuakaan.

Tuntuu, että joka puolella on pelkkää energiasyöppöä. Mieluiten vaan istuisi yksin himassa.

Ei tässä sillein mitään hätää ole, että on ennenkin ollut ajanjaksoja, joissa vaan vituttaa ja tulee soudeltua syvemmissä vesissä. Aina ne ovat menneet ohi ja on tullut joku mielekkäämpi vaihe tilalle. Niin varmasti nytkin.

Yleisesti ottaen minusta jengi tuntuu antavan aika paljon painoarvoa sille, ettei vituttaisi tai ahdistaisi. Minulle ei jotenkin kumpikaan ole ollut ongelma. Jos vituttaa, niin vituttaa. Melkein mieluummin istun siinä vitutuksessa kuin lähden ajamaan jotain ratkaisuja eteenpäin ja olemaan järkevä ja fiksu.

En tiedå, onko fiksuin ketju tälle, mutta itse linkittelen näitä fiiliksiä tänne ruuhkavuosiin.
 

sampio

Jäsen
Suosikkijoukkue
Menestyvin, sympatiat muille hyville.
Perusvitutus päässyt jotenkin pesiytymään. Ei lasta kohtaan, oikein rakas vekkuli, joskin vauhdin ja otteiden ronskiuden yhdistelmä on sellainen, ettei hetken rauhaa saa tai pysty ottamaan. Työllistävän penskan mausteeks menin rahan himossa ottamaan duunin, joka pyörii mielessä melkein kaiken valveillaoloajan ja jonka kunnolla tekemiseen pitäisi tehdä jatkuvasti 10-12 tunnin päiviä, mutta vaimon töiden vuoksi ja tietysti oman lapsen näkemiseksi minulla on antaa päivässä 8 tuntia duunille + mahdolliset jatkot illalla. Lompakko ei anna periksi downshiftata rennompaan hommaan, kun pitäisi isompi asuntokin ostaa ja velkavuorta kasvattaa ja tässä pysymällä pitäisi päästä vielä kunnon rahaan kiinni (lähi)tulevaisuudessa.

Silloin kun en ole duunissa, hoidan lasta ja teen kotitöitä. Ei sillä, ei kyllä tekisi ihmisiä mieli nähdäkään. Kun vuosia tulee lisää, niin olen huomannut, että minulla on yhä harvemmalle mitään sanottavaa ja yhä harvempia kiinnostaa kuunnella. Aiemmin diggailin urheilla, mutta enää ei sekään kiinnosta oikein vittuakaan.

Tuntuu, että joka puolella on pelkkää energiasyöppöä. Mieluiten vaan istuisi yksin himassa.

Ei tässä sillein mitään hätää ole, että on ennenkin ollut ajanjaksoja, joissa vaan vituttaa ja tulee soudeltua syvemmissä vesissä. Aina ne ovat menneet ohi ja on tullut joku mielekkäämpi vaihe tilalle. Niin varmasti nytkin.

Yleisesti ottaen minusta jengi tuntuu antavan aika paljon painoarvoa sille, ettei vituttaisi tai ahdistaisi. Minulle ei jotenkin kumpikaan ole ollut ongelma. Jos vituttaa, niin vituttaa. Melkein mieluummin istun siinä vitutuksessa kuin lähden ajamaan jotain ratkaisuja eteenpäin ja olemaan järkevä ja fiksu.

En tiedå, onko fiksuin ketju tälle, mutta itse linkittelen näitä fiiliksiä tänne ruuhkavuosiin.
Tunnistan, ainakin osin. Mulla oli erittäin työllistävä työ, kun muksut olivat pieniä, ja opiskelin samalla täysipäiväisesti. Lisäksi tietämättäni prosessoin kokemuksiani lapsuudestani ja nuoruudestani, ja se kiireen, stressin ja käsittelemättömien asioiden vyyhti vain painoi. Ihmiset kiinnostivat helvetin vähän muutamia harvoja tilanteita lukuunottamatta. Työssäni pärjäsin ja opinnotkin sain neljässä vuodessa kasaan nollasta.

En sinänsä osannut kaivata apua, koska itsekin olin kokenut, että jaksan ihan ok ja välillä vain vituttaa, kuten kai kaikkia. Vitsailin mm. perjantaimasennuksesta, siis perjantaisin ennen kunnon lepoa kokemastani aika synkästä fiiliksestä, jonka väsyttävä työviikko sai aikaan. En ehkä tuolloin ollut edes kypsä siihen, mihin myöhemmin turvauduin, eli terapiaan, mutta olisin kaivannut sitä.

Sulla ei välttämättä ole sama tilanne taustojen osalta, joten en sitä tarjoa avuksi, eikä se edes kaikkia autakaan. Mutta jos lähipiiri alkaa huomata vitutuksesi kestävän tai huomaat, että se palaa yhä pidempinä pätkinä, hae apua. Pienen lapsen vanhempi saa olla väsynyt ilman diagnooseja, mutta erityisesti suorituskeskeisen miehen kompastus on se, ettei jatkuvaa vitutusta tunnisteta masennukseksi.

Been there, done that. Antaisin aika paljon, että saisin ne suorituskeskeiset vuodet vaihdettua vielä perhekeskeisempään aikaan, vaikka lasteni kanssa olen ollutkin ja välit nykyteini-ikäisiini ovat välittömät ja rakastavat. Silti tuo ruuhka ja paine saivat minut tekemään tiettyjä valintoja ajankäytössäni, joita olen katunut.
 

alwahla

Jäsen
Suosikkijoukkue
Flames, Canadiens, Kraken, HIFK

Ensimmäinen viestini tähän ketjuun ja vaikka linkittämäni uutinen menee periaatteessa hieman ohi aiheesta, katson sen kuuluvan paremmin tähän ketjuun.
Minulla on kokemusta tällaisista helikopterivanhemmista, itse asiassa koko aikuisiältäni. Jotenkin olin vaan olettanut, että kuulun erittäin pieneen vähemmistöön, koska en ollut aiemmin törmännyt juttuun, joissa kerrottiin muista samassa elämäntilanteessa olevista kohtalonveljistäni ja -sisaristani.
Luultavasti tämä vanhempieni toisinaan jopa liiankin tungetteleva suhtautuminen elämääni johtuu siitä, että siskoni on kadonnut elämästämme, jonka vuoksi kummatkin ovat siirtäneet huomionsa lähes täysin minuun.
 

BOL

Jäsen
Suosikkijoukkue
HIFK
Tuolla "Suomalainen koulu"-ketjussa keskustellaan siitä, mitä kiusaamiselle pitäisi tehdä ja siellä sivutaan myös vanhemmuuteen ja vanhempien rooliin liittyviä asioita. Kirjoitan lisää ajatuksiani aiheesta tänne, koska tämä lienee parempi ketju.

Mulla on omakohtainen esimerkki vanhemmista, jotka omalla toiminnallaan kuormittivat opettajia ja sekoittivat koulun asiaan, joka ei koululle oikeasti edes kuulunut. Vanhemmat kokivat asioita ja reagoivat välittömästi tunteella, mikä hämmensi lapsia. Taustaksi kerrottakoon, että oli n. 10+ tytön ryhmä, jotka olivat tutustuneet jo päiväkodissa ja olivat viettäneet ihan pienestä asti paljon aikaa yhdessä. Kaikki tytöt olivat hyvin voimakastahtoisia ja määrätietoisia, joten meille vanhemmille oli ihan selvää, että jossain vaiheessa on luvassa myös draamaa. Sovimme hyvin varhaisessa vaiheessa, että lähtökohtaisesti tytöt saavat itse hoitaa välinsä, koska tilanteet muuttuu hyvin nopeasti ja todennäköisesti jokainen vuorollaan kokee tulleensa väärin kohdelluksi. Kaikki tytöt osasivat pitää puoliaan ja lisäksi kaikilla tytöistä oli aidosti voimakas oikeudenmukaisuuden tunne. Ryhmässä oli myös pienempiä ryhmiä ja jotkut olivat läheisempiä ystäviä keskenään kuin, mutta omaksi yllätyksekseni tässä porukassa kolmatta pyörää ei usein ollut ollenkaan. Tytöt olivat enemmänkin keskenään sisaruksia kuin ystäviä ja siksi välillä otettiin isosti yhteenkin. Mutta aina sovittiin nopeasti.

Tarkoituksenamme oli myös, että tytöt oppisivat itse ratkomaan erimielisyyksiään ja välttämään turhaa kohkaamista. Sovimme kuitenkin myös, että mikäli jollain tytöistä olisi oikeasti paha mieli vielä erimielisyyttä seuraavana päivänä, olemme matalalla kynnyksellä suoraan yhteydessä niiden tyttöjen vanhempiin, joita asia koskee. Kaikkien näkemykset kuullaan ja asiat selvitetään ensisijaisesti vain asianosaisten kanssa. Tähän päivään mennessä olen joutunut vanhemman ominaisuudessa olemaan selvittämässä yhden tämän tyttöporukan riidan ja sekään ei ollut orkkisryhmän riita. Siitä alla enemmän.

Tämä sama tyttöryhmä oli luonnollisesti myös samassa koulussa, osa samalla luokalla, osa rinnakkaisella. Olivat kuitenkin koko ala-asteen tiiviisti yhdessä erilaisilla kokoonpanoilla. Ryhmään tuli koulussa myös muita tyttöjä ja heillä oli hyvä meininki ja mainio dynamiikka koko ala-asteen. Ryhmässä oli kuitenkin yksi tyttö (A) , joka oli ripustautunut toiseen tyttöön (B) ja pyrki kontrolloimaan sitä, kenen muiden kanssa tämä tyttö B saa olla ja milloin. B alistui A:n dominointiin usein ja B oli A:n ollessa paikalla hyvin erilainen kuin ilman A:ta. Muita tyttöjä tämä kontrollointi oli ärsyttänyt jo pitkään, koska he olisivat välillä halunneet välillä olla B:n kanssa myös ilman A:ta tai joskus jopa ihan kahdestaankin hänen kanssaan. Eräänä päivänä tyttäreni sitten sanoi suoraan, että muita ärsyttää tämä A:n harjoittama kontrolli.

Tämän seurauksena A:n äiti tuli ensin lankoja pitkin 12-vuotiaalle tyttärelleni haukkuen hänet aivan pystyyn, miten ilkeä ja surkea ihminen hän on. Tyttäreni tietysti järkyttyi tästä ja sanoi, että hän voisi antaa minun puhelinnumeroni, jotta hän voisi puhua asiasta kanssani ja koska hän ei voi puhua, koska hänellä alkaa treenit. A:n äiti haukkui vielä vähän lisää tytärtäni ja lopulta paiskasi luurin korvaan. Tyttäreni soitti minulle itkien, mutta en oikein ymmärtänyt, mistä oli kysymys, joten sovimme, että puhutaan, asiasta illalla. Mun puhelimeni ei missään vaiheessa soinut. Ennen kuin tyttäreni oli ehtinyt treeneistään kotiin, ehdin saada Wilma-viestin otsikolla "VAKAVA KOULUKIUSAAMISTAPAUS". Ketjussa oli mukana tyttöjen luokkien opettajat (2 kpl) sekä A:n ja B:n äidit. Taustana vielä sen verran, että B:n veli oli ollut oikeasti vakavan koulukiusaamisen uhri, joten ymmärrän, että heidän perheessään oltiin aiheesta herkillä. Toisaalta ihmettelen edelleen sitä, missä oli B:n äidin suhteellisuudentaju, koska lapsemme olivat siinä vaiheessa tunteneet melkein 10 v.

Mä flippasin himassa oikein kunnolla. Ajattelin, että saatana, nyt mä menen linjoja pitkin oikein kunnolla ja puhun suuni puhtaaksi ja yksikään aikuinen ei vittuile mun lapselle. Olin aivan raivona ja silloin, kun mä hermostun kunnolla, on tosi kyseessä. Mun mieheni sai mut kuitenkin rauhoiteltua toteamalla, että parasta on nyt olla kylmän viileä ja asiallinen. Ja rauhoittua kunnolla. Tyhmintä olisi alkaa tunnekuohuissa kommentoimaan yhtään mitään. Ja kun se Wilma-ketju oli avattu, molemmat mammat suolsivat sinne kaikenlaista paskaa ja mä raivosin himassa. Illan päätteeksi mä vastasin siihen ketjuun yhdellä viestillä, että mulla on hyvin erilainen käsitys tapahtumien kulusta ja olisi ollut järkevää keskustella asiasta ensin niin, että kaikkien tyttöjen näkemys tapahtumien kulusta olisi tullut ilmi ja saatu selvyys, mitä itse asiassa oli oikeasti tapahtunut ja mitä oli sanottu ja miten. Ilmoitin, että perheessämme suhtaudutaan koulukiusaamiseen vakavasti, mutta näkemykseni mukaan tässä on kyse yhdestä erimielisyydestä, eikä tilanne edes ole tapahtunut koulupäivän aikana. Näin ollen mielestäni tämä asia ei kuulu koululle, vaan voimme selvittää sen keskenämme.

Seuraavana aamuna tulikin sitten koulukuraattorilta viesti, että tätä koulukiusaamisasiaa aletaan selvittää hänen kanssaan. Tässä vaiheessa mulla oli tyttäreni kertoma tieto, että B ei edes ollut kertonut äidilleen erimielisyydestä ollenkaan ennen kuin äiti oli jo laittanut Wilman kautta viestin, vaan B:n äiti oli kuullut asiasta A:n äidiltä, joka taas oli kuullut vain A:n version. A:n versio taas poikkesi hyvin paljon siitä, mitä B ja C olivat kertoneet. Koulukuraattori varasi ajan keskustelulle kolmen päivän päähän tyttöjen kanssa. Siellä sitten keskusteltiin asiasta ja tehtiin jotain sopimuksia ja raportteja. Varmaan ihan hyvä tapa, jos kysymyksessä on oikeasti asia, joka kaipaa aikuisten väliintuloa. Tässä tapauksessa kävi kuitenkin niin, että tytöt olivat ehtivät pari päivää ihmetellä, "miksi pitää kaivella vanhoja asioita, kun asia oli sovittu jo seuraavana päivänä?". Siksi, koska koululle oli tehty ilmoitus vakavasta koulukiusaamistapauksesta. Nämä kolme tyttöä menivät siis sinne kuraattorin huoneeseen sulassa sovussa, mutta turhautuneina, vakuuttelemaan koulun edustajalle, että tulevat keskenään toimeen eikä ketään ole kiusattu.

Myöhemmin tyttäreni luokanopettaja sanoi mulle, että hän arvostaa kovasti sitä, miten asian hoidin. Rauhallisesti ja johdonmukaisesti. Asia ei olisi kuulunut koululle ollenkaan ja ellei jompikumpi äideistä olisi ottanut yhteyttä kuraattoriin, he olisivat voineet selvittää asian samantien tyttöjen kanssa. Opettajat olivat joutuneet tekemään myös rehtorille jotain selvityksiä asiasta, joten tämä väärä ja täysin turha ilmoitus oli aiheuttanut heille täysin turhaa työtä.

Mulla ei ole koskaan ollut mitään harhaluuloja omien lasteni suhteen. Tiedän heidän vahvuutensa ja tiedän heidän heikkoutensa. Jos joku ilmoittaa mulle, että lapseni on toiminut tyhmästi, kyllä mä voin sen uskoa, koska mä elän lasteni kanssa :D. Mutta haluan silti aina kuulla oman lapseni version tapahtumista. Olen pitänyt lapsilleni palopuheita siitä, että mä en voi puolustaa heitä, ellen tiedä totuutta. Ja totuus tarkoittaa sitä, että kerrotaan myös niistä omista typeryyksistä. Mä olen varsin varhaisesta vaiheesta asti toitottanut lapsilleni sitäkin, että valehtelua mä en siedä yhtään. Ja jos mä kysyn jostain asiasta, mä todennäköisesti tiedän siinä vaiheessa jo totuuden, eli silloin ei ainakaan kannata valehdella, kun paskat on jo housuissa. Kaikki tekee virheitä ja jokainen toimii joskus typerästi, mutta kaikesta on mahdollisuus selvitä, kunhan asiat selvittää rehellisesti ja vilpittömästi. Olen vuosien varrella säännöllisesti muistuttanut ihan arkisissa jutteluissa, että mä olen aina heidän puolellaan. Myös silloin, jos he ovat toimineet väärin. Voin, ja hyvin todennäköisesti myös tuomitsen tyhmän/väärän teon, mutta en koskaan tuomitse heitä ihmisinä. Edelleen, kaikki tekevät virheitä ja niistä virheistä oppii. Mutta sekin on hyvä muistaa, että samoja virheitä ei sovi kovin montaa kertaa toistaa, koska mä siedän tyhmiä ihmisiä todella huonosti. Ja koska tiedän, että he eivät ole tyhmiä, silloin kyse on välinpitämättömyydestä, mitä siedän vieläkin huonommin.

Nämä päiväkodista asti ystävinä olleet tytöt ovat edelleen aika tiiviisti yhteyksissä toisiinsa, vaikka ovat eri kouluissa ja kaikilla on uudet kuviot. Neiti A ei tähän ryhmään enää kuulu. Ei häntä tietoisesti ole tiputettu pois eikä kukaan hänen kanssaan missään riidoissa ole, ajan saatossa kävi vain ilmi, ettei hän ole sellainen ihminen, jonka kanssa tytöt haluavat aikaansa viettää. Olen yksissä juhlissa vuosia sitten tavannut neiti A:n äidin, mutta hän käänsi päänsä pois mut nähdessään. En mä siellä juhlissa mitään showta olisi aiheuttanut ja olisin varmasti tervehtinyt kohteliaasti, vaikka hän ei sellaista olisi ansainnutkaan. Mulle itselleni on edelleen vähän mysteeri, miten mä sain oman pokkani pidettyä, enkä ottanut A:n äitiin missään vaiheessa yhteyttä suoraan. Hän käytöksensä tytärtäni kohtaan oli aivan ala-arvoista ja törkeää. Jos tekee mieli huutaa ja raivota, huuda ja raivoa aikuisille, älä lapsille.

Näin jälkikäteen mietittynä, tämä koko insidentti on ollut jonkinlainen virstanpylväs mun elämässäni mitä tulee tunteella reagointiin. Koska mun toimintatapani osoittautui oikeaksi ja hyväksi, mun on ollut helppo ottaa happea myöhemminkin, kun joku asia on mennyt tunteisiin kunnolla. Myös A:n ja B:n äitien toiminta osoitti mulle, mitä seurauksia tunnekuohuilla voi olla, jos antaa tunteiden viedä täysin. Seuraukset voivat olla sivullisille vieläkin suurempia. Jotenkin huvittavaa ja ehkä vähän surullistakin ajatella, että tässä tapauksessa 12-vuotiaat tytöt osasivat suhtautua asiaan kypsemmin kuin heidän kypsään ikään ehtineet äitinsä.
 

rosba70150

Jäsen
Suosikkijoukkue
KalPa
Käyttäjä on saanut viestistään pelikiellon. Tällaistä pään aukomista ei palstalle tarvita
Kirjoitellaanpa vähän kuulumisia elämästä au pairin kanssa. Takana on nyt reilut 3 kk yhteiseloa. Pienenä lisätwistinä tähän tulee sitten se, että perheemme kasvaa maaliskuussa yhdellä vauvalla, pari kuukautta ennen sopimuksen päättymistä. Jännä tilanne vähän meille kaikille.

Alku ei ole ollut oikeastaan millään tavalla pelkkää ruusuilla tanssimista. Kulttuurierot ovat todellisia, ja vaikka paljon on puhuttu, niin paljon on selvästi ollut puhumatta jäämistäkin. Alun alkaen oli tarkoitus, että pidetään kerran viikossa, sunnuntai-iltaisin, jonkinlainen yhteenveto kuluneesta viikosta, ns. jakopiiri, jossa kaikki saavat vuorollaan purkaa sydäntään ilman muiden keskeytystä, ja tämän jälkeen keskustelua eri aiheista. No se jäi heti alkuunsa, koska oli kaikenlaista.

Hyvin alusta asti kävi selväksi, että au pairimme vahvuuksia ei ole proaktiivisuus. Hän tulee lapsemme kanssa toimeen loistavasti ja lapsemme selvästi on kiintynyt häneen. Ongelma vain oli siinä, että koska mitään selkeitä aikatauluja ei ollut, niin au pairin toiminta oli sellaista, että hänet piti käydä erikseen hakemassa suljettujen ovien takaa, jotta hänet sai hommiin. Tilanne myös hiljalleen eskaloitui siihen suuntaan, että hän ei missään vaiheessa edes pyrkinyt olemaan kanssamme missään tekemisissä, vaan mieluumminkin vältteli kontaktia parhaansa mukaan. Ja aina suljettujen ovien takana. Mihinkään kotihommiin ei osallistunut, siis edes omien tiskiensä tiskaamiseen (tässä Tampereen asunnossa ei ole tiskikonetta, paitsi minä), kestovaipat nakattiin pesemättä kylpyhuoneen lattialle, ruoat jäivät pöytään ja jos valmisti itselleen ruokaa, niin loput ruoat oli pannussa tai kattilassa. Siis ihan teinimeininkiä.
Tähän sitten viimein puututtiin pari viikkoa sitten, kun puolisollakin meni vati jumiin asioiden kanssa. Minä olin kyllä maininnut asioista jo pidempään, mutta se ei johtanut mihinkään. Otettiin sellainen lähestymiskulma, että jokainen miettii tykönään, mitä perheeseen kuuluminen kellekin tarkoittaa. Mainitsin myös suomalaisesta kulttuurista, jossa suljettu ovi tarkoittaa aina toivetta yksityisyydelle ja että sitä kunnioitetaan. Että me emme tule juttelemaan sinne huoneeseen ja kyselemään kuulumisia, koska se ovi on kiinni. Yksityisyys on ihan fine ja sitä ei kukaan halua rajoittaa, mutta siinä on se syy, miksi me emme tule kysymään viikonloppuaamuna, haluaisiko hän lähteä mukaan johonkin retkelle. Omalla puheenvuorollani sanoin, että minulle perhe-elämään kuuluu yhteen hiileen puhaltaminen, se että autetaan parhaamme mukaan toinen toistamme jaksamaan tätä arkea. Jos ei mitenkään muuten niin ainakin siivotaan omat sotkut eikä oleteta, että joku muu tekee sen vapaaehtoisesti. Minä en ole kenenkään muun kuin vauvan palvelija. Hän oli myös valitellut aiemmin unettomuutta ja etenkin kuinka vaikea on nukahtaa, kun ajatukset vain pyörivät päässä. Yhtenä ehdotuksena mainitsin, että yleensä esim. ulkoilu auttaa. Tai mikä hyvänsä fyysinen toiminta, esim. venyttely. Totesin myös, että asunnosta löytyy joogaohjaaja (puolisoni), joka varmasti ihan mielellään antaa joitain vinkkejä helppoon harjoitteluun. Taustana mainitaan siis sen verran, että normaalisti hän ei poistu huoneestaan vuorokauden aikana muuten kuin vessaan ja syömään. Ja toki touhuaa vauvan kanssa sen viisi tuntia päivässä, osin nukkuen. Öisin kun viimein itse pääsen nukkumaan, niin huoneessa loimottaa täysi valaistus, eli ei se uni ainakaan varmasti helpolla ole tullut.

Näiden keskustelujen jälkeen on ollut ilo huomata, että ilmapiiri on tuntunut vapautuneemmalta. Huoneen ovi on toisinaan auki, tavarat löytävät tiensä paikalleen ja hän itse on käynyt päivittäin ulkona, myös vauvan kanssa. Otimme myös selkeämmän aikataulun käyttöön niin, että ensimmäinen pätkä on aina arkisin klo 10-12, joten siinä on myös pieni porkkana pyrkiä aiemmin nukkumaan. Nyt hän toisinaan myös tulee kanssamme syömään ja saattaa jokusen minuutin päivästä viettää muutenkin samassa tilassa.

Vielä on kahdeksan kuukautta pestiä jäljellä. Toivottavasti kehityssuunta pysyy sellaisena kuin se nyt on ollut pari viime viikkoa ollut. Tässä ei tosiaan ole tarkoitus spinnata koko hommaa hänen vastuulleen, vaan syytä tilanteen pääsyyn tuohon pisteeseen on ollut paljon meissäkin. Siihen piti kuitenkin vetää raja, että hän on ihan oikea aikuinen ihminen, ei meidän lapsemme, ja näin ollen hänen on otettava enemmän vastuuta omasta olemisestaan, niin itsekseen kuin meidänkin kanssa. Me autamme mielellämme arjen haasteissa, mutta jos mitään ei mistään puhu ja sen sijaan sulkeutuu omiin oloihinsa, on hyvin vaikea olla avuksi.
Ainiin te olitte ne jotka ei viitsi itse olla vanhempia
 

rosba70150

Jäsen
Suosikkijoukkue
KalPa
Mitä helvettiä?
Suurin haaste tässä on se, että meillä ei käytännössä ole ollut yhteistä aikaa juuri lainkaan viimeiseen 10 kuukauteen. Vauvamme, niin ihana ja ihmeellinen kuin onkin, vaatii käytännössä koko ajan jonkun lähelleen. Ei välttämättä iholle asti (joskin paljon myös sitä), mutta vieressä pitäisi olla. Päiväunille nukahtaa liikkuviin vaunuihin ja joskus saattaa jopa jäädä nukkumaan vaunujen pysähdyttyä. Useammin ei. Kahden kesken olemme päässeet viettämään aikaa peräti neljästi, joista kaksi kertaa meni teatterissa ja yksi elokuvissa. Perjantaina vietettiin oikein treffi-iltaa ja käytiin kylpylässä ja syömässä. Varmaan näitä voisi tehdä useamminkin, mutta kynnys pyytää apua tuntuu kovin korkealta. Siinä mielessä apukädet ihan perus arkeen tuntuvat oikein tervetulleilta.

Tätä tarkoitin kun aikaisemmin valitti miten ei ole yhteistä aikaa. Jos 10kk jälkeen piti jo au pair saada vaikka vapaatakin tuntunut olevan, niin morjensta vaan. Lähinnä ihmettelen sitä miten vanhemmuus, sen vastuut ja aika mikä siihen täytyy uhrata, tulee joillekin näköjään yllätyksenä.
 

BOL

Jäsen
Suosikkijoukkue
HIFK
Tätä tarkoitin kun aikaisemmin valitti miten ei ole yhteistä aikaa. Jos 10kk jälkeen piti jo au pair saada vaikka vapaatakin tuntunut olevan, niin morjensta vaan. Lähinnä ihmettelen sitä miten vanhemmuus, sen vastuut ja aika mikä siihen täytyy uhrata, tulee joillekin näköjään yllätyksenä.

Olen erittäin tietoinen @444 :n perhetilanteesta ja siksipä ihmettelin, että mitä helvettiä sä täällä riehut. Kateusko sut moisiin avautumisiin ajoi, vai mikä? Koska muuten on vaikea ymmärtää, miten yksikään omia lapsia, erityisesti pikkulapsia omaava ihminen kehtaa olla noin asiaton.

Ei todellakaan ole mikään häpeä tai vanhemmuuden vastuun vierittämistä muille, jos saa apua lastenhoitoon. Tässä maassa ei kovin montaa vastuullista vanhempaa löytyisi, jos mittarina käytettäisiin sitä, että jokainen hoitaa omat lapsensa 24/7 ikään X asti. Luonnollisesti se ikämääritelmän varmaan pitäisi jättää sun päätettäväksesi. Sinä et ilmeisesti itsekään ole kovin kummoinen vastuunkantaja, jos omat lapsesikin kerran ovat päiväkodissa. Verorahoilla tulonsiirtoina, tietenkin.

Kyllä se on niin, että pikkulapsiajan pitää olla ihan pelkkää perkelellistä kärsimystä ja se on kaikille parempi, erityisesti lapsille, ettei vanhemmilla ole koskaan yhteistä aikaa, vaan mahdollisimman kurjaa. Toivotaan paskoja parisuhteita ja mielellään riitaisia avioeroja kaikille. Jos jonkun lapsi nukkuu yönsä kunnolla, kyllä hänet pitää käydä solidaarisuuden nimissä herättämässä, koska eihän se ole mitään lapsiperhearkea eikä mitään, jos ei kaikissa perheissä valvota vuosikausia.
 

Yön Kärppä

Jäsen
Suosikkijoukkue
Kärpät
Tätä tarkoitin kun aikaisemmin valitti miten ei ole yhteistä aikaa. Jos 10kk jälkeen piti jo au pair saada vaikka vapaatakin tuntunut olevan, niin morjensta vaan. Lähinnä ihmettelen sitä miten vanhemmuus, sen vastuut ja aika mikä siihen täytyy uhrata, tulee joillekin näköjään yllätyksenä.
Ollaan kyllä näemmä samaa mieltä, että vanhemmuus sisältää tietysti vastuuta, sehän kerrotaankin jo laissa. Melko simppeli homma.

Täytyy tosin ymmärtää, että jokainen perhe on erilainen. Siis aivan täydellisesti jokainen perhe. Yleensä perheet ovatkin miehen ja naisen parisuhteesta muodostamia perheitä, joissa äiti ja isä osallistuvat perheen arkeen. Ja toivottavasti molemmat ovat terveitä.

Mutta kun perheiden monimuotoisuus on hyvin erilaista. Ei kannata tuomita vailla vaillinaista tietoa.
 

BOL

Jäsen
Suosikkijoukkue
HIFK
Parempi olla haaskaamatta aikaansa ääliöiden kanssa ”keskusteluun”. En tiedä, mikä on ongelma, eikä oikeastaan edes kiinnosta. Sen sijaan lupaan päivitellä tähän ketjuun vastaisuudessakin paskasta vanhemmuudestani, ne lukee, keitä kiinnostaa.

Se on just näin. Musta on ollut todella mielenkiintoista lukea sun kokemuksia ja ajatuksia au pairista. Teilläkin on nähty, miten paljon persoonat, ikä ja kulttuuri vaikuttaa ihan tiedostamattakin käyttäytymiseen ja toimintaan. Kerro ihmeessä lisää jatkossakin, todella opettavaista näin sivustaseuraavallekin.
 

Raimoton

Jäsen
Suosikkijoukkue
Porin Ässät, Philadelphia Flyers, La Albiceleste
Ollaan kyllä näemmä samaa mieltä, että vanhemmuus sisältää tietysti vastuuta, sehän kerrotaankin jo laissa. Melko simppeli homma.

Täytyy tosin ymmärtää, että jokainen perhe on erilainen. Siis aivan täydellisesti jokainen perhe. Yleensä perheet ovatkin miehen ja naisen parisuhteesta muodostamia perheitä, joissa äiti ja isä osallistuvat perheen arkeen. Ja toivottavasti molemmat ovat terveitä.

Mutta kun perheiden monimuotoisuus on hyvin erilaista. Ei kannata tuomita vailla vaillinaista tietoa.
Tää turha vääntö kyllä avasi oman mielenkiinnon ketjuun. Täytyy lueskella paremmalla ajalla @444 teidän kuulumisia.

Täytyypi oikein omastakin tilanteesta vähän kirjailla. Meillä siis pieneen kolmioon ahtautuu kolme tyttöä ja tammikuussa syntynyt poika. Plus tietysti oma ja emännän isot persoonat. Kyllä tässä vähän alkaa välillä seiniä kaatuilemaan päälle, mutta onneksi on sen verran hyvät siteet sukulaisiin, että tässä on päästy välillä tuulettelemaan aivoja. Poitsu oppi pari viikkoa sitten konttaamaan kunnolla ja ei kyllä enää hänen vauhti ole hidastunut. Tyttäret tuo oman mausteensa. Oma esikoinen on neljävuotias ja puolisolla 5- ja 6-vuotiaat. Sopivan saman ikäisiä suurin piirtein siis neidit ja tulevat keskenään (kohtuu) hyvin toimeen.

Tyttären äitiin on todella huonot välit ja on alkanut heijastamaan lapsen käytökseen, ainakin omasta mielestäni. Tässä on päällä vielä toista kierrosta oikeustaistelua, eli ei tässä ole pahemmin lapsen elämän aikana kovinkaan paljon seesteistä aikaa. Tyttö sitten purkaa omaa oloaan pääosin puolisooni, joka on kuitenkin ollut hänen elämässään ihan pienestä saakka. Samalla on hoidettavana 8kk ikäinen, eskarin aloittanut ja välillä uhmakas uhmaikäinen. Arjessa riittää siis todellakin tekemistä.

Ollaan hieman erilainen perhe, mutta perhe kuitenkin ja siitä pidetään kiinni, että ollaan jatkossakin. Melkoista vuoristorataa elämä on ollut, mutta tää on se yksi asia, mistä voin aidosti olla ylpeä.
 
Kirjaudu sisään, jos haluat vastata ketjuun. Jos sinulla ei ole vielä käyttäjätunnusta, rekisteröidy nyt! Kirjaudu / Rekisteröidy
Ylös