Fannie Mae ja Freddie Mac olivat nimenomaan esimerkkejä veli mjr:n valtiollisista interventioista, ensimmäinenhän perustettiin F.D.R:n toimesta täyttämään New Deal -ohjelman päämääriä, eli luomaan likividiteettiä asuntoluottoihin sidotuille joukkovelkakirjamarkkinoille, ks.
Secondary mortgage market. Po. "innovaatioiden" vuoksi myös köyhemmät amerikkalaiset pystyivät hankkimaan asuntoluottoja varsinaisilta luotottajilta edullisemmilla hinnoilla eli korolla, ainakin aluksi. Kun markkinat olivat täten likvidit (vrt. esimerkiksi Suomen tilanteeseen ennen rahoitusmarkkinoiden vapauttamista 1980-luvulla), saatettiin itse asuntoa käyttää vakuutena sen todelliseen lunastusarvoon nähden ylisuuresta hinnasta eikä muutenkaan velallisten maksukyvystä enää loppuvaihessa paljoakaan välitetty, varsinkaan rahoitusmarkkinoiden seuraavilla portailla (nämä sub-prime luotot). Asiakashan pystyi aina hankkimaan vähintään joltakin toiselta luotontarjoajalta rahoituspaketin kesken asuntoluoton juoksuajan, viime kädessä perustuen reaalitalouden puolella fiktioon, että asuntojen hinnat nousisivat aina vain ylöspäin.
Joka tapauksessa korkotaso kehittyi Fannien ja Freddien toimesta markkinoiden todellista tilannetta vastaamattomaksi, koska ne pystyivät lainamaan markkinoilta rahaa "valtioriskillä" eli alemmalla korolla
kuin yksityinen rahoituslaitos olisi saanut, implisiittisen valtiontakuunsa vuoksi. Tämä johti ennen pitkää mainittujen laitosten kasvamiseen hallitsemattoman suureksi. Yhdistettynä erinäköisiin arvopaperistamiskonstruktioihin ja -innovaatioihin rahoitusmarkkinoiden jatkaessa eksponentiaalista kasvua myös muilla sektoreilla, riskien hallinta ja
hinnoittelu kävi ennen pitkää mahdottomaksi ja luottamus markkinatoimijoilta toisiinsa katosi ja ajauduttiin nykyiseen tilanteeseen.
Itse asiassa tilanne on analoginen informaatiovajeen osalta sen kanssa, että jos Gosplan olisi päättänyt neuvostokansalaisille myönnettävien asuntoluottojen määrästä ja korkokannasta.