Lapsi- ja vanhemmuusasiat

[TosiFani]

...Ettei vain olisi niin, että perheonnen paapominen mediassa ja yleisessä keskustelussa yhdistettynä oman (lapsiperhe)elämän sujuvuuteen saa ihmiset unohtamaan, että kaikilla ei mene hyvin. Eriarvoistuminen on yhteiskunnassa kiivaassa vauhdissa, on ollut jo tovin. Jos kuuluu ylemmän kerroksen väkeen, niin tosiasiat saattavat livahtaa ohi silmien.

http://www.taloussanomat.fi/raha/2010/12/06/nain-suomi-jakautuu-kahtia/201016851/139

Kyse on sinun kyvyttömyydestä nähdä onnellisuutta siellä missä sitä voi todella olla. Oman arviosi mukaan 70 - 80%:a lapsista elää hyvissä olosuhteissa, vaikka sinä olet täällä puhaltanut maailmanlopun pasuunaa. Edellen olen pahoillani kokemuksistasi, mutta edelleen valtaosa lapsista elää hyvissä olosuhteissa.

 

[Hemingway]

mutta edelleen valtaosa lapsista elää hyvissä olosuhteissa.

70-80 % lapsista elää olosuhteissa, jotka vaihtelevat välillä välttävä - erinomainen. En toitota pasuunaa, mutta en myöskään taivu harhaan, että lapsiperhe-elämä on onnea ja autuutta ja elämän tarkoitus.

Ihmisten olisi hyvä laajemmin tiedostaa, että lasten tekeminen on suuri haaste, josta kaikki eivät selviä. Kaikista ei ole hyviksi isiksi ja äideiksi, vaikka tällaista mielikuvaa viljellään ja epäonnistumisia peitellään.

Kaikille lapsellisen elämän valitseminen ei myöskään ole onni. Jälkikäteen lapsentekoa katuvat varmasti lähes poikkeuksetta lapsiaan rakastavat, mutta ei se silti tarkoita, että lasten tekeminen on ollut heille oikea valinta.

Chattailin vastikään facebookissa suurperheen äidin kanssa. Hän sanoi, että nyt jo aikuistumisen kynnyksellä olevat lapset ovat olleet ja ovat hänen elämänsä suurin ilo ja merkitys, mutta että aivan yhtä onnellinen hän varmasti olisi ilman lapsiakin. Kelpaako tällainen realismi?

 

[TosiFani]

...Chattailin vastikään facebookissa suurperheen äidin kanssa. Hän sanoi, että nyt jo aikuistumisen kynnyksellä olevat lapset ovat olleet ja ovat hänen elämänsä suurin ilo ja merkitys, mutta että aivan yhtä onnellinen hän varmasti olisi ilman lapsiakin. Kelpaako tällainen realismi?

Ihminen voi olla onnellinen ilman lapsiakin, onnellisuus on henkilökohtainen asia, sitä ei toinen pysty määrittelemään. Puutuin vain sinun kirjoitustesi perusteisiin, koska tunnen asiaa jonkin verran.

 

[costi]

Ihmisten olisi hyvä laajemmin tiedostaa, että lasten tekeminen on suuri haaste, josta kaikki eivät selviä.

Olen hyvin pitkälti samaa mieltä osittain myös omien kokemuksieni pohjalta.

Itse en usko, että tulisin koskaan lapsia hankkimaan. Tietysti olen nuori vielä ja mielipiteeni voi muuttua, mutta tällä hetkellä pitäisin lapsien hankkimista epätodennäköisenä. Nautin ainakin tällä hetkellä niin paljon omasta rauhastani, harrastuksistani ja vapaasta elämäntyylistäni, että lapset eivät mitenkään sopisi tähän kuvioon. En myöskään usko, että olisin hyvä isä.

Omat vanhempani erosivat kun olin kolme ja eivät mitenkään erityisen hyvissä väleissä ole olleet sen jälkeen. Jouduin siis toimimaan viestinviejänä vanhempien välillä oikeastaan kaikissa heidän välisissä asioissaan ja usein epämiellyttäviä viestejä tuodessa viestintuoja "ammuttiin". Minusta on aivan helvetin epäreilua pitää lasta vanhempien välisenä kommunikaatiovälineenä ja vielä suuttua lapselle, jos viestit eivät miellytä.

Juhlapyhät ovat myös epämiellyttäviä kun pitää hyppiä kellon kanssa kahden paikan väliä. Olen joskus miettinyt, että jos voittaisin esimerkiksi lotossa niin antaisin molemmilleni vanhemmilleni määrän X rahaa, joka varmasti riittäisi kattamaan kasvatuksestani koituneet kulut ja sen jälkeen viettäisin kaikki juhlapyhät ulkomailla. Tavallaan maksaisin siis itseni irti "velvollisuuksista", ettei minun koskaan tarvitsisi kuunnella vaatimuksia "Koska olen kasvattanut sinut"-verukkeella.

Nykyajan menossa minua huolestuttaa miten nuorena lapsia hankitaan. En usko, että kaikki nuoret vanhemmat ovat kelvottomia, mutta pelkään suuren osan olevan. Koulujen kesken jättäminen/viivästyminen lasten takia ja oman nuoruuden eläminen samalla kun lapset ovat pieniä tulee varmasti näkymään lasten hyvivoinnissa seuraavan 10-20 vuoden aikana. Ja se näkymä tuskin on positiivinen.

 

[Noitarumpu]

Kovin tarkkoja kuvauksia en lapsuudestani anna, mutta siihen liittyy lastenkoti. Se kertonee jotain. Alkoholismi tuhosi oman perheeni. Itseäni kuvailisin sanalla melkein absolutisti, muttei ihan. Ehkä joskus juhla-aterialla saatan viinilasillisen maistaa tai saunan jälkeen ottaa pikkupullon olutta. En koe tarvetta enempään ja viina maistuu oikeasti pirun pahalta.

Siihen aikaan, kun itse olen ollut lapsi, ei ollut sosiaalihuolto nykyisissä kantimissa ja sai pieni lapsikin pärjätä aikalailla itsekseen. Ainakin minä ja isosiskoni. Hän ei selvinnyt siitä samoin kuin minä, vaan henkiset vauriot jäivät. Joko olen tyhmä, tai kissa, joka putoaa aina jaloilleen, sillä olen tyytyväinen ja tunnen olevani tasapainoinen ihminen. Olen joskus naureskellut, että kai mun kova pää on tarvinnut kovemman koulun käydä, että oon jotain oppinut. Osaan arvostaa pieniä asioita elämässä, arjessa ja vaikeuksien tullen minulla on jokin kumma kyky löytää aina jotain myönteistä elämästä.

En ole katkera kenellekään, mitä se ketään edes hyödyttää. Jokainen on kuitenkin tavallaan oman onnensa seppä, vaikka alku tuleekin muualta. Olen nähnyt koteja, joissa pitäisi kaikki kaikella mittapuulla olla hyvin ja silti jokin mättää ja olen nähnyt esim.juoppojen perheitä, joissa lapset ovat kuitenkin kyenneet kasvamaan ja ainakin sanovat, että asiat ovat hyvin. Näissä tapauksissa juomisesta huolimatta vanhemmat ovat rakastaneet lapsiaan. Pidän tätä tärkeänä kohtana.

Tekisi kovasti mieli halata Hemingwayta(pirun hyvä kirjailija!)ja Vladia. Älkää antako minkään tai kenenkään pilata lopullisesti omaa elämäänne. Se on ainutlaatuinen ja teidän omanne. Paljon voitte varmasti vielä tehdä itsekin asioita korjataksenne. Hyvähän se on tietysti tässä sanoa, mutta uskokaa, kun sanon, että kovan takaa olen itsekin tullut, mutta selvinnyt. Siksipä uskon, että ainakin harmaan kajoja voi nähdä mustavalkoisen sijastakin.

 

[Juicey]

Vanhemmuuskeskusteluun tarvitaan enemmän realismia. Väitän että:

Kun listaat näitä tällä tavalla väittämä-muodossa, niin näistähän on aika helppo jatkaakin keskustelua ja esittää muutama erilainenkin näkökulma:

a) Lapsen alaikäisyyden aikana huomattava osa vanhemmista käyttäytyy lapsiaan kohtaan tuhoisasti vähintään kuukausien mutta usein vuosien ajan.

Varmasti - kuitenkin "tuhoisa" on aika yliampuva termi käytettäväksi tässä yhteydessä, mutta jos sanan tilalle vaihdetaan termi "haitallinen" tai "epäedullinen" niin väittämä tuntuu uskottavammalle. Tämäkään ei silti ole koko totuus, vaan erehdykset ja virheet muodostavat vain yhden osan lapsuuskokemuksesta ja jos tarkastellaan kokonaisuutta niin useimmiten normaalissa perheympäristössä hyvien ja tavallisten, rakentavien kokemusten määrä ylittää näitä negatiivisia ilmiöitä. Harva lapsuus on pelkkää piinaa ja vääriä valintoja, vaikkakin tunnustan toki että myös tällaisia esimerkkejä varmasti löytyy.

b) Lapsen alaikäisyyden aikana monet vanhemmat käyvät läpi parisuhdekriisejä, jotka heijastuvat lapsiin. Lapsen persoonasta riippuu, miten turvattomiksi hän ne kokee.

c) Lapsen alaikäisyyden aikana monet vanhemmat käyvät läpi henkilökohtaisia kriisejä. Lapsen persoonasta riippuu, miten turvattomiksi hän ne kokee.

Nämä nyt ovat hyvin lähellä toisiaan ja tilanteisiin pätee sama ilmiö; tilanne ei taida ikinä olla täysin mustavalkoinen ja toisaalta kriisit voivat kääntyä myös eduksi kartuttaen lapsen toimintamalli-työkalupakkia omaa elämää varten. Kriisitilanteet harvoin jäävät pitkäaikaiseksi vallitsevaksi olosuhteeksi ja lapsi voi myös oppia ongelmien ratkaisumalleja vanhemmiltaan. Joko suorina toimintamalleina, tai sitten käänteisinä tapoina toimia kriisitilanteissa. Toisaalta lapsi voi myös kokea neuvokkaiden vanhempien toimiessa oikein turvallisuutta kriisienkin keskellä jos vanhemmat osaavat / ymmärtävät kertoa lapselle tilanteesta ja painottaa että lapsi on heille molemmille edelleen erittäin tärkeä ja he haluavat omista henkilökohtaisista tilanteista huolimatta ottaa lapsen edut huomioon.

d) Lapsen alaikäisyyden aikana monet vanhemmat yrittävät tehdä samalla uraa, vaikka lasten kasvatus on täysipäiväistä työtä. Nyky-yhteiskunnan päivähoitojärjestelmä ja keinotekoiset repaleiset yhteisöt eivät lapsen ehjää kasvua tue. Lapsen kuuluu kasvaa tiiviissä pienyhteisössä, jossa vanhempien lisäksi on muita jokapäiväisiä pysyviä ihmissuhteita ja jossa lapsi kasvaa jatkuvassa yhteydessä yhteisöönsä ja sen käytäntöihin.

Meillä kuitenkin on olemassa järjestelmä joka takaa äidille (sekä isälle) mahdollisuuden olla nuo erityisen tärkeät ensivaiheet kotona lapsen kanssa sekä mahdollisesti jättäytyä jopa 3 v. asti hoitamaan lasta kotiin yhteiskunnan tukemana. Olen samaa mieltä, että tämän mahdollisuuden tulisi ideaalitilanteessa jatkua huomattavasti pidempään, mutta tämäkin malli on tyhjää parempi.

e) Suomessa lapset joutuvat näkemään aivan liikaa alkoholin käyttöä. Kun asiaa on lapsilta tutkimusluonteisesti kyselty, niin tulokset ovat olleet hyvin selviä: yksikin kalja on liikaa. Vanhemman tulisi olla absolutisti lapsensa hyvinvointia tukeakseen.

Alkoholi ei kuulu perhe-elämään, siitä ollaan ehdottomasti samaa mieltä. Kuitenkin mustavalkoinen ajattelu ei tässäkään mielestäni ole oikea ratkaisu vaan esim. viinilasillisen nauttiminen päivällisellä voidaan helposti nähdä kasvattavaksi ja vastuulliseksi alkoholinkäytön malliksi lapselle. Alkoholi ja sen käyttö on kuitenkin aihekokonaisuus jota tuskin pystyy elämänsä aikana välttämään joten terve suhtautuminen siihen on mielestäni kaikkein järkevin malli lapselle välitettäväksi. On ikävää, että tähän eivät kaikki pysty.

f) Lapsen alaikäisyyden aikana moni vanhempi pohtii, kannattiko vanhemmaksi ryhtyä. Tämän onneksi jo monet äidit myöntävätkin. Lapsi aistinee isänsä tai äitinsä epävarmuuden tai väsymyksen omasta vanhemmuudestaan.

Oleellista onkin puhua lapselle ja tämän ymmärtäessä hämmennyksensä, kertoa lapselle että kyse ei ole siitä että lapsi olisi paha tai tehnyt jotain väärin, vaan vanhemman omista voimavaroista tai luottamuksesta itseensä.

g) On merkittävä määrä vanhempia, jotka eivät tiedosta, millainen on lapsen kasvun psykologinen perusta tai jotka eivät pysty sitoutumaan siihen. Lapsia yksinkertaisesti kasvatetaan väärin menetelmin, mikä siirtyy lapsen mieleen esimerkiksi luottamuksen puutteena.

Onneksi lasten kasvatus ei ole kertasuoritus vaan prosessi joka välittyy jokaisesta hetkestä; harvoin yksittäisistä tapahtumista, vaan enemmän tapahtumien ketjusta, toistuvista toimintamalleista ja "arjen elämisestä". On toki selvää, että on olemassa yksittäisiä tapahtumia jotka voivat jättää jotain traumoja lapselle, mutta kuitenkin ajattelisin että normaalissa perheympäristössä nämä ovat aika harvassa ja kuitenkin sitten jatkuva arjen toistaminen saattaa kumota näitä yksittäiskokemuksia tai ainakin asettaa ne omaan valoonsa "poikkeavina tapahtumina".

h) On merkittävä määrä vanhempia, jotka siirtävät omia käsittelemättömiä ongelmiaan lapsiinsa.

Kai tämä heijastelee meissä epätäydellisissä ihmisissä vähän jokaisessa, mutta mikä on tämän aiheen merkityksellisyys, se varmaan vaihtelee. Oleellista on jälleen kerran rehellisyys lasta kohtaan ja tosiasioiden tunnustaminen; harva meistä on täydellinen, mutta se on asia jonka kanssa oppii elämään. Sikäli kun vanhempi - tai jopa lapsi - tunnistaa näitä kohtia, ne on helpompi siirtää omaan lokeroonsa.

i) Lastenhuollon piiriin kuuluu Vantaalla jo useampi kuin joka kymmenes lapsi. Nämä tapaukset ovat ainoastaan jäävuoren huippu. Huonosti perheissään voivia lapsia on moninkertainen määrä.

Huonosti perheissä voivat lapset ovat tosiaan ongelma, kilpailuyhteiskunta, suorituskeskeiset vanhemmat, alkoholi- ja muut päihdeongelmat, kiire, monet erilaiset tekijät saavat erilaisia ihmisiä voimaan pahoin joista sitten jäävuoren huippu näkyy mm. huostaanotoissa ja suurin osa vain "ongelmalapsina" tavallisen elämän keskellä. Selkeä kehtiyskohde tunnistaa näitä syitä pahoinvoinnille ja ennenkaikkea tulosten perusteella ratkaisujen tekeminen. Nk. downshifting on vielä suhteellisen uusi asia yhteiskunnassa mutta uskon että varmasti monen osalta ajan myötä leviävä periaate. Noudatan itsekin jossain määrin tällaista toimintamallia ja viiden lapsen isänä olenkin "joutunut" (=saanut?) tinkiä aika paljonkin menestyksestä työelämässä sillä perusteella että haluan painottaa työn ulkopuolista elämää. Mahdollisuuksia olisi ollut moneen, mutta toisaalta tämäkin riittää joten miksi pingottaa?

En ole samaa mieltä kanssasi että vanhemmuus olisi "sotatrauma", vaan kyllä se vanhemmuus normaaleissa olosuhteissa on rikkaus, sellainen sisältö elämään jota ei voi muilla asioilla paikata. Emme varmasti kaikki tunne samalla tavalla ja se olkoon tietysti jokaisen oma vapaus ajatella vanhemmuudesta kuten haluavat, toiset kokemuksen perusteella ja toiset muuten muodostuneiden käsitysten perusteella. Yhteiskunta ei tosiaan tarjoa aivan ideaalia ympäristöä lapsen kasvatukselle, mutta toisaalta onneksi se myöskään ei täysin tärvele mahdollisuuksia ihan hyvään perhe-elämään.

 

[Jaasin]

Karuja taustoja täälläkin kirjoittavilta löytyy. Osanotot vain kaikille, joille se on tarpeen.

Itselläni on ollut mukava lapsuus, joka kuitenkin nyttemmin on muisto vain. Vanhempani erosivat vuosi takaperin ja edelleen kotona asuvat sisko ja veli reissaavat nyt kahden kämpän väliä. Sääliksi käy, tuo on kova juttu kun sitä läheltä näkee.

Omat muistoni lapsuudesta olivat hienoja, sai harrastaa, perhe touhusi yhdessä, faija otti kaljaa pyhinäkin, mutta aina se pysyi hyvin hanskassa. Olin kaikin puolin onnellinen pikkulapsi, kouluikäinen ja teini. Pienemmillä sisaruksillani onkin paljon vaikeampaa.

Nyttemmin olen asunut noin neljä ja puoli vuotta nykyisen vaimoni kanssa ja meillä on mielettömän hieno pieni poika (20kk). Olen käsittämättömän tyytyväinen tämänhetkiseen, enkä koe saaneeni lasta hetkeäkään liian aikaisin. Kun poika syntyi, olin itse karvan alle 23v. Olen aina ollut lapsi-ihminen ja tämä ei todellakaan ole muuttunut oman lapsen myötä. Turha tätä sen enempää on hehkutella, kaikki joilla on kokemusta tästä tietävät kyllä tunteen.

Joka tapauksessa, lapsettomuus tai jälkikasvun saaminen on jokaisen oma päätös. Jos joku onkin tehnyt päätöksensä, on hänen silti idioottimaista tyrmätä muiden tekemät päinvastaiset päätökset. Jotkut sopivat vanhemmiksi, toiset eivät. Jotkut sopivat vanhemmiksi 18-vuotiaina, joidenkin on oltava 35, jotkut eivät sovi koskaan. Jälkimmäisetkin saavat silti itse tehdä omat päätöksensä.

Vanhemmaksi voi kyllä myös oppia, tämän olen itsekin nähnyt lähipiirissäni.

 

[mjr]

Tämäpä on tosiaan arka aihe. Johtunee siitä, että kysymyksessä on sekä tietty biologinen perusimpulssi että myös yhteiskunnallinen normi. Syntyy helposti selvää puolustuksellisuutta kummassakin "leirissä"... Elämä on valintoja täynnä, myöskin tilastotietoja, hyviä ja huonoja vanhempia, itsekkäitä ja epäitsekkäitä sinkkuja, onnellisia ja onnettomia lapsia. Ja kaikkea siltä väliltä. Itse en tuntenut mitään suurta vetoa vanhemmuuteen, ja mietin todella pitkään ja hiljaisesti keskuudessani asiaa. Tätä kokemusta on vaikea kuvata, se on yksilöllinen ja siihen liittynee myös sellaisia tuntemuksia, joita on vaikea simuloida, jos ei niitä ole (ilman sen kummempia arvo-arvostelmia todettuna). On valtaisa onnen tunne saada hoitaa, suojata ja palvella noita pieniä olentoja (ja välillä pelko heidän puolestaan on todella intensiivinen ja tukahduttava). On myös äärimmäisen väsyttävää, turruttavaa ja uuvuttavaa taistella arjessa päivähoitoon viemisten, pukemisten, ruokailujen kanssa. Mutta en kyllä olisi ikinä uskonut, että näiden asioiden paine myöskin tuntuu useimmiten niin kevyeltä ja itsestäänselvältä, orgaaniselta osalta elämää.

Aikakäsitys on kyllä muuttunut. Sitä ei aikoinaan osannut läheskään tarpeeksi arvostaa raukeita ja hitaita viikonloppu-aamuja... Lähinnä saattoi välillä olla pitkästynyt niihin. Ylipäänsä parisuhteeseen käytettävissä ollut aika oli näin jälkikäteen ajateltuna ruhtinaallinen. Mutta ehkä voisi ajatella, että olisi voinut ruveta jossain välissä tuntumaan lopulta olo vähän tyhjältäkin. Joka tapauksessa asia ei ole mitenkään mustavalkoinen ja pystyn varmasti uskomaan, että niin lapsellisena kuin lapsettomanakin pystyy elämään täysipainoista ja hyvää elämää. Mutta omalta kohdaltani olisi vaikea kuvitella maailmaani ilman noita kahta pientä, vaativaa, raivostuttavaa ja pelottavankin rakasta ihmistä. Eikä välttämättä ole pienin taakka se tietous, että tässä karussa, julman satunnaisessa maailmassa voi vielä ties mitä vaaroja ja vaikeuksia tulla noiden pienten miesten polulle... Mutta äärettömän rakkaita he ovat ja elämäni valtavasti rikkaampi heidän takiaan. Nämä siis vain henkilökohtaisia tuntemuksiani ilman mitään yleispätevyyttä.

 

[Vanha Len]

Kovin tarkkoja kuvauksia en lapsuudestani anna, mutta siihen liittyy lastenkoti. Se kertonee jotain. Alkoholismi tuhosi oman perheeni.

Meikäläisellä melko samoja kokemuksia omasta lapsuudestani. Monesti lähdettiin äidin kanssa kirjaimellisesti "hankeen" kun isä tuli kännissä kotiin ja aloitti oman shown. Usein katsoin vierestä kun äiti sai lentopallomailasta. Lastenkotiin en päätynyt mutta vanhempien eron jälkeen neljäksi vuodeksi eroon äidistäni mummon luokse. Olin tuolloin 7-vuotias. Tottakai ikävöin äitiä lähes jatkuvasti mutta mummosta tuli luonnollisesti "äiti" siinä sivussa. Sain erittäin vanhanaikaisen kasvatuksen mutta näin jälkeenpäin ajateltuna se oli ihan ok.

Kaikesta paskasta huolimatta en ainakaan ole tietoisesti katkera lapsuusvuosien tapahtumista eivätkä ne heijastu mitenkään omaan nykyiseen perhe-elämään. Olen antanut omille lapsilleni vakaan ja turvallisen elämän. Se, että oma elämä on ollut suhteellisen kurjaa lapsena ei automaattisesti tarkoita, ettenkö voisi tarjota omille jälkelaisille tasapainoista eloa ennenkuin lähtevät omille teilleen...joista yksi on jo näin tehnyt ja toinenkin kohta...toivottavasti:D

Paska lapsuus ei siis mun kohdallani ole vaikuttanut omien lapsien hankkimiseen tai kasvattamiseen. Voi jopa olla, että meidän kaltaiset ihmiset osaavat ottaa lähimmäisemme jopa paremmin huomiooon kuin ne, jotka ovat kasvaneet "pullamössössä". En tiedä mutta jotenkin näin tuntuu...

 

[sampio]

Kaikesta paskasta huolimatta en ainakaan ole tietoisesti katkera lapsuusvuosien tapahtumista eivätkä ne heijastu mitenkään omaan nykyiseen perhe-elämään.

Kyllä ne varmasti jollain tapaa heijastuvat käytökseesi ja sitä kautta myös perheeseesi, mutta en nyt tarkoita, että purkaisit kokemuksiasi tietoisesti läheisiisi. Hienoa tietenkin, jos olet osannut kiivetä niiden yli. Pakostihan kuvaamasi kokemukset jotain arpia kuitenkin jättävät.

Juttelin juuri viikonloppuna ystäväni kanssa, jonka isä hakkasi häntä ja äiti yritti itsemurhaa sekä jätti lapset vaipoissaan baarireissun ajaksi keskenään kotiin. Hän kertoi, että luuli pitkään olleensa immuuni noille tapahtumille, sosiaalisesti meni hyvin, suosittu ja duuninsa osaava kaveri. Vasta, kun hän tapasi nykyisen vaimonsa, tuli jostain syvältä syövereistä vaimoon kohdistunutta omistuksenhalua ja hylkäämisenpelkoa, välillä jopa lapsellisen kiukuttelevaa käytöstä, johon hän ei ollut ennen törmännyt. Vuosien varrella tilanne on korjautunut, kun hän yhdisteli kokemuksiaan käytökseensä ja alkoi puhua niistä vaimolleen. Olen huomannut vastaavaa käytöstä myös muilla alkoholistiperheiden lapsilla, joita ystäväpiiriini kuuluu. Menettämisen pelko on todella hallitsevaa.

Tämä meni jo hiukan yleiseksikin, eikä ole Len-setä tarkoitus leikkiä kallonkutistajaa sinun kohdallasi.

 

[Vanha Len]

Tämä meni jo hiukan yleiseksikin, eikä ole Len-setä tarkoitus leikkiä kallonkutistajaa sinun kohdallasi.

Ei kun ihan hyvä, että näistä puhutaan kun kerran kissa ollaan pöydälle nostettu. Olen käynyt "kallonkutistajalla" muutamia kertoja ja tiedän, että näillä on oma vaikutuksensa.

 

[passenger]

Kun tässä aika paljon on keskusteltu lapsuuden traumoista, voin suositella kaikille joita aihe kiinnostaa, tai painiskelee varhaisten pahojen tunnekokemusten aiheuttamien vaikutusten kanssa, Daniel A. Hughesin kirjaa Tie traumasta tervehtymiseen. Kirja on pääasiassa suunnattu alalla työskenteleville, mutta on kirjoitettu erittäin mielenkiintoisesti tarinan muotoon ja tiedän että siitä on oikeasti ollut hyötyä ihmisille jotka ovat joutuneet kokemaan traumatisoivia asioita lapsuudessaan.

 

[Noitarumpu]

Paska lapsuus ei siis mun kohdallani ole vaikuttanut omien lapsien hankkimiseen tai kasvattamiseen. Voi jopa olla, että meidän kaltaiset ihmiset osaavat ottaa lähimmäisemme jopa paremmin huomiooon kuin ne, jotka ovat kasvaneet "pullamössössä". En tiedä mutta jotenkin näin tuntuu...

Samoja ajatuksia pyörii munkin päässäni. Kohtuumäärässä vaikeuksia piilee aina kasvun siemen. Ääh, kliseemäistä, mutta niin totta=)Liika on liikaa kaikessa. Jossain vaiheessa ihminen voi olla se laulun "Saviruukku".

Itse olen pienestä pitäen joutunut pitämään huolta itsestäni, enkä edelleenkään ole siitä irti päässyt. Osaisinko edes! Toisaalta olisi ihanaa, jos tulisi mies ja sanoisi, että nyt riittää, sun ei tarvi päättää hetkeen yhtään mistään, mä kannan vastuun. Saisi olla ihan vaan heikko nainen, eikä tämmöinen Duracelli. Vois ihan vaan tyhjätä pään ja keskittyä turhanpäiväiseen.Mut kuuluisaa sanontaa mukaellen:"naisen on tehtävä mitä naisen on tehtävä";)

 

[Datsun]

Kuusivuotias tytär vähän kokeilee rajoja.

Eilen missasi kotiintuloajan, piti olla kotona naapurista seitsemältä, mutta n. puolen tunnin venaamisen jälkeen kävin hakemassa kotiin. En edes olisi juuri reagoinut kun tuon ikäinen voi vielä unohtaa ja kellon tunteminenkin on vähän niin ja näin. Naapurin tytön äiti vain sattui kertomaan että hyvin oli tiedossa että seiskalta pitää mennä, mutta ei oikein kiinnostanut vaikka oli ilmoitettu aika selvästi että nyt olisi aika. Sen lisäksi tuli vielä kotiin lähtemisestä riitaa + paha itkuraivari kotona joten jäähyilyn lisäksi iski kotiaresti tälle päivälle. Ja koville ottaa, hirmu uhoaminen että "minä en tottele koskaan." No, nyt on jo rauhoituttu sentään.

Pikku juttu, mutta ajateltiin että ollaan tämän kotiintulojutun kanssa tiukkana. Lisäksi nyt kun vapauksia tulee koko ajan enemmän ja enemmän ja kakara pääsee liikkumaan ilman valvontaa kavereidensa kanssa tietyllä alueella niin siitä(kään) ei voi lipsua. Asumme Helsingissä siis - on pakko voida luottaa siihen että noissa sovituissa ajoissa ja rajoissa pysytään - vielä...

Kuusivuotias on vielä niin hölmö, että ei osaa tai edes yritä huijata (unohdin, kello väärässä ajassa, tapahtui sitä ja/tai tätä ettei voinut) vaan hölmöyksissään sanoo ettei "halunnut totella" :) Juu, vielä alkaa ne kootut selityksetkin. Niitä odotellessa!

 

[Datsun]

Olisiko tämä ketju oikea paikka kysyä kuinka kuusivuotiaan saisi innostumaan pyöräilystä? Sai synttärilahjaksi uuden pyörän, sellaisen ihan oikean jossa ei ole apupyöriä. Vain yhden kerran on suostunut harjoittelemaan vaikka oppimisesta luvattu palkintokin on varmasti hyvin mieluisa. Ja se sujui käsittääkseni ekaksi treenikerraksi ihan hyvin, kehuttiinkin kovasti. Ei vaan halua harjoitella koska on "varma ettei osaa" ja "pyörä kaatuu päälle ja sattuu." No, sama tilanne oli luistelun ja hiihtämisen kanssa jotka kuitenkin oppi suht. nopsaan kunhan vaan kauhu siitä ettei opi meni ohi.

Pitäisköhän siitä vanhasta pyörästä ottaa vaikka toinen appari pois ja treenata eka sillä? Sitäkin mä ajattelin että nostaisin ne apparit vähän ylemmäs jotta kersa saa kallistella vähän reippaammin muttei kuitenkaan mene heti nurin...haluaisin kumminkin vaan heti opettaa tolla oikealla fillarilla.

Kun ei oikein pakottaakaan voi, traumahan siitä tulee.

 

[SKA1946]

Ota ensin siitä vanhasta tutusta pyörästä asteittain ne apupyörät pois. Nostat ensin vähän ylemmäs ja sitten jätä ne löysälle. Toinen pois ja toinen pois. Äläkä varsinkaan puhu pikku neidille siitä mitä teet. Sanot vaan sitten myöhemmin, että "oho sähän ajat ilman apupyöriä, kokeillaanko sitä uutta fillaria?" Aikaa menee varmaan se yksi päivä."

Nimim. kokemusta on

 

[Snakster]

Pitäisköhän siitä vanhasta pyörästä ottaa vaikka toinen appari pois ja treenata eka sillä? Sitäkin mä ajattelin että nostaisin ne apparit vähän ylemmäs jotta kersa saa kallistella vähän reippaammin muttei kuitenkaan mene heti nurin...haluaisin kumminkin vaan heti opettaa tolla oikealla fillarilla.

Ei kun ostat sellaisen tangon, joka kiinnitetään satulan alle ja josta isukki sitten pitää kiinni kun lapsi ajaa. Ja kun homma alkaa sujua, niin voi alkaa pitää vähän lepsummin kiinni ja ennen pitkää pääsee sanomaan, että huomasitko ajaneesi kymmenen metriä ilman että isi piti yhtään kiinni. Ja tässä kuva ko. vempeleestä Bilteman sivuilla: http://www.biltema.fi/osteri/data/webpics_all/Web%20images%20Sorted/27/huge/27-673_h.jpg

 

[Datsun]

Vois ehkä tehä noi molemmat jutut, eka sillä vanhalla fillarilla niin että säätää niitä appareita/ottaa jopa toisen veks ja sen jälkeen siirtyy vaikka tuon "varren" kautta peruspyöräilyyn. Psykologisia juttuja tuntuu olevan tämäkin, neidin mielestä se uusi fillari on niin pelottavan suurikin ettei vaan kykene.

 

[Snakster]

Vois ehkä tehä noi molemmat jutut, eka sillä vanhalla fillarilla niin että säätää niitä appareita/ottaa jopa toisen veks ja sen jälkeen siirtyy vaikka tuon "varren" kautta peruspyöräilyyn. Psykologisia juttuja tuntuu olevan tämäkin, neidin mielestä se uusi fillari on niin pelottavan suurikin ettei vaan kykene.

Vanhallakin pyörällä tanko on parempi kuin apparit tai vain yksi appari. Sen tangon kanssa joutuu keskikroppa koko ajan hakemaan sitä tasapaino, kun taas apupyörillä selviää nojaamalla, jolloin se tarvittava tasapainoaisti ei kehity samalla tavalla.

 

[BOL]

Ehdottaisin, että sovitte tytön kanssa, että hän harjoittelee 10 kertaa ajamista vaikkapa 15-30min. kerrallaan, jonka jälkeen hän saa jonkun riittävän motivoivan palkinnon (lelu, kirja...). Jos näiden kymmenen kerran jälkeen hän ei enää halua opetella/ajaa, pyörä laitetaan vaikkapa kahdeksi viikoksi sivuun. Ja siitä sitten pidetään aikuisten toimesta myös kiinni.

Luultavasti siinä käy niin, että tyttö oppii joka kerta enemmän ajamaan ja siitä tulee yhä hauskempaa. Luulen myös, että kun 10 kertaa on mennyt, hän ajaa ilman appareita :).

Toinen asia, mitä voisi kokeilla, on ottaa polkimet kokonaan pois. Näin siitä tulisi potkupyörä, mikä voi helpottaa sitä, että tuntee ison pyörän enemmän omakseen. Ja luonnollisesti tasapaino paranee siinä myös.

Yksi juttu, jota voisi olla aiheellista testata on, että jos teillä on joku läheinen aikuinen, johon lapsi luottaa, muttei ole kuitenkaan mikään ihan perheenjäsen (vaikkapa kaverin isä tai äiti), niin "vaihtaisitte lapsia" opettelun ajaksi. Näin siitä opettelusta jäisi turhat uhmat ja asenteelliset eri mieltä olemiset pois ja keskityttäisiin kaikkien puolelta vain ja ainoastaan olennaiseen.

Meillä tyttö oppi lopulta kahden harjoittelukerran jälkeen. Pyörä sai välillä kovaakin kyytiä, mutta annettiin riepottaa sitä, koska vituttaahan se, kun ei osaa :D. Tsemppiä!

 

[tutzba]

Tapahtui viime viikonloppuna eräässä kylpylässä.

Saavuttiin avovaimon kanssa paikalle, heitettiin tavarat huoneeseen ja lähdettiin kiertelemään kaupunkia. Tultiin jossakin kohtaa sitten takaisin ja päätettiin mennä pelailemaan minigolfia. Puolivälissä kierrosta joku 5-vuotias poika lyöttäytyy seuraamme. Hänen isovanhempansa istuvat läheisellä penkillä. Skidi hyppii radoilla ja potkii reunoja. "Pasiiii, älä viitsi häiritä", opastaa mummo. Eihän Pasi mitään usko. Jatkaa hyppimistä ja riehumista. Tosin ei siis koskaan sillä radalla, jolla pelasimme, mutta niillä viereisillä. Taas kerran mummo lepsusti pyytää, että Pasi ei riehuisi, mutta Pasi ei usko. Sitten Pasi kyllästyi riehumiseen ja tuli alle puolen metrin päähän seuraamaan lyöntejä. Vaihdoin sanattomia katseita isovanhempien kanssa, mutta eiväthän he mitään tajunneet. Noh, saimme pelimme pelattua ja lähdimme pois. Samalla Pasi lähti isovanhempiensa kanssa pois.

1) Mitä helvettiä? Emme me maksaneet mistään miniapinasta, joka seuraisi koko ajan ja olisi uskomattoman ärsyttävä.
2) Isovanhemmat, missä pelaa? Teidän tehtävä on viihdyttää lasta, ei jonkun täysin tuntemattoman nuoren parin.

Menimme tästä sitten erääseen kylpylän ravintolaan syömään. Toisella puolella ruokapaikkaa oli lapsiperhe, joten menimme tooodella kauas heistä. Huono valinta, koska pari minuuttia sen jälkeen viereiseen pöytään tuli mummo, äiti ja n. 3-4-vuotias poika. Valehtelematta joka toinen minuutti äiti kysyi pojalta tarvitseeko mennä vessaan, onko hätä? Mikko hei, pitääkö mennä vessaan? Tarviiko? Mikko, kakkahätä? Noh, Mikkohan kävi noin tunnin aikana kolme (3!!!) kertaa vessassa. Mitä tekemässä, sitä en tiedä. Muuten söi kyllä ihan kiltisti, siitä pisteet.

1) Äiti nyt niitä valoja päälle. Kai Mikko osaa sanoa jos pitää päästä kuselle. Jos ei osaa, niin sitten ei. Oppikoot jossakin kohtaa kun vaatteet on aina märät.
2) Todella rasittavaa kuunnella kun joku hokee koko ajan ties mitä ihmiseritteitä.

Lopulta päädyimme kylpyläpuolelle uiskentelemaan ja kauhukseni huomasin, että paikka on täynnä rääkyviä skidejä. Hyppivät ties mistä ja ties minne, eikä vanhemmilla ole minkäänlaista kontrollia. Eikä kyllä vanhemmillakaan ollut pelisilmää. Menimme porealtaaseen hengaamaan, niin eikös sinne tuo joku isä pikku-Markon opettelemaan uimista. Siinä sitten potkittiin ja räpiköitiin ja vedet heitettiin jokaisen silmille. Aivan uskomatonta! Taas niitä sanattomia katseita, mutta isällä ei vaan leikkaa. Siinä Marko sitten hyppi ja riehui ja pomppi muiden ihmisten päällä samalla kun yritti opetella uimaan. Ei näin.

Olihan siellä muitakin naurettavia tapahtumia, mutta ehkä kerron niistä myöhemmin. Nyt on sen verran kiire, että en ehdi enempää kirjoittamaan. Pääpointti tässä on se, että milloin vanhemmista on tullut näin munattomia ja aivottomia? Turha sitten ihmetellä jos lapset eivät osaa mitään ja riehuvat 10-vuotiaina kännissä ulkona.

 

[TosiFani]

...

Sori, tutzba, mutta perheellisenä kirjoituksesi on mielestäni olematonta valitusta.

Lapset aiheuttavat hälinää ja meteliä, ne opettelevat elämään. Ensinnäkin älä pelkää komentaa lasta, joka sinua häiritsee, mikäli vanhemmat/ isovanhemmat eivät sitä tee. Joko lapsi uskoo sinua tai saat aikaan keskustelun hänen huoltajan kanssa, joka tapauksessa tilanne ratkeaa. Pitkillä katseilla ei ratkota mitään. Toiseksi lapsella voi olla erilaisia ominaisuuksia, kuten pidätysvaikeuksia ja vanhemmat joutuvat niistä huolehtimaan. Ehkä on parempi, että äiti puhuu vessassa käymisestä kuin lapsella on eritteet tuolilla.

Ja teidän kannattaa seuraavaksi valita viikonlopun viettopaikka tarkemmin. Kannattaa soittaa esim. kylpylään etukäteen ja kysyä minkälainen heidän asiakaskuntansa on.

 

[Baloun]

Sori, tutzba, mutta perheellisenä kirjoituksesi on mielestäni olematonta valitusta.

tutzba on osin oikeassa. Tuossahan mummo olisi voinut vähän paremmin pitää kuria. Tosin pikku Pasi olisi kyllä heti kotiin päästyään valittanut vanhemmillensa kuinka ilkeä ja tyhmä mummo on. Tosin jos tutzba olisi sille Pasille sanonut jotain, mummo olisi ollut jo kimpussa.

Vaimo kun on töissä päiväkodissa, on saanut kuulla monenlaista juttua. Kuinka 4-vuotiasta ei ole yritetty edes opettaa kuivaksi.

Tosin en yhtään ihmettele, että nykyaikana monet lapset kännäävät, polttavat, harrastavat seksiä ja eivätkä ole edes yläasteella vielä. Kasvatus on mennyt pieleen. Tosin harva edes tietää mitä tarkoittaa sana "kuri"

 

[TosiFani]

...Tosin en yhtään ihmettele, että nykyaikana monet lapset kännäävät, polttavat, harrastavat seksiä ja eivätkä ole edes yläasteella vielä. Kasvatus on mennyt pieleen. Tosin harva edes tietää mitä tarkoittaa sana "kuri"

Näinhän se on ollut aina, ei ne nykyajan nuoret... Lapsen kasvattamiseen tarvitaan kylä, jos vieras mukula sinua häiritsee eikä huoltajat siihen puutu, sinulla on täysi oikeus puuttua. Ja jos huoltaja tästä kiukuttelee, voit antaa myös hänelle palautetta.

 

[Baloun]

Näinhän se on ollut aina, ei ne nykyajan nuoret... Lapsen kasvattamiseen tarvitaan kylä, jos vieras mukula sinua häiritsee eikä huoltajat siihen puutu, sinulla on täysi oikeus puuttua. Ja jos huoltaja tästä kiukuttelee, voit antaa myös hänelle palautetta.

Ps. Itselle tulee kohta 20 täyteen. Joten itsekin ollut nuori ja siinä samassa tultu seurattua oman ikäisiä sekä nuorempia. Tietenkin jos vieras mukula häiritsee jne, pitää myös löytyä sitä kuria vanhemmalta/mummolta. Se on hälyyttävää jos täysin tuntematon joutuu asiasta sanomaan. Ja monethan huoltajat sanovat ettei "meidän Pasi ole mitään tehnyt, hän on enkeli jne".