Lapset... silloin kun maailma oli vielä hyvä ja järkevä eli ennen vuotta 1992 tehtiin näin hyvää musiikkia. Huomioisin myös, että lavalla olijat esiintyvät eivätkä seiso kuin kyrvät häissä kuten nykyisin on tapana, kun ei mitään tapoja edes ole.
Lapset... silloin kun maailma oli vielä hyvä ja järkevä eli ennen vuotta 1992 tehtiin näin hyvää musiikkia. Huomioisin myös, että lavalla olijat esiintyvät eivätkä seiso kuin kyrvät häissä kuten nykyisin on tapana, kun ei mitään tapoja edes ole.
Kylhän ny quuppa on ainaski 124 kertaa kovempi rumpali ko Neil Peart.Varmaan 20 vuoden tauon kuuntelin Rush-orkesterin Grace under pressure nimistä albumia vuodelta 1984. Aivan jäätävän hyvää semisynkkää progeilevaa syntikka-rockia. Ja aivan helvetin taitavia soittajia, jää esim. Dingon jätkät toiseksi. Enemy within, Afterimage ja Red sector A omat suosikkibiisit. Youtubesta löytyy koko albumi. Suosittelen.
Huora.
Mielenkiintoinen bändi, koko ajan on lennellyt tutkassa. Kyllähän tällaista metallilla höystettyä punkkia on tehty ennenkin, mutta tässä on joku sellainen juttu, joka on uutta. Se on varmaankin Anni Lötjönen. Hän tuo sen eron, hän tekee tämän bändin kiinnostavaksi.
Nykyään mitään ei saisi sukupuolittaa, mutta nainen tällaisen kunnon suomijuntturabändin keulakuvana on kuitenkin eri juttu kuin mies. Ja nimenomaan hyvällä tavalla. Aika tuttuja juttuja se Annikin laulaa, mutta hän saa Huoran kuulostamaan todella tuoreelta ja kiinnostavalta. Minusta hänen persoonansa on tässä todella paljon pelissä, ja se on hyvä asia.
Ja onhan bändi onnistunut tekemään aika maukkaita ralleja ja hyviä melodioita, vaikka meno raakaa onkin.
Eli siis Nummiksen epätodennäköisimmät suosikit, osa X. Mutta lopulta olen rock-musiikin ja hyvän musiikin ystävä. Sitä Huora on molempia.
PS: Niin ja onhan siellä vanha tuttu Paavo Pekkonen kitarassa. Ennen kuin joku manserock-tietäjä muistaa huomauttaa.
Onhan toi tuolla spotikkasuosituksissa pyörinyt. Ehkä vähän sellanen tasapaksuus vaivaa noita viimeisimpiä levyjä, mutta varmaan aukenis jos kuuntelisi useamman kerran.Eels on pullauttanut ulos uuden levyn, Extreme Witchcraft. Parin kuuntelun perusteella paluu kohti juuria lienee tapahtunut. Jotenkin tuli Hombre Lobo mieleen. Kuulostaa siis hyvältä. Valkkasin verrokiksi tuon levyn a) soundimaailman ja b) em. levyn jälkeisen tuotannon melankolisemmaksi muuttumisen takia. Jokos @Kumielvis on ottanut tyypit?
Mua ei tasapaksuisuus haittaa, jos lähtötaso on tarpeeksi korkea. Eelsillä taso putosi asteittain Hombre Lobon jälkeen, vaikka muutama ihan hyväkin biisi uudemmilla levyillä onkin. Mulle vaan uppoaa Eelsin tapauksessa toi rennompi ote paljon sitä melankoliaa paremmin. Ei sillä, etteikö melankolisillakin biiseillä olisi paikkansa, mutta jos koko levy on pelkkää apatiaa ja masennusta, niin ei niitä niin hirveästi jaksa kuunnella. Hyvänä esimerkkinä Nick Caven surutyö Skeleton Tree. Varmaan tekijälleen tärkeä, mutta kuulijalle raskas.Onhan toi tuolla spotikkasuosituksissa pyörinyt. Ehkä vähän sellanen tasapaksuus vaivaa noita viimeisimpiä levyjä, mutta varmaan aukenis jos kuuntelisi useamman kerran.