Kuolema on itselleni ollut kaukainen asia. Olin liittänyt sen lähinnä vanhuksiin, sairaisiin ja onnettomuuksien uhreihin sekä rikollisuuteen. Asia muuttui eräänä maanantaipäivänä töistä tullessani. Vanhempani olivat vastassa kertoen 34 -vuotiaan, terveen veljeni kuolemasta. Ruumiinavauksessa ilmeni hieman normaalia suurempi sydän, joka ilmeisesti oli syynä kammiovärinään, johon hän menehtyi. Aiempia oireita ei ollut ollut koskaan. Olen ymmärtänyt, ettei elvytys olisi edes auttanut, vaikka puolisonsa tai joku muukaan paikalla olisi ollutkin.
Ymmärrän täysin edellisen kirjoittajan epäuskon tunteen kuullessaan isänsä poismenosta. Itse huusin, raivosin, hakkasin seiniä ja itkin omassa tilanteessani. Olimme saaneet vaimoni kanssa esikoispoikamme vain kuukautta aiemmin, joten kaiken piti olla hyvin. Se tavallaan vielä lisäsi kontrastia.
En ole voinut ymmärtää veljeni poismenoa vieläkään, sanotaan, että kuolleella on kuoltuaan hyvä olla. Ihan hyvä hänellä oli olla jo eläessäänkin. Kaikkivaltias Jumala ja ratkaisunsa tässä tapauksessa osoittaa omituisuutta ja käsittämättömyyttä. Kristinuskolleni tapahtuma toi vakavaa skeptisyyttä.
Hankalinta minulle on ollut kuitenkin se, ettei ole enää olemassa ihmistä, joka tuntisi minut. Olimme lähes päivittäin tekemisissä, välimatkaa oli vain 400 m. Tämä asia onkin aiheuttanut itsessäni ajatuksen, että olenko niin itsekeskeinen ihminen, että suren omaa yksinäisyyttäni jopa enemmän kuin läheisen poismenoa. Onko oikein tuntea ikäänkuin hylätyksi tulemista? Onko se (liian) itsekästä?
Ymmärrän täysin edellisen kirjoittajan epäuskon tunteen kuullessaan isänsä poismenosta. Itse huusin, raivosin, hakkasin seiniä ja itkin omassa tilanteessani. Olimme saaneet vaimoni kanssa esikoispoikamme vain kuukautta aiemmin, joten kaiken piti olla hyvin. Se tavallaan vielä lisäsi kontrastia.
En ole voinut ymmärtää veljeni poismenoa vieläkään, sanotaan, että kuolleella on kuoltuaan hyvä olla. Ihan hyvä hänellä oli olla jo eläessäänkin. Kaikkivaltias Jumala ja ratkaisunsa tässä tapauksessa osoittaa omituisuutta ja käsittämättömyyttä. Kristinuskolleni tapahtuma toi vakavaa skeptisyyttä.
Hankalinta minulle on ollut kuitenkin se, ettei ole enää olemassa ihmistä, joka tuntisi minut. Olimme lähes päivittäin tekemisissä, välimatkaa oli vain 400 m. Tämä asia onkin aiheuttanut itsessäni ajatuksen, että olenko niin itsekeskeinen ihminen, että suren omaa yksinäisyyttäni jopa enemmän kuin läheisen poismenoa. Onko oikein tuntea ikäänkuin hylätyksi tulemista? Onko se (liian) itsekästä?