Lapset kasvavat ja jos ei nyt murheet, niin mietintämyssy paisuu siinä samalla. Tytär kirjoittaa kohtsillään ja on jo katsellut kämppiä ja hakenut töitä toivomaltaan opiskelupaikkakunnalta. Isoja juttuja, kun tuntuu, että vasta neidin syntymää tällä palstalla tuulettelin, kouluun saatoin ja yläkoulun päättymistä juhlittiin. Helvetti, että aika rientää. Mutta aika luontevalta tällä hetkellä tuo edessä odottava siirtymä ja nuoren naisen suunnitelmien kuuntelu tuntuu. Luonnolliselta. Vaikka tuleehan sitä varmasti nyyhkittyä vielä.
Työtehtäväni kehittynevät liki varmasti siihen suuntaan, että paikkakunnan vaihto tulee eteen. Poikani on kohta 15, ja olemme asuneet koko hänen ikänsä samoilla seuduilla siten, että on päässyt käymään päiväkodista yläkouluun polkunsa tuttujen kavereiden kanssa, ja lukio jatkuisi samaa rataa.
Suoraan sanottuna syyllistän itseäni helvetisti siitä, että urani repii hänet kavereistaan eroon. Omassa nuoruudessani kävin neljää eri koulua 6.-7.-luokkien aikana ja kun kasin alussa siirryin viidenteen, olin aikalailla paskana jo henkisesti, vaikka eipä sitä silloin kukaan tajunnut. Kasista lukion loppuun onneksi paikkakunta ei enää muuttunut ja sain jonkinmoisen sosiaalisen piirin rakennettua itselleni.
Noihin kokemuksiini kai peilaan tätä tilannettani, ehkä liikaakin. Onhan se hyvä tiedostaa, mutta kun junnun kanssa olen asiasta jutellut, ei sieltä mitään tyrmäystä ole tullut, ja toisaalta käymään pääsee puolin ja toisin edelleen. Ehkä aika ja uudet kaveripiirit tekevät tehtävänsä vuosien kuluessa, mutta mikäli nämä vuodet ovat hitsanneet riittävän yhteen, ei varmaan välimatkakaan esteeksi nouse.
Palstalla on varmaankin henkilöitä, jotka ovat muuttaneet kriittisinä teinivuosina vietettyään ensin pitkään samalla seudulla, ja mikäli jaksatte kirjoitella kokemuksistanne, luen mielelläni. Oma nuoruuteni oli tosiaan aikalailla ekstremeä noiden muuttojen osalta, enkä siksi täysin suoraan voi sitä tähän tilanteeseen verrata. Ideaalina pidin pitkään kuitenkin sitä, että lapseni pääsisivät käymään koulunsa alusta loppuun samalla koulualueella, kuten tyttäreni pääsikin.
Muuttamiskokemusta ei kokonaan vieraalle paikkakunnalle omakohtaisesti ole, mutta kokemusta teini-ikäisten kaverikuvioista nykyaikana on ja voin kertoa, että lähes kaikki on muuttunut siitä, kun itse olin nuori. Tuolloin oli ne omat lähiympäristön kaverit, sitten ehkä jotkut mummolan ja kesämökin kaverit, maalaisserkut (mulla ei toki ollut, mutta monella kaverilla oli) ja ehkä joku kirjakaveri jostain kauempaa, jolle paljasti kaikki salaisuutensa ja joka nähtiin ehkä yhden kerran ikinä (kasarilla ja ysärin alussa oli muotia harrastaa kirjeenvaihtoa). Siinäpä ne. Nykyisin on aika lailla erilaista. Ainakin meillä. Ja sen on aikaansaanut somet ja snapit ja muut.
Riippuen tietysti harrastuksista, mutta jos nyt vaikka jotain joukkueurheilua harrastaa, niin tuon ikäisillä alkaa olla jengikavereina eri kouluista olevia tyyppejä ja sitä kautta sitten niidenkin kaverit on vähän niin kuin sun lapsen kavereita. Ainakin meidän huushollissa lapset ottavat hyvin matalalla kynnyksellä yhteyttä kavereiden kavereihin, ihan kohteen sukupuolesta riippumatta. Ja tämä taas tarkoittaa käytännössä sitä, että ihan joka paikassa on jonkun vähintään tutun tuttu ja kynnys sanoa vaikka "moi" on todella matala. Tosin se "moi" sanotaan todennäköisesti ensin luurin välityksellä. Tietääkseni tällaisista ensikontakteista on syntynyt ihan oikeitakin kaverisuhteita.
Lukio on meillä ollut siinä mielessä vedenjakaja, että lukiovalinnan meillä lapset ovat saaneet tehdä itse. Toki olen antanut muutamia pointteja siitä, mitä olisi hyvä huomioida (esim. koulumatka ja koulun muu oppilasaines, eli riittävän korkea keskiarvoraja, jotta ollaan opintojen lähtötason osalta edes jossain määrin samalla sivulla), mutta muuten päätös on ollut nuoren oma, koska hänhän sitä koulua käy. Yllättäen parhaiden kavereiden lukiovalinnoilla ei ollutkaan niin suuri merkitys kuin mitä olin kuvitellut, koska "joka vaihtoehdossa on ihan sikana tuttuja kuitenkin". Eikä mulla ole harmainta aavistustakaan, keitä nämä "tutut" edes on, mutta hyvä tietysti, että tuttuja riittää. Ja mitä olen keskustellut omien kavereideni kanssa, joilla on samaa ikäluokkaa olevia lapsia, tilanne on heilläkin hyvin samanlainen. Molemmilla lapsillani on myös "parhaat kaverit", joiden kanssa ollaan tiiviimmin yhdessä, mutta tietääkseni kummallakaan ei ole vain yhtä parasta kaveria. Ja varsinkin nuoremmalla lapsellani kaveripiirit ovat viimeisen parin vuoden aikana vaihtuneet, mutta mitään riitoja kenenkään kanssa ei ole ollut, vaan tämä on ilmeisesti nykyisin hyvin normaalia.
Mä siis sanoisin, että nykyaikaa ei kannata verrata omaan lapsuuteen ja nuoruuteen, koska maailma on muuttunut todella radikaalisti. Siinä missä ennen kotona lojuva lapsi oli yksin ilman kavereita, nykyisin hän on todennäköisesti jatkuvassa yhteydessä kaveriinsa jonkun aparaatin kautta ja tiiviimmässä kontaktissa kavereihin kuin omaan perheeseensä muutenkin.
Muutto on aina myös mahdollisuus enkä mä itse ole koskaan tehnyt isoa numeroa tällaisista aikuisten näkökulmasta usein isoista asioista. Olen havainnut, että jos vanhemmat suhtautuvat avoimesti ja lähtökohtaisesti positiivisesti muutoksiin, heidän lapsensa toimivat usein samoin. Toki asioita pitää miettiä monelta eri kantilta, mutta jos tässä koko perheelle on hieno mahdollisuus, kannattaa myydä asiaa sitä kautta.
