Lapsi- ja vanhemmuusasiat

  • 90 831
  • 498

sampio

Jäsen
Suosikkijoukkue
Menestyvin, sympatiat muille hyville.
Miksi puhutte "tuosta tutkimuksesta", vaikka niitä on enemmän? Artikkelikin puhuu itse asiassa kymmenistä. En ole valitettavasti itsekään ehtinyt aiheeseen tarpeeksi perehtymään, mutta ovatko esim. Harvardin ja Princetonin yliopistojen psykologian professorien tulokset oikeasti niin heppoista kamaa, että ne voi tuosta vain mutulla kumota parissa viestissä keskustelupalstalle.
Joo, sorry vaan, luin ainakin omalta osaltani huolimattomasti. No, aivan sama. Lähtökohta vaikuttaa olevan kuitenkin perseestä. Ehkä se elämä muuttuu onnettomammaksi, jos ei osaa itse kehittyä elämän mukana, vaan jumittamaan jonnekin villin ja vapaan kaksvitosen fiiliksiin. Ja meinaan nyt nimenomaan niitä, jotka lapsia hankkivat. Sinkut ja lapsettomat kehittykööt tai olkoon kehittymättä kukin miten haluaa.

Huh, tuollaisella arroganssilla saattaisin itsekin paremmin uskaltautua menemään naimisiin ja hankkimaan lapsia. Valitettavasti koen kuitenkin olevani vain yksi ihminen monien joukossa, enkä ole lainkaan varma siitä onko juuri minulla niitä ominaisuuksia, jotka auttavat onnistumaan siinä, missä niin monet epäonnistuvat. Nähtäväksi jää kasvanko vielä joskus tuohon rooliin.
En nyt kohdista tätä pelkästään sinulle, mutta kun kerran esiin jälleen asian nostit, niin lainaan sulta. Eli ihmetyttää suuresti tämä ainainen hokema siitä, että "en mä ole valmis", tai "en tiedä, onko minusta vanhemmaksi". Eihän sitä jumankauta kukaan "tiedä". Jotkut hokevat yläasteelta lähtien, että haluavat viisi lasta ja aikovat olla kotiäitejä ikävuodet 20-40, mutta ei heistä välttämättä tule sen parempia vanhempia loppujen lopuksi kuin jostain vahingossa isäksi tulleesta osastopäälliköksi hinkuvasta sinkkupojusta.

Voihan siihen henkisesti valmistautua, kuten ehkä itse tein jo ennen vaimoni naruttamista. Mulle oli selvää, että jossain vaiheessa mulle tulee muksu tai pari, mikäli vain onnistuu, mutta en minäkään mitenkään erityisen valmis siihen sitten lopulta ollut. Päätimme vain vaimoni kanssa, että nyt laitetaan matoa koukkuun ja siinä se. Ei siihen mitään röyhkeyttä tarvittu, vaan ihan vain päätös ja maalaisjärkeä.

Kyllähän vanhemmuuteen kasvetaan, ja kai se kasvu jatkuu jollain tapaa läpi loppuelämän. Eikä se ole ollenkaan huono kokemus. Minä voin ihan suoraan sanoa, että vaikka täällä olenkin kusipää, niin normi-sampio on paljon vähemmän kusipää, kuin ennen lapsiaan. Ehkä väsyneempi, mutta ei niin kusipäinen. Kasvamista kaikki tyynni, ei mitään käsittämätöntä varmuutta siitä, että kyllä (fanfaari), juuri nyt minä tunnen olevani valmis vanhemmaksi.

Hyvä vanhempi voi olla, vaikka lapsi potkisikin teininä roskiksia. Jossain vaiheessa nuori tekee kuitenkin omat ratkaisunsa elämänsä suhteen, eikä niissä tilanteissa aina auta edes hyvä kasvatuskaan. Voihan sitä kelailla, että mitä isukki tai äiti teki väärin missäkin, mutta virheitä tekee aivan jokainen, vaikka kuinka kokisi olevansa valmis rooliinsa. Oikeastaan tuntuu siltä, että ne kaikista valmiimmat pentunsa pistävätkin pilalle, kun kyse on varsinkin alussa ihan perustarpeiden tyydyttämisestä, eikä mistään hiukkaskiihdyttimien rakentamisesta.

Sekavaa tarinaa, mutta pakko mennä korkkaamaan nyt tuo portteri pois tuosta kuleksimasta. En jaksa oikolukea tai jäsennellä tarkemmin, kun kuitenkin kohta poju herää kuumeeseensa ja minusta tulee jälleen onneton.
 

Gellner

Jäsen
Suosikkijoukkue
HIFK
Itselleni tämä maksanut kaksi pidempää suhdetta. Suurinosa naisista kun haluaa lapsia ja tämmösessä asiassa ei voi tehdä kompromissejä.

Tästä olisi muuten myös kiva saada jotain tutkimustuloksia. Väittäisin, että todella moni äiti (ja isä myös) ei oikeasti lasta halua, mutta yhteiskunnan painostus ja "lisääntykää ja täyttäkää maa" - ajatus ajaa lapsen hankintaan. Monet naiset yhä edelleen kasvatetaan äidin rooliin, ja monissa puheissa yms. toistuu hokema, että sitten kun teistä tulee äitejä jne. Eli sitä pidetään selviönä, että pentuja hankitaan.

Itse ihmettelin jo kersana, että miksi ihmiset hankkivat lapsia, kun maailmassa on niin paljon orpoja. Samaa ihmettelen edelleen, mutta kukin tavallaan. Itse en tietenkään koskaan lasta hanki, koska en näe sellaiselle mitään tarvetta enkä pidä lapsista. Jo ajatus siitä, että jokin eläisi sisälläni tuntuu vastenmieliseltä, ja minua hävettäisi kulkea maha pystyssä.

Hieman ihmetyttää myös, miksi niin monia lapsiperheiden vanhempia ärsyttää nämä tuoreimmat tutkimustulokset, joissa lapsettomien todetaan olevan onnellisempia.
 

Noitarumpu

Jäsen
Suosikkijoukkue
Kärpät
Hieman ihmetyttää myös, miksi niin monia lapsiperheiden vanhempia ärsyttää nämä tuoreimmat tutkimustulokset, joissa lapsettomien todetaan olevan onnellisempia.

No, mua ei ainakaan ärsytä. Jokaisen oma valinta ja onnellisuus on käsite, jonka jokainen kokee omalla laillaan. Ehkä sillä hetkellä, kun mikään ei toimi ja lapset kiukkuavat minkä kerkiävät voi hetken välähtää mielessä, että olisipa lapseton, niin ei ois tätäkään tilannetta;) Seuraavassa hetkessä, kun lapsi tulee ja halaa ei antaisi tilannetta mistään hinnasta ja omasta vapaudesta pois. Lapsellisen perheen saldo ainakin mulla on isosti plussalla.En kadehdi muita.
 

sampio

Jäsen
Suosikkijoukkue
Menestyvin, sympatiat muille hyville.
Hieman ihmetyttää myös, miksi niin monia lapsiperheiden vanhempia ärsyttää nämä tuoreimmat tutkimustulokset, joissa lapsettomien todetaan olevan onnellisempia.
Eivät ne ärsytä, vaan lähinnä ihmetyttävät. Kummallisia perusteita ja näyttäisi aiheuttavan myös jälleen kerran mustavalkoisia tulkintoja.
 

pongo

Jäsen
Suosikkijoukkue
TPS
Hieman ihmetyttää myös, miksi niin monia lapsiperheiden vanhempia ärsyttää nämä tuoreimmat tutkimustulokset, joissa lapsettomien todetaan olevan onnellisempia.
En minä tarvitse onnellisuuteni tueksi minkäänlaisia tutkimustuloksia. Hymyilevä, unenpöpperöinen pellavapää tuossa olohuoneen matolla lukemassa kirjaa tuo minulle niin paljon onnellisuutta että vastaavaa en koskaan pystyisi itse itselleni tuottamaan jos vesseli minulta joskus otettaisiin pois. Nämä hetket korvaavat sekunnissa kaikki yövalvomiset ja kiukuttelut. Tätä onnellisuutta eivät tutkimustulokset vähennä.

Ted Raikas kirjoitti:
Erittäin hieno uutinen siis kyseessä ja antaa mielestäni erittäin tärkeätä toista näkökulmaa vallitsevaan näkemykseen, kun mietitään ylipäätään ihmisluontoa ja sitä mitä ihminen tosiasiassa on ja miten elämänarvoja mitataan.
Lähinnä minua ihmetyttää se, että miksi lapsettomat ja lapsettomuuden tietoisesti valinneet riemuitsevat niin paljon tällaisista tuloksista? Tarvitsetteko te tutkimustuloksia vahvistamaan omaa onnellisuuttanne, miksei voi vaan olla onnellinen valitsemallaan tiellä vaikka tutkimukset väittäisivät keskimääräisen ihmisen olevan mitä tahansa?
 

Hemingway

Jäsen
Suosikkijoukkue
Sapko
Lähinnä minua ihmetyttää se, että miksi lapsettomat ja lapsettomuuden tietoisesti valinneet riemuitsevat niin paljon tällaisista tuloksista?

Koska valittu lapsettomuus on normeja haastava teko. On aina vähemmistöille riemun ja ilonaihe, kun heidän valintansa tai näkökulmansa esitetään myönteisessä valossa.
 

TQoFE

Jäsen
Suosikkijoukkue
En gång IFK, alltid IFK, FREE SCHOLL!
Vastapuolella taas ovat ne kokonaisvaltaiset onnen tunteet, joita normaali ihminen ei yksinkertaisesti saa mistään muusta kuin suhteestaan lapseen.

Ei täällä kukaan tolkuissaan oleva voi väittää, että absoluuttinen onni tulee vain lapsista. Ihmiset ovat katsos erilaisia. Ja se, että joku on valinnut lapsettomuuden ei tarkoita, etteikö hän voisi kokea aivan vastaavia onnen tunteita kuin sinäkin, mutta jostakin muusta syystä. Se, että sinä koet niitä vain lapsistasi, ei tarkoita, että tuo pätisi kaikkiin muihinkin.
 

Rööri

Jäsen
Suosikkijoukkue
HIFK
Minä ymmärrän aivan helposti ihmisiä, jotka kokevat olevansa onnellisempia ilman lapsia. Tuolla turuilla ja toreilla, kun kaiken maailman räkänokkia katselee vanhempineen, niin tulee mieleen, että ne jotka eivät itse älyä, niin ei se pakkosterilisointikaan niin ylimitoitettua olisi. Kaikki eivät, tai oikeastaan aika harvat, sopivat luonnikkaasti vanhemmiksi.

Kaupoissa kun katselee niitä ylipainoisia Äitejä, jotka mustat renkaat silmien alla raahaavat kirkuvia lapsiaan pitkin käytäviä miehilleen tarjouskaljaa hiloen, niin ei siinä oikeasti tarvita mitään tutkimustuloksia todistelemaan, että he olisivt huomattavasti onnellesisimpia sinkkuina. Luulenpa, että he tiukan paikan tullen vaihtaisivat lapsensa jacky-makupalaan, jos se vain olisi maitosuklaasta hämmennetty.

Minä olin reilu parikymppisenä jo kahden lapsen isä, ja jos minulta silloin olisi tultu galuppia vääntämään tyylin ”oletko onnellinen”, niin kaiketi olisin mielessäni vaihtanut sen ensimmäisen maitohampaan hyvään yhden illan panoon. En näin jälkeenpäinkään voi väittää olleeni eritysen onnellinen silloin. Tuolloin tuntui, että jotain jäi kesken. Poika kutsuttiin radalta varikolle kesken kisan. Valinta ei tavallaan ollut oma, mutta mies kantaa mulkkunsa antimista vastuun.

Nyt neljännesvuosisata myöhemmin mieli on muuttunut. Libido on vahvassa laskussa ja mielen maisema on jotensakin seestynyt. Ylppäreiden ja pupliikkien jälkeen on jotenkin kaiken pää perseessä painetun rupeaman jälkeen havahtunut siihen, että mitä vitun järkeä tässä kaikessa puurtamisessa olisikaan ollut ilman perhettä ja lapsia.

Olen nyt 4 kk vanhan poika-vauvan Äijä (isoisä), enkä edelleenkään vetistele perhepotretti lompsassa, mutta sen olen älynnyt, että kyllä loppuviimeeksi lapset tuovat tietyn jatkumon ja onnen elämääni, vaikkei sitä silloin lähtöviivalla älynnytkään. Elämän kaari on suunniteltu kaiketi käyvän niin, että sen kultavasun löytää sieltä sateenkaaren päästä vähä-älysempikin, jos vain malttaa etsiä - fiksuimmat jo toki paljon aiemmin.

Oliko muita jalan?
 

sampio

Jäsen
Suosikkijoukkue
Menestyvin, sympatiat muille hyville.
Ei täällä kukaan tolkuissaan oleva voi väittää, että absoluuttinen onni tulee vain lapsista.
Absoluuttinen onni taitaa olla aika vaikea määritellä, mutta lähdetään nyt siitäm että ihmissuhteet niihin yleensä liittyvät, tavalla tai toisella. Pyyteetöntä rakkautta taas ei voi oikeastaan saada kuin lapselta, joten sikäli väitän kyllä edelleen, että sitä kautta onnellisuuteen limittyviä tuntemuksia ei voi saada mistään muualta. Ja painotan toki, että ei mullekaan muiden lapset samanlaisia onnentunteita tuo kuin omani.

Ihmiset ovat katsos erilaisia.
Kiitos muistutuksesta, luulen jo jotain aiheesta oppineeni tähän ikään mennessä.

Ja se, että joku on valinnut lapsettomuuden ei tarkoita, etteikö hän voisi kokea aivan vastaavia onnen tunteita kuin sinäkin, mutta jostakin muusta syystä. Se, että sinä koet niitä vain lapsistasi, ei tarkoita, että tuo pätisi kaikkiin muihinkin.
Joo, Kilimanjaron voi vallata tai saada ylennyksen unelmiensa duuniin, enkä väheksy kumpaisiakaan kokemuksia. Nyt on kuitenkin kysymys ihmissuhteista, eikä niitä voi korvata millään muulla, vaikka ne sinänsä olisivatkin hienoja asioita. Koen minäkin onnea paljon muistakin asioista, mutta kyllä silti keulilla ovat rauhalliset hetket vaimon kanssa tai lapsi, joka kömpii kainaloon aamuyöstä tms. Läheiset edustavat pysyvyyttä, omat saavutukset ovat kaikessa hienoudessaan kuitenkin vain hetkellisiä.
 

sampio

Jäsen
Suosikkijoukkue
Menestyvin, sympatiat muille hyville.
Minä ymmärrän aivan helposti ihmisiä, jotka kokevat olevansa onnellisempia ilman lapsia.
Mun mielestäni ristiriita on siinä, että tämä fiilis täytyy verhota johonkin mystiseen riittämättömyyteen, aivan kuin vanhemmuus vaatisi jotain taikatemppuja. Tai sitten toinen ääripää ovat ne, jotka kokevat olevansa jotenkin parempia ihmisiä ja tuhahtelevat kassajonossa puolikkaan maitonsa ja sinkkureissaripakettinsa kanssa lapsiperheile.

Minä olin reilu parikymppisenä jo kahden lapsen isä, ja jos minulta silloin olisi tultu galuppia vääntämään tyylin ”oletko onnellinen”, niin kaiketi olisin mielessäni vaihtanut sen ensimmäisen maitohampaan hyvään yhden illan panoon.
Minäkin ottaisin mielelläni vain isänpäivän aamut, reippauskohtaukset, kympit koulusta ja mestaruusmitalit, mutta pakettiin kuuluvat myös ne vähemmän miellyttävät hetket. Oikeastaan tästä päästään siihen, mikä mielestäni on joskus ongelmana vanhemmilla, eli tuntuu siltä, ettei omia lapsia kohtaan osata tuntea negatiivisia tunteita. Nekin kuuluvat pakettiin, mutta toki ne on osattava myös käsitellä. Kukaan kun ei ole täydellinen, ei edes se oma kulta, joten voipi olla kova pala, jos joskus tuntuukin siltä, että vauvelin voisi vaihtaa Fazerin siniseen tai kupilliseen tuoretta kahvia. Kai sen onnensa hävittää pikkuhiljaa, jos arkea ei kestä myös niiden muksujen kanssa.
 

ms.qvist

Jäsen
Suosikkijoukkue
Red Wings, Хокейний Клуб Донбас
Joo, Kilimanjaron voi vallata tai saada ylennyksen unelmiensa duuniin, enkä väheksy kumpaisiakaan kokemuksia. Nyt on kuitenkin kysymys ihmissuhteista, eikä niitä voi korvata millään muulla, vaikka ne sinänsä olisivatkin hienoja asioita. Koen minäkin onnea paljon muistakin asioista, mutta kyllä silti keulilla ovat rauhalliset hetket vaimon kanssa tai lapsi, joka kömpii kainaloon aamuyöstä tms. Läheiset edustavat pysyvyyttä, omat saavutukset ovat kaikessa hienoudessaan kuitenkin vain hetkellisiä.

Jos minä tarkastelen asioita tässä kohdin subjektiivisesti niin teet myös sinä.

Minusta ihmissuhteet voi vallan mainiosti korvata muinkin asioin, etenkin jos on tarve korvata läheinen ihmissuhde nais-/miesystävään. En koe kaipaavani elämään hirvittävän paljon mitään rajoitetta, ihmistä, joka minun olisi edes jossain määrin otettava huomioon päivittäisessä elämässäni. Saan paljon enemmän elämältä saadessani vapaasti valita mitä teen tänään tai huomenna, jos kaipaisin ihmissuhdetta niin sen tulisi olla varsin vapaa, kummallakin täydellinen oikeus valita tulonsa ja menonsa ja olla yhdessä silloin kun siltä tuntuu. Herääminen viikosta toiseen saman ihmisen viereltä voisi ruveta pidemmän päälle ahdistamaan.

Ihmissuhteista ystävyyssuhteet ovat ainoita joista en kovin helpolla luovu ja tähän on hyvin yksinkertainen syy - ne eivät vaadi täysipainoista sitoutumista. Ei tarvitse tehdä tiliä menoista, ei kertoa minne menee ja milloin tulee tms.

Miksi sitä pysyvyyttä aina painotetaan - etenkin perheellisten taholta? Mikä onnellisuuden tai minkään mittari on se, että elämä on pysyvää? Minusta se on kaavoihin kangistavaa ja ahdistavaa, jos pysyvyydellä tarkoitetaan sitä miten minä sen ymmärrän. Ollaan yhdessä, tehdään asioita myös yhdessä - sen ohella, että on omaa aikaa, mutta aina on huomioitava se toinenkin. Ei kiitos! Lapset tuovat pysyvyyttä? Kylläpä on onnellista kasvaa toistakymmentä vuotta siten, että on sitoutunut johonkin kersaan. Se ei ainakaan ole sellaista pysyvyyttä mitä kaipaan, ja vielä vähemmän jatkuvuutta.

Ja jos palataan vielä pysyviin ihmissuhteisiin niin suurin osa ihmisistä (niin naisista kuin myös miehistä) on sellaisia, joita en jaksa katsella muutamaa viikkoa kauempaa. Heidän ja minun intressit eivät kohtaa - tai tällaista ihmistä en ole kohdannut nyt kun olen löytänyt sen mitä itse vaadin ja kaipaan. Naisasiaaketjussa tästä onkin lisää asiaa.

Minulle edustaa pysyvyyttä se, että olen elossa ja se riittää minulle.

vlad.
 

Rööri

Jäsen
Suosikkijoukkue
HIFK
Mun mielestäni ristiriita on siinä, että tämä fiilis täytyy verhota johonkin mystiseen riittämättömyyteen, aivan kuin vanhemmuus vaatisi jotain taikatemppuja.

Puhut paljon, Samppi, mutta asiaa.

Jos ihminen olisi suunniteltu miettimään riittoisuuttaan vanhempana (äitinä) ei kuukautiset alkaisi vähän toisella kymmenellä ja päättyisi silloin kun nainen on viisaimmillaan. Meitä miehiähän tämä ei koske, vaikka syytä olisikin.

Tuohon liittyen ne vastuulliset ja vanhemmuuteen vasiten valmentautuneet parit usein pettyvätkin omaan "suoritukseensa". Oppaat selattuaan ja selustansa varmistaneet vanhemmat pettyvätkin lättänäksi jääneeseen pannukakkuun, vaikka kaiken pitikin olla kohdillaan. Vanhemmuuskin on vaistoammuntaa.
 

Noitarumpu

Jäsen
Suosikkijoukkue
Kärpät
Ei täällä kukaan tolkuissaan oleva voi väittää, että absoluuttinen onni tulee vain lapsista. Ihmiset ovat katsos erilaisia. Ja se, että joku on valinnut lapsettomuuden ei tarkoita, etteikö hän voisi kokea aivan vastaavia onnen tunteita kuin sinäkin, mutta jostakin muusta syystä. Se, että sinä koet niitä vain lapsistasi, ei tarkoita, että tuo pätisi kaikkiin muihinkin.

Tähän on pakko osallistua ja todeta, että kun on saanut vastasyntyneen laitoksella syliinsä siinä on oikeesti jotain sanoinkuvaamatonta. Vaikeaa on verrata, esim. lapsettoman onnellisuutta vaikkapa jostain taidenäyttelystä tms. ja vastasyntyneen ja äidin välistä sidettä. Siinä ollaan niin lähellä luonnon perimmäisiä tuntoja, että en usko sitä kykenevän kukaan muu tajuamaankaan, kuin äiti. Enkä tällä tarkoita mitenkään halveerata lapsettomia. Kunnioitan teidän päätöstänne ja minun suusta ei koskaan lapsettomille tule kysymystä: koskas te meinaatte hankkia lapsia? Edelleenkin lapsettomilla on tästä aikamoinen taakka ja jonkinlainen selittelyvastuun tuntu, vaikkei niin saisi ollakaan.
 

sampio

Jäsen
Suosikkijoukkue
Menestyvin, sympatiat muille hyville.
Jos minä tarkastelen asioita tässä kohdin subjektiivisesti niin teet myös sinä...

Minulle edustaa pysyvyyttä se, että olen elossa ja se riittää minulle.

vlad.

Vlad rakkaani. En väitä puhuvani kaikkien suulla, mutta uskalla väittää edustavani aika ison osan fiiliksiä, kun väitän, että suurin osa onnellisuutta kietoutuu läheisiin ihmissuhteisiin. Kerroit juuri, mikä sinulla on tilanne, ja sen vähän, minkä voin näin netin välityksellä toista ymmärtää, väitän hyvin ymmärtäväni. Suotakoon sinulle tuntemuksesi. Olet kuitenkin usein itsekin kertonut, ettet kykene ajattelemaan asioista aina kuten valtaosa ihmisistä, joten ei kai liene yllätys, jos et tässäkään ole välttämättä samoilla linjoilla kuin minä ja muutama muu isukki, äidykki, sisarus, sukulainen tai kerhokaveri.
 

Cube

Jäsen
En nyt kohdista tätä pelkästään sinulle, mutta kun kerran esiin jälleen asian nostit, niin lainaan sulta. Eli ihmetyttää suuresti tämä ainainen hokema siitä, että "en mä ole valmis", tai "en tiedä, onko minusta vanhemmaksi". Eihän sitä jumankauta kukaan "tiedä".
Tartuit disclaimeriin. Suurin osa ihmisistä epäonnistuu sekä parisuhteessa että (ilmeisesti) myös vanhemmuudessa. Nämä vaikuttavat siis tilastollisesti aika riskikkäiltä jutuilta ja itse pyrin riskejä välttämään. Varsinkin, jos voi hävitä enemmän kuin voittaa. Toisaalta suurin osa miehistä haluaakin todennäköisesti hankkia lapsia vasta minua vanhempana, joten turha messuta täällä mitään ehdottomasti. Tiedän kehittyväni vuosien kuluessa vielä paljon, koska niin on käynyt tähänkin asti. Mieli on itse asiassa jo kertaalleen muuttunut, koska nuorempana lapset olivat vielä osa "suunnitelmaa". Ehkäpä nämä tutkitusti onnettomuutta ja jopa kärsimystä aiheuttavat jutut alkavat jossain vaiheessa siis houkuttelemaan uudelleen. Kyllä monet noissakin peleissä voittavat, kuten tästäkin ketjusta voi lukea.
 

BOL

Jäsen
Suosikkijoukkue
HIFK
Ihan mielenkiinnosta kysyisin lapsettomilta immeisiltä, että mistä tietää, että on epäonnistunut vanhempana? Onko kaikkien kurittomien kakaroiden ja kriminaalien taustalla epäonnistuneet vanhemmat ja vanhemmuus? Voiko epäonnistumisiaan yrittää korjata? Ja miksi toisten huonojen vanhempien lapsista on kuitenkin kasvanut hyviäkin ihmisiä?

Elämä itsessään on aika riski. Siinä olen samaa mieltä, että jos ei koe olevansa valmis vanhemmaksi, niin lapsia ei kannata hankkia. Mutta kannattaisikohan joskus miettiä, miksei ole? Mitkä on ne seikat, jotka puhuvat vanhemmuutta vastaan?

Koskaan en ole ollut niin peloissani kuin raskaana ollessani. Tai itseasiassa olenhan. Silloin, kun jäin ensimmäistä kertaa lähes liikkumiskyvyttömänä esikoisen kanssa yksin, mieheni palatessa isyysloman jälkeen töihin. Pelkäsin oikeasti rikkovani lapsen, osin siksi, että olin fyysisesti niin rikki. Osin siksi, että mä olen lapsen äiti ja mun tehtäväni on tarjota hänelle hyvä elämä, mutta en ollut läheskään varma, selvitäänkö me hengissä edes ensimmäistä päivää kahdestaan. Mutta selvittiinhän me. Ja ollaan edelleen hengissä.

Vanhemmuus tuo hirveästi vastuuta, mutta loppupeleissä elämä ei nyt niin kauheasti ole muuttunut lasten tulon myötä. Vaikka tavallaan sitten onkin. Meidän perheessä mennään töihin ja päiväkotiin, tullaan kotiin, käydään kaupassa, laitetaan ruokaa, siivotaan, pestään pyykkiä ja katsotaan tv:tä. Lapset leikkivät, piirtävät, pelaavat, riitelevät, harrastavat, käyvät kavereilla jne. Aikuisillakin on omia menoja, tosin ex-tempore juttuja ei voi kauheasti harjoittaa, mutta joskus sekin onnistuu. Aika normaalia siis. Lapset otetaan huomioon parhaan mukaan, mutta joskus ajatellaan itsekkäästi. Sekä itsemme että parisuhteen kannalta.

Ei me täällä joka ilta mietitä mitään kasvatuksellisia juttuja. Eletään normaalisti ja pyritään kehittymään itsekin ihmisinä niin, että meidän vikamme, mitä emme halua lapsiimme siirtää, olisivat mahdollisimman piilossa :). Tietyt asiat itsessä ovat ärsyttäviä ja niitä samoja asioita on havaittavissa myös omissa lapsissa. Toisaaalta, esim. mieheni mielestä nämä asiat eivät olekaan hänen mielestään niin ärsyttäviä kuin minusta itsestäni. Liikaa ei saa lapsiakaan suitsia, mutta tietyt säännöt on, mitä ei ylitetä ilman jälkiseuraamuksia. Täälläkin pätee todella hyvin sääntö: "Toimi niin, miten haluaisit itseäsi kohtaankin toimittavan". Ei tämä mitään tähtitiedettä ole.

Ja se hyvä puoli tässä kaikessa on ollut, että tässä on saanut kehittyä pikkuhiljaa mukana. Ja selvästi on käynyt toteen, että ensimmäinen lapsi on harjoituslapsi, niin hyvässä kuin pahassakin. Huonoja päiviäkin tulee, mutta niin kuuluukin tulla. Joskus mä suorastaan vihaan noita pieniä ihmisiä, jotka ovat sotkuisia ja meluisia, hokevat samoja asioita päivästä toiseen ja uhmaavat. Mutta päivääkään ei ole mennyt, etten heitä olisi rakastanut. Vähän sama se on ukonkin kanssa. Joskus sen naama vaan vituttaa niin paljon, että on pakko lähteä pois huoneesta. Mutta silti mä rakastan sitä. Tietyissä rajoissa saa ja pitääkin itseään ilmaista. Ja anteeksi pitää pyytää, jos tekee virheitä, loukkaa toista tai se on muuten vain aiheellista. Niin lasten kuin aikuistenkin. Ihan niin kuin aikuistenkin välisessä kanssakäymisessä. Eikä viha tai kiukku ole aina yksin negatiivisia asioita. Niistähän sitä vasta tuntuu oppivankin.

Siperia opettaa tässäkin. Ja kuten olen sanonut jo aiemmin, jos joku ei halua lapsia, sekin on ok. Mutta kauheasti ei kannata etukäteen pelätä sitä, etteikö osaisi. Asioista voi aina ottaa selvää, kysellä, jutella ja lukea. Asioilla on tapana järjestyä lastenkin kanssa.
 

Hemingway

Jäsen
Suosikkijoukkue
Sapko
Ihan mielenkiinnosta kysyisin lapsettomilta immeisiltä, että mistä tietää, että on epäonnistunut vanhempana?

Jos lapset omaksuvat suoraviivaisesti vanhempiensa arvot ja asenteet, niin vituiksi on mennyt. Hyvä vanhemmuus on itsensä tappamista ja lasten suojelemista omilta aatoksilta.

Elämä itsessään on aika riski. Siinä olen samaa mieltä, että jos ei koe olevansa valmis vanhemmaksi, niin lapsia ei kannata hankkia. Mutta kannattaisikohan joskus miettiä, miksei ole? Mitkä on ne seikat, jotka puhuvat vanhemmuutta vastaan?

Jos tahtoo lukea töiden jälkeen kirjaa sen sijaan että puurtaisi taloutta, ei kannata hankkia lapsia.

Jos nauttii enemmän hiljaisuudesta ja yksinäisyydestä kuin seurasta ja touhusta, ei kannata hankkia lapsia.

Jos onni syntyy impulsiivisista valinnoista, ei kannata hankkia lapsia.

Jos onni perustuu tavoitteisiin (poljen halki viiden mantereen tai nousen johtoportaaseen), ei kannata hankkia lapsia.

Jos suvussa kulkee mielisairauksia tai epävakautta ja omassa perimässäkin niitä on, ei kannata hankkia lapsia.

Jos on köyhä, ei kannata hankkia lapsia.

Jos ei tahdo tehdä koko ajan työtä vaan välillä viettää välivuosia, ei kannata hankkia lapsia.

Jos on toivoton ja peruskielteinen, ei kannata hankkia lapsia.

Onhan noita syitä vaikka kuinka. Lapset sopivat keskiluokkaiseen elämään, jonka perusjuju on työssäkäynti ja ennustettava elämä.
 

TosiFani

Jäsen
Suosikkijoukkue
Ässät
Jos lapset omaksuvat suoraviivaisesti vanhempiensa arvot ja asenteet, niin vituiksi on mennyt. Hyvä vanhemmuus on itsensä tappamista ja lasten suojelemista omilta aatoksilta...

Hyvin erikoinen kommentti, tulee mieleen hyvin heikon minäkuvan omaava ihminen, minussa ei ole mitään hyvää jälkipolville siirrettäväksi.

Eiköhän jokainen normaalisti tässä yhteiskunnassa elelevä ihminen kuvittele olevansa hyvä ja oikeassa. Tällöin on täysin normaalia, että pyritään siirtämään omat arvot ja asenteet omille lapsille ja pääsääntöisesti homma toimii hyvin näin.
 

hihhu

Jäsen
Suosikkijoukkue
HPK
Jos lapset omaksuvat suoraviivaisesti vanhempiensa arvot ja asenteet, niin vituiksi on mennyt. Hyvä vanhemmuus on itsensä tappamista ja lasten suojelemista omilta aatoksilta.

Nyt on kyllä juttu niin täysin takaperin kuin se ikinä voi olla. Taino, ehkä sen lapsen on tarkoitus oppia parin kokeilun jälkeen, että tappaminen ei ole hyvä?

Lapsihan saa ne arvot ja asenteet vanhemmiltaan aika suoraan ja sitten iän karttuessa niitä opitaan kyseenalaistamaan. Jos ei opita, niin pieleen on mennyt, siinä samaa mieltä kyllä. Vaan enpä lähtisi kauheasti kehumaan, että hyvin meni jee, yhtään omaa arvoa ei lapsi saanut, kun se kakara ryöstöraiskausmurhaa mummoja. Mutku ei voi sanoa, että se on väärin, kun ne on mun arvoja hei?
 

Juicey

Jäsen
Suosikkijoukkue
SaiPa, G
Hemingwayn kommentti on siinä mielessä oikein, että se sisältää sanan suoraviivaisesti. Lapsen ei tule sinällään kokea mitään aivopesua arvomaailman ja asenteiden suhteen (toki normaalien perusarvojen välittäminen, hyvät käytöstavat, toisen kunnioittaminen jne. tulee välittyä jo pienestä pitäen), joskaan ei hommat puihin ole mennyt mikäli lapsi oman vapaan ajattelun pohjalta päätyy lähelle vanhempien arvomaailmaa ja elämänkatsomusta. Maailma muuttuu sukupolvien välillä, joten vanhempien tuleekin ymmärtää seikka että meidän lapsemme tulevat elämään erilaisessa maailmassa kuin missä itse elämme ja oma elämänkatsomuksemme ei välttämättä enää vastaa sitä aikaa jossa lapset tulevat elämään.

Mitä "valmiuteen" lapsen saamiseen tulee, niin onko kukaan ollut koskaan täysin valmis? Lapsi, vanhemmuus ja kasvatus kuitenkaan onneksi eivät ole salamana kirkkaalta taivaalta ilmestyviä asiakokonaisuuksia jotka suoritetaan kertaalleen ja sitten ovat valmiita, vaan jokainen päivä alkaa aamusta ja koko showta ei tarvitse puurtaa kerralla kasaan. Virheiden pelkääminen on tarpeetonta, koska kun puhutaan kuitenkin normaalielämän puitteista (ei siis mistään insestistä tai muista vastaavista emämunauksista) niin eivät ne lapset rikki mene yksittäisistä virheistä tai erehdyksistä - pikemminkin virheet ja väärät valinnat ovat oivallinen paikka opettaa lapsellekin että virheiden jälkeen elämä jatkuu sekä kuinka niistä mennään eteenpäin. Tämä nyt kuitenkaan ei tietysti kannusta ketään tekemään tahallaan huonoja päätöksiä vaan luonnollisesti jokainen pyrkii välttämään selkeitä erehdyksiä, mutta kun noita tulee niin kannattaa tilanteita käyttää edukseen, eikä ladata lapsenkaan niskoille paineita "virheettömästä elämästä". Sellaista en tiedä kenenkään eläneen, mutta jotkut kuitenkin asettavat tällaisia vaatimuksia ihmisille ympärillään.
 
Viimeksi muokattu:

Hemingway

Jäsen
Suosikkijoukkue
Sapko
Hyvin erikoinen kommentti, tulee mieleen hyvin heikon minäkuvan omaava ihminen, minussa ei ole mitään hyvää jälkipolville siirrettäväksi.

Päinvastoin. Kun minäkuva on vahva, sitä ei tarvitse yrittää siirtää eteenpäin, vaan sen varassa uskaltaa seistä itsenäisesti. Valitettavasti vanhemmissa on aivan liikaa ihmisiä, jotka kuvittelevat, että heidän arvonsa ovat oikeat ja että lasten tulee jatkaa heidän kokemaansa maailmaa. Se on surullista.

Puolustuksekseen vanhemmat eivät osaa sanoa muuta kuin että he yrittivät parhaansa. Se ei vanhemmuudessa valitettavasti riitä. Siinä ratkaisee tulos eikä yritys. Vanhemmuus ei ole urheilua, joka on pelkkää leikkiä ja jossa tuloksella ei siksi ole merkitystä.

Hyviksi vanhemmiksi on vain harvoista. Onkin omituista, että vanhemmuutta pidetään yleisenä oikeutena.
 

TosiFani

Jäsen
Suosikkijoukkue
Ässät
Päinvastoin. Kun minäkuva on vahva, sitä ei tarvitse yrittää siirtää eteenpäin, vaan sen varassa uskaltaa seistä itsenäisesti. Valitettavasti vanhemmissa on aivan liikaa ihmisiä, jotka kuvittelevat, että heidän arvonsa ovat oikeat ja että lasten tulee jatkaa heidän kokemaansa maailmaa. Se on surullista.

Puolustuksekseen vanhemmat eivät osaa sanoa muuta kuin että he yrittivät parhaansa. Se ei vanhemmuudessa valitettavasti riitä. Siinä ratkaisee tulos eikä yritys. Vanhemmuus ei ole urheilua, joka on pelkkää leikkiä ja jossa tuloksella ei siksi ole merkitystä.

Hyviksi vanhemmiksi on vain harvoista. Onkin omituista, että vanhemmuutta pidetään yleisenä oikeutena.

Lapsi on kiinni vanhemmissaan yli kymmenen ensimmäistä vuotta ja näiden vuosien aikana lapsen arvomaailma ehtii kehittymään hyvin pitkälle. Murrosiässä saatetaan kyseenalaistaa näitä arvoja, mutta tämä tarvitsee yleensä toisen auktoriteetin kertomaan vastakkaisista arvoista.

Kuvitelmasi lapsen seisomisesta omillaan on erikoinen, eihän lapsi voi seistä omillaan. Lapsi on hyvin pitkään osa vanhempiaan, hän tarvitsee sekä fyysistä että henkistä turvaa näiltä. Enkä kyllä ymmärrä sinun maailmanlopun tyyppistä ajattelua harvoista hyvistä vanhemmista, kun suurinosa vanhemmista hoitaa hommansa hyvin. Ehkä yrität provosoida tiukempaa keskustelua tai sitten on jotain muuta.
 

Hemingway

Jäsen
Suosikkijoukkue
Sapko
Enkä kyllä ymmärrä sinun maailmanlopun tyyppistä ajattelua harvoista hyvistä vanhemmista

Keskiverto vanhempi kasvattaa lapsensa kilpailemaan, ajamaan omaa etuaan ja pitämään yllä vanhoja kulttuurisia ja yhteiskunnallisia rakenteita. Nämä ovat asioita, jotka vievät maapalloa ja ihmiskuntaa koko ajan kohti surkeampia aikoja.

Nyt tarvittaisiin vanhempia, jotka pystyvät kasvattamaan lapsensa niin, että heiltä katkeaa side vanhaan. Nyt tarvitaan ihmisiä, jotka pystyvät näkemään maailman aivan uudella epäitsekkäämmällä tavalla ja jotka pystyvät romuttamaan nykyiset tuhoavat järjestelmät.

Eivät ole seuraavat tulevat tuhat vuotta hääviä aikaa, jos nykyisenlainen meno jatkuu. Siihen lapsia kuitenkin kasvatetaan.
 

sampio

Jäsen
Suosikkijoukkue
Menestyvin, sympatiat muille hyville.
Suurin osa ihmisistä epäonnistuu sekä parisuhteessa että (ilmeisesti) myös vanhemmuudessa. Nämä vaikuttavat siis tilastollisesti aika riskikkäiltä jutuilta ja itse pyrin riskejä välttämään.
Ihan vapaasti saat olla lapseton, jos siltä tuntuu. Turha kuitenkaan tehdä vanhemmuudesta mitään elämää suurempaa tiedettä, kuten et varmasti tee parisuhteestakaan. Terveellä järjellä selviää molemmista. Tai sitten ilman omaa syytä molemmat saattavat kosahtaa käsiin. Elämää kun tässä eletään.

Päinvastoin. Kun minäkuva on vahva, sitä ei tarvitse yrittää siirtää eteenpäin, vaan sen varassa uskaltaa seistä itsenäisesti. Valitettavasti vanhemmissa on aivan liikaa ihmisiä, jotka kuvittelevat, että heidän arvonsa ovat oikeat ja että lasten tulee jatkaa heidän kokemaansa maailmaa. Se on surullista.
Aika kova poika olet sanomaan. Jos vanhemmat ovat perusterveitä ihmisiä mieleltään, niin mitäpä väliä on, vaikka ne aatokset siirtyvätkin lapsille. Meillä on katsos elämä elettävänä, eikä analysoitavana.

Onko muka oikeasti niin, että jengi täällä fundeeraa jokaisen liikeensä viimeisen päälle, vai onko se nyt vain älykkäältä kuulostava argumentti vanhemmuutta vastaan? Miksei voi vain sanoa, etteivät lapset kuulu omiin suunnitelmiin ainakaan tällä hetkellä. Se siitä.
 
Kirjaudu sisään, jos haluat vastata ketjuun. Jos sinulla ei ole vielä käyttäjätunnusta, rekisteröidy nyt! Kirjaudu / Rekisteröidy
Ylös