Oheiseen ei ole paljon lisäämistä. Sitä kyllä epäilen, että Bushin hallinnon käyttäytyminen on tässä asiassa ollut niin järjestelmällistä ja laskelmoitua, että on vaikea pitää kansainvälistä konsensusta minään tahattomana uhrina. Vaikea on myöskään olla näkemättä tämän konsensusta tuhoavan strategian takaa mitään muuta kuin uuskonservatiivista ideologiaa. Ehkä sitten ylidramatisoin mutta atlanttinen liitto, joka syntyi toisen maailmansodan rauniolle ja joka pyyhki kylmässä sodassa Neuvostoliitolla lattiaa, on nyt pitkälle tietoisesti ja pitkälle USA:n nykyhallinnon aktiivisesta tahdosta murennettu. Ilmeisesti liittolaisia ei enää tarvita, ei ainakaan niin tasa-arvoisin ehdoin kuin mitä aiemmin. Nyt on varaa sanella ja nöyryyttää. Vähän toinen taktiikka kuin mitä Truman ja Marshall noudattivat, kun Eurooppa oli kirjaimellisesti savuavina raunioina ja USA vielä paljon mahtavampi siihen nähden kuin nyt. Bush vanhempi vain puhui uudesta kansainvälisestä järjestyksestä: Bush nuorempi taitaa kylmästi luoda sellaisen. Jälkikäteen on sitten myöhäistä katua, kun ystäviä ennemmin tai myöhemmin tullaan oikeasti tarvitsemaan.
Tietysti Irak ja Saddam ovat pirullisen tarkasti valittu kohde: lopputulos näkyy siinä melko avoimessa yksisilmäisyydessä joka esiintyy sotaa vastustavissa kansalaisliikkeissä. Moraalinen etulyöntiasema on melko totaalisesti menetetty ja asenteet käytännössä primitiivisempiä ja yksisilmäisempiä kuin edes Paul Wolfowitzin. Toistaiseksi neutraalisti analysoityna Bushin hallinnolla ei mene kovin huonosti edes Irakissa, USA:sta puhumattakaan. Tällä tasolla ensi vuoden vaalit eivät vielä ole vaarassa. Tietysti jos vastustaa jotain suuntausta, on kiusaus pitää sen kannattajia tyhminä epäonnistujina, mutta toistaiseksi sekä tyhmyys että epäonnistuminen ovat olleet kaukana Wolfowitzin-Rumsfeldin-Bushin juntasta. Valitettavasti. Luulisi ja toivoisikin että jossain vaiheessa itku seuraisi pitkää iloa.