Kuolema – jokaisella edessä

[Sanainen arkku]

Täytyy myöntää, että samaistumisen kykyni ei riitä ymmärtämään ihmisiä, jotka pelkäävät kuolemaa. Kivun ja sairastumisen pelon ymmärrän, samoin huolen jälkeen jääneistä. Mutta se, että joku pelkää varsinaista kuolemaa, tuonpuoleista, on minulle täysin käsittämätöntä.

Osaisiko joku selittää, mikä ajatuksessa, että nukahtaa auton rattiin ja ajautuu päin rekkaa, pelottaa? Tuskin ihmisen kohtalo tuonpuoleisessa on sen kummempi kuin käden alle jääneen hyttysen tai kalasääsken kynsiin jääneen kampelan. Sitä vain lakkaa olemasta.

Kalasääksen kynsiin jäävällä kampelalla olisi kyllä hirveän huono tuuri. Se olisi luokkaa "olin matkalla Veikkauksen konttorille lunastamaan loton päävoittoa, kun salama iski (tammikuussa) viereiseen puuhun, jolloin säikähdin ja hypähdin eteeni katsomatta suoraan kiskoilta syöksyneen junan alle". Joku kalojen ja sääksien elämää paremmin tunteva tietysti voi kumota väitteeni.

No, joka tapauksessa saattohoitolääkärien kokemuksen mukaan huoli tulevasta, kuolemanjälkeisestä kohtalosta vaivaa usein potilaita "ihan helvetisti" (ei sitaatti, vaan sanaleikki). Saattaa olla, että tulevaisuuden kuoleman portteja kolkuttelevat sukupolvet muuttavat tulevaisuuden saattohoitolääkäreiden (ja eutanasialääkäreiden) kokemusmaailmaa.

 

[Ahar]

Täytyy myöntää, että samaistumisen kykyni ei riitä ymmärtämään ihmisiä, jotka pelkäävät kuolemaa. Kivun ja sairastumisen pelon ymmärrän, samoin huolen jälkeen jääneistä. Mutta se, että joku pelkää varsinaista kuolemaa, tuonpuoleista, on minulle täysin käsittämätöntä.

Osaisiko joku selittää, mikä ajatuksessa, että nukahtaa auton rattiin ja ajautuu päin rekkaa, pelottaa? Tuskin ihmisen kohtalo tuonpuoleisessa on sen kummempi kuin käden alle jääneen hyttysen tai kalasääsken kynsiin jääneen kampelan. Sitä vain lakkaa olemasta.

Sanoisinko näin, että astmakohtauksen tullessa ja hengityksen tiltatessa ainakin minä pelkään kuolemaa. Tukehtumisen tunne ei jostakin kumman syystä herätä positiivisista mielialaa.

 

[Byvajet]

Saattaa olla, että tulevaisuuden kuoleman portteja kolkuttelevat sukupolvet muuttavat tulevaisuuden saattohoitolääkäreiden (ja eutanasialääkäreiden) kokemusmaailmaa.

Yritin nuorena tulla kovasti uskoon. Rukoilin, luin Raamattua ja kävin uskonnollisissa tilaisuuksissa. Ja uskoon tulinkin, mutta leikisti, enemmän sosiaalisesta paineesta kuin sydämen tilasta.

Ei tuo usko kuitenkaan kantanut. Siihen ei liittynyt kokonaisvaltaista tunnetta, enkä koskaan saanut sovitettua yhteen uskoa ja tosiasioita. Yksi tosiasioista oli se, että maailmassa on hirvittävä määrä eri tavoin uskovia ihmisiä, enkä ihan hoksannut, miksi juuri kristityt olisivat oikeassa.

Sen jälkeen olenkin ollut agnostikko, käytännössä ateisti. Ehkä tuo kokemus sitten vaikuttaa siihen, että minulle kuolema kokemuksellisesti tarkoittaa todellakin samaa kuin nukahtaminen. Kaikki vain lakkaa. Siksi en osaa sitä pelätä.

 

[attendo]

Halusin vaan nyt jo tulla sanomaan että hyvä ja tarpeellinen ketju. Palaan asiaan kun pystyn kirjoittamaan selvemmin. Sen voin jo nyt sanoa, että omaa elämääni pitäisi pystyä jatkamaan mahdollisimman pitkään. Tämä kaikki on kuitenkin vain ainutkertaista. Mutta kuten sanoin palaan myöhemmin asiaan.

 

[mjr]

Itse kun sain leukemiadiagnoosin, niin ajattelin olevani lähes kaikista tuntemistani ihmisistä sopivin ihminen sairastumaan. En mä oikeasti missään vaiheessa ajatellut, että todennäköisesti kuolen. Otin tilanteen pitkälti maalivahtina omaksumallani ajattelutavalla: lähdin yksi tilanne kerrallaan omalla panoksellani antamaan joukkueelle (minua auttaneet tahot) mahdollisuuden voittaa.

Minä taas yltiörationalistina nojasin siihen googletuksen tulokseen, 14% tuntui samalta kuin olisi etukäteen hävinnyt pelin notta sen kun alkaa varaamaan hautapaikkaa. Sittenhän koko homma kääntyikin täysin viattomaksi, kun aika tyypillisesti osoittautuikin vain sarkoidoosiksi - kortisoni oli kuin elämän pelastus.

 

[Sanainen arkku]

Yritin nuorena tulla kovasti uskoon. Rukoilin, luin Raamattua ja kävin uskonnollisissa tilaisuuksissa. Ja uskoon tulinkin, mutta leikisti, enemmän sosiaalisesta paineesta kuin sydämen tilasta.

Ei tuo usko kuitenkaan kantanut. Siihen ei liittynyt kokonaisvaltaista tunnetta, enkä koskaan saanut sovitettua yhteen uskoa ja tosiasioita. Yksi tosiasioista oli se, että maailmassa on hirvittävä määrä eri tavoin uskovia ihmisiä, enkä ihan hoksannut, miksi juuri kristityt olisivat oikeassa.

Sen jälkeen olenkin ollut agnostikko, käytännössä ateisti. Ehkä tuo kokemus sitten vaikuttaa siihen, että minulle kuolema kokemuksellisesti tarkoittaa todellakin samaa kuin nukahtaminen. Kaikki vain lakkaa. Siksi en osaa sitä pelätä.

En lainkaan epäile tai halua leimata kokemustasi epänormaaliksi. Sen sijaan sanoin, että nykyäänkin kuolevat ihmiset ovat "jännän äärellä" mitä edessä on. Nyt henkitoreissaan olevat kansalaiset toki edustavat enimmäkseen ikäluokkia, jotka on lapsuudessa omaksuneet myöhempiä sukupolvia teistisemman maailmankuvan.

Nähtäväksi jää...

Sen sanon, ettei kuoleman vaara tee ihmisestä yhtään mukavampaa kuin hän on ollut. Kyllä oli sairaalassa kusipäitä joukossa. Varsinkin yksi, joka muuten kuoli. En usko, että kusipäisyys aiheutti kuolemaa, mutta kusipäisyyden takana oleva tyhmyys ja sen mukanaan tuomat huonot elämäntavat varmasti heikensivät hoitovastetta. Tai sitten vaan Jumalan hänelle tarkoittamat elinpäivät tulivat täyteen.

 

[Byvajet]

En lainkaan epäile tai halua leimata kokemustasi epänormaaliksi. Sen sijaan sanoin, että nykyäänkin kuolevat ihmiset ovat "jännän äärellä" mitä edessä on.

Epäilemättä, mutta vaikka olettaisikin, ettei tulevasta tiedä, niin miksi ihminen kuvittelee, että sen tulevaisuudessa oppisi tietämään? Onko ihminen henkisesti valmiimpi kuolemaan 80-vuotiaana kuin 50-vuotiaana? Ehkä sillä tavalla, että 80-vuotiaana elämän perusasiat jo käyvät niin vaivalloisiksi, että kuolema tuntuu paremmalta vaihtoehdolta kuin taistelu raskasta ja vaivalloista arkea vastaan.

 

[mjr]

Täytyy myöntää, että samaistumisen kykyni ei riitä ymmärtämään ihmisiä, jotka pelkäävät kuolemaa. Kivun ja sairastumisen pelon ymmärrän, samoin huolen jälkeen jääneistä. Mutta se, että joku pelkää varsinaista kuolemaa, tuonpuoleista, on minulle täysin käsittämätöntä.

Osaisiko joku selittää, mikä ajatuksessa, että nukahtaa auton rattiin ja ajautuu päin rekkaa, pelottaa? Tuskin ihmisen kohtalo tuonpuoleisessa on sen kummempi kuin käden alle jääneen hyttysen tai kalasääsken kynsiin jääneen kampelan. Sitä vain lakkaa olemasta.

No, en tiedä pelkäänkö, mutta luulen että vihaan: haluan itse kuolla vasta sitten kun olen oikeasti valmis (ehkä noin 400-vuotiaana) enkä halua, että äärimmäisen rakkaat ihmiset kuolisivat pois elämästäni. Kuolema on useimmiten karua, väkivaltaista, pakosta pois lähtemistä. Alas kuolema!

 

[Byvajet]

No, en tiedä pelkäänkö, mutta luulen että vihaan:

Jos tänään menet nukkumaan ja yöllä kuolet, mitä menetät? Jos kuolema on nopea, et ehdi edes tajuta sitä. Mitä vihattavaa siinä on? Ethän sinä kuolleena murehdi, että tulipa kuoltua.

 

[Sanainen arkku]

Minä taas yltiörationalistina nojasin siihen googletuksen tulokseen, 14% tuntui samalta kuin olisi etukäteen hävinnyt pelin notta sen kun alkaa varaamaan hautapaikkaa. Sittenhän koko homma kääntyikin täysin viattomaksi, kun aika tyypillisesti osoittautuikin vain sarkoidoosiksi - kortisoni oli kuin elämän pelastus.

Leukemiassa hyvällä joukkupelillä aikuisen ihmisen tapauksessa allogeeniseen kantasolusiirtoon nojaavassa hoitopolussa lähtökohdat on aika nolla-nolla (50-50). Sitenkin tilanne oli maalivahdille tuttu lähtökohta. Ei siihen lähtiessä tappio käynyt mielessäkään. Korkeintaan lehdistötilaisuudessa pelin jälkeen oli hetkiä jossa toivoi että olisi hävinnyt matsin.

Kortisoni on ihmeaine. Valitettavasti se myös paitsi että syö lihakset, myös tuhoaa kyvyn nukkua muutamaa hikistä, sananmukaisesti, tuntia enempää. Kun yön aikana vaihtaa kolmatta sairaalapyjamaa päälleen, ja väsyttää niin paljon että syöpä tuntuu pikkuongelmalta sen rinnalla, muuttuu suhde kortisoniin aika ongelmalliseksi.

Keuhkosyövän selviytymisennustetta heikentää se, että se havaitaan yleensä liian myöhään. Riskiryhmien seulominen rintasyöpähoitojen tavoin siirtäisi monen tupakoitsijan ja katutasossa asujan kuolinpäivää oletettua myöhempään.

Muuten: minua huvittaa aina, kun jonkun asian sanotaan "säästäneen ihmishenkiä". Ihmishenkiä säästää lähinnä syntyvyyden säännöstely.

 

[Sanainen arkku]

Jos tänään menet nukkumaan ja yöllä kuolet, mitä menetät? Jos kuolema on nopea, et ehdi edes tajuta sitä. Mitä vihattavaa siinä on? Ethän sinä kuolleena murehdi, että tulipa kuoltua.

On hassua, miten lähellä sinun, agnostikon joka ei pidä jumalaa täysin poissuljettuna, ja minun, uskovaisen joka on valmis olemaan väärässä, ajattelu kuolemasta on samankaltainen. Piittaamaton, sanoisin.

Toisaalta jotkut tuntuvat pitävän ihmisen elämää ylimpänä palvonnan kohteena. Uskovaisena tai uskonnottomana. Jännää on.

Lääkärinä olisi kummallista olla. Olisi ihan väkisinkin tuomittu lopulta epäonnistumaan tavoitteessaan pitää asiakas hengissä. Varmaankin hankkiutuisin saattohoidon pariin, jossa työhön voisi suhteutua kuin takavuosina lätkämatsiin Neukkuja vastaan: lähtisi pitämään lukemat siedettävinä.

 

[mjr]

Kortisoni on ihmeaine. Valitettavasti se myös paitsi että syö lihakset, myös tuhoaa kyvyn nukkua muutamaa hikistä, sananmukaisesti, tuntia enempää. Kun yön aikana vaihtaa kolmatta sairaalapyjamaa päälleen, ja väsyttää niin paljon että syöpä tuntuu pikkuongelmalta sen rinnalla, muuttuu suhde kortisoniin aika ongelmalliseksi.

No, minulla taisi olla tilanne aika lievä sen suhteen - lähinnä se tuntui ihmelääkkeeltä kun suuren väsymyksen jälkeen rupesi ottamaan ja esim. sattui tulemaan muutto juuri siihen väliin: heräsin viideltä pirteänä ja energisenä suunnittelemaan logistiikkaa, ei mitään ongelmaa. Myöhemmin tietysti vaikutus heikkeni ja neste alkoi turvottamaan pirusti, mutta periaatteessa sarkoidoosini loppu oli tuo aggressiivinen kortisonikuuri.

 

[Sanainen arkku]

No, minulla taisi olla tilanne aika lievä sen suhteen - lähinnä se tuntui ihmelääkkeeltä kun suuren väsymyksen jälkeen rupesi ottamaan ja esim. sattui tulemaan muutto juuri siihen väliin: heräsin viideltä pirteänä ja energisenä suunnittelemaan logistiikkaa, ei mitään ongelmaa. Myöhemmin tietysti vaikutus heikkeni ja neste alkoi turvottamaan pirusti, mutta periaatteessa sarkoidoosini loppu oli tuo aggressiivinen kortisonikuuri.

Tämä on se alkuhuuma. Kun homma jatkuu kuukausia ja nestettä on 65kg normaalikropassa 20kg ylimääräistä, niin homma tuntuu eriltä. Saunassa 60 asteessa ilman löylynheittoa valuu nestettä kuin painikisoihin valmistautuva lumiukko jne... Kun oma veli ei enää tunnista. Se on ihan absurdia. Toisaalta siitä revittiin todella monet isot naurut ja nauruhan pidentää ikää.

 

[mjr]

Tämä on se alkuhuuma. Kun homma jatkuu kuukausia ja nestettä on 65kg normaalikropassa 20kg ylimääräistä, niin homma tuntuu eriltä. Saunassa 60 asteessa ilman löylynheittoa valuu nestettä kuin painikisoihin valmistautuva lumiukko jne... Kun oma veli ei enää tunnista. Se on ihan absurdia. Toisaalta siitä revittiin todella monet isot naurut ja nauruhan pidentää ikää.

Jep, ihan eri tilanne. Minulla taisi kuuri kestää about 2-3 kuukautta ja jo siinä ajassa alkoi huomata kortisonin huonoja puolia, mm. turposin kuin pulla hyvin lyhyessä ajassa.

 

[Masentaja]

Tässä on nyt viimeviikkoina saanut miettiä kuolemaa, kun mutsilla on nyt hyvin suurella todennäköisyydellä keuhkosyöpä. Hän sai nämä uutiset kuulla 63-vuotis syntymäpäivänään. Mua ei mutsin todennäköinen kuolema pelota, surettaa lähinnä että mun poika ei saa kunnolla isompana tutustua mummiinsa. Myös faijan pärjääminen mietityttää. Mutsi kun on sitä taloutta pyörittänyt. Mä oon olen paljon kokenut kuolemaa. On mennyt kavereita, sukulaisia, tuttavia yms hyvinkin monta. Yleensä harmittanut eniten ettei ole "ehtinyt" sanomaan heippoja.

 

[Musta Nuoli]

Jep, ihan eri tilanne. Minulla taisi kuuri kestää about 2-3 kuukautta ja jo siinä ajassa alkoi huomata kortisonin huonoja puolia, mm. turposin kuin pulla hyvin lyhyessä ajassa.

Menikö sarkoidoosi kuurilla kuitenkin ohi, vai onko se sinulla edelleen? Osa sarkoidooseistahan ei välttämättä lähde mihinkään, osa taas voi kuulemma parantua itselläänkin. Ja rajoittuiko sarkoidoosi vain keuhkoihin? Tuohan voi tietääkseni muhia monessakin paikassa silmistä sydämeen keuhkojen lisäksi.

Sattumoisin minulla on tällä hetkellä keuhkosarkoidoosiepäilys alla, ja viime viikolla olin juuri keuhkoputkien tähystyksessä ja koepalojen otossa (minkä jälkeen olenkin ollut kuumeessa yli viikon ja lääkekuurilla, operaatio aiheutti jonkin tulehduksen), muitakin tutkimuksia on tässä syksyn ja kevään aikana tehty ja tehdään lisää. Keuhkotomografian mukaan ei todennäköisesti ole keuhkosyöpää, vaikka sitäkin toki on tullut mietittyä. Ikävimmän luokan tauti eli kystinen fibroosi suljettiin sentään onneksi pois, sitäkin tutkittiin oireitteni takia.

Minulla on ollut isommalla kaavalla viime vuoden loppusyksystä asti erinäisiä pahenevia oireita, hengitystehojen tippuminen ja vahvaa uupumusta muun muassa. Osan selittää veriarvojen tippuminen ajoittain anemiarajalle, ja siihen päälle sitten yskää, limannousua, hengenahdistuksia (astma on jo ennestään) ja kuvailemaasi voimattomuutta.

Omalla kohdallani ainakin toivoisin, että joku selventävä diagnoosi tulisi ja sitä voitaisiin ryhtyä hoitamaan selkeillä hoitometodeilla, koska pidempiaikainen löysässä hirressä roikkuminen ja eri tautiskenaarioiden pyörittely päässä alkaa hiljalleen rassaamaan.

Mitä ketjun kuolema-aiheeseen tulee, niin ehkei se itse kuolema niinkään pelota kuin se, miten se aikanaan tapahtuu. Hengitystieoireitteni historian takia pelkään vähän samaa kuin mitä @Ahar mainitsi eli omien keuhkojen limaan tukehtumisen tunne on melko kaamea. Jokusen kerran olen herännyt keskellä yötä siihen, että en saa vedettyä henkeä sisään lainkaan, ja jollain lailla kakomalla olen saanut lopulta vedettyä ilmaa keuhkoihin. Siinä sitä sitten miettii, että koska tulee se kerta jolloin ei enää saakaan henkeä kulkemaan.

 

[mjr]

Menikö sarkoidoosi kuurilla kuitenkin ohi, vai onko se sinulla edelleen? Osa sarkoidooseistahan ei välttämättä lähde mihinkään, osa taas voi kuulemma parantua itselläänkin. Ja rajoittuiko sarkoidoosi vain keuhkoihin? Tuohan voi tietääkseni muhia monessakin paikassa silmistä sydämeen keuhkojen lisäksi.

Sattumoisin minulla on tällä hetkellä keuhkosarkoidoosiepäilys alla, ja viime viikolla olin juuri keuhkoputkien tähystyksessä ja koepalojen otossa (minkä jälkeen olenkin ollut kuumeessa yli viikon ja lääkekuurilla, operaatio aiheutti jonkin tulehduksen), muitakin tutkimuksia on tässä syksyn ja kevään aikana tehty ja tehdään lisää. Keuhkotomografian mukaan ei todennäköisesti ole keuhkosyöpää, vaikka sitäkin toki on tullut mietittyä. Ikävimmän luokan tauti eli kystinen fibroosi suljettiin sentään onneksi pois, sitäkin tutkittiin oireitteni takia.

Minulla on ollut isommalla kaavalla viime vuoden loppusyksystä asti erinäisiä pahenevia oireita, hengitystehojen tippuminen ja vahvaa uupumusta muun muassa. Osan selittää veriarvojen tippuminen ajoittain anemiarajalle, ja siihen päälle sitten yskää, limannousua, hengenahdistuksia (astma on jo ennestään) ja kuvailemaasi voimattomuutta.

Omalla kohdallani ainakin toivoisin, että joku selventävä diagnoosi tulisi ja sitä voitaisiin ryhtyä hoitamaan selkeillä hoitometodeilla, koska pidempiaikainen löysässä hirressä roikkuminen ja eri tautiskenaarioiden pyörittely päässä alkaa hiljalleen rassaamaan.

Tutulta tuo kuulostaa, eivät todella hymyilyttäneet nuo tähystykset ja koepalojen otot, kun muutenkin oli jo yskimässä keuhkoja pihalle. Kai sarkoidoosi on periaatteessa krooninen tauti, mutta kun siitä ei ole enempää harmia tullut niin en ajattele että sitä enää potisin. Ja sen käsityksen sain, että tämä on aika yleinen lopputulos: oireet loppuvat vaikka keuhkoihin jää näkyviä vaurioita (vuoden verran piti käydä kontrolleissa sen jälkeen kun oireet olivat päättyneet). Minulla se meni niin että olotila vain paheni ja sitten päättivät antaa tuon tuhdimman kortisonikuurin ja siihen se käytännössä tyssäsi.

 

[Musta Nuoli]

Tutulta tuo kuulostaa, eivät todella hymyilyttäneet nuo tähystykset ja koepalojen otot, kun muutenkin oli jo yskimässä keuhkoja pihalle. Kai sarkoidoosi on periaatteessa krooninen tauti, mutta kun siitä ei ole enempää harmia tullut niin en ajattele että sitä enää potisin. Ja sen käsityksen sain, että tämä on aika yleinen lopputulos: oireet loppuvat vaikka keuhkoihin jää näkyviä vaurioita (vuoden verran piti käydä kontrolleissa sen jälkeen kun oireet olivat päättyneet). Minulla se meni niin että olotila vain paheni ja sitten päättivät antaa tuon tuhdimman kortisonikuurin ja siihen se käytännössä tyssäsi.

Kiitos lisäinfosta.

Toivottavasti joku tämäntapainen kuuri auttaisi minullakin jos/kun sarkoidoosidiagnoosi sieltä varmistuu. Lääkärin mukaan sarkoidoosi voi aiheuttaa kaikkea muutakin kränää ja esimerkiksi edesauttaa munuaiskivien kertymistäkin, joista olen kärsinyt parina viime vuotena reippaasti. Keuhkoissa oli imusolmukkeiden suurentumia jo 5-6 vuotta jolloin niitä pidettiin silloin sairastamani mykoplasman (joka taas aiheutti keuhkokuumeen ja sydänlihastulehduksen) jälkiseurauksina, mutta nyt olivat imusolmukkeet suurentuneet entisestään ja veto on ollut sen verran pitkään lopussa, että joku diagnoosi ja hoito olisi paikallaan.

 

[godspeed]

Ehkä kuolemaa enemmän olen alkanut ajattelemaan, että elän vain itselleni ja vain itseni kautta. Ne jotka kovasti arvostelevat toisia elintavoistaan eivät useinkaan kykene erityisen itsenäiseen ajatteluun vaan ovat käytännössä yhteiskunnan ja/tai jonkin ideologian orjia. Kuolemantoiveet nostavat päätään vain kun minun pitää alkaa ajatella miten olisi hyvä muiden mielestä miten elän. Enkä tarkoita että olisin joku itsekäs omaa napaansa ajatteleva kusipää, kun itseasiassa pidän näitä arvostelijoita sellaisina. Heidän elinympäristönsä on tynnyri.

 

[El Lude]

Kuolemaan en juuri koskaan ole pelännyt. Viime kesänä oli toki ontto olo, kun sain syöpädiagnoosin. Pelkäsin lähinnä sitä, etten näe poikani yo-juhlia, jotka ovat toivottavasti piakkoin. Syövän kanssa olen oppinut elämään. Ajattelen niin, että jokainen päivä elossa on pelkkää plussaa.

Kuoleman jälkeiseen elämään en usko - olemme vain elektronien liikettä. Olen sanonut, että kun kuolen, niin minua ei saa/tarvitse surra. Keskittykää eläviin.

 

[Petri1981]

Täytyy myöntää, että samaistumisen kykyni ei riitä ymmärtämään ihmisiä, jotka pelkäävät kuolemaa. Kivun ja sairastumisen pelon ymmärrän, samoin huolen jälkeen jääneistä. Mutta se, että joku pelkää varsinaista kuolemaa, tuonpuoleista, on minulle täysin käsittämätöntä.

.

Länsimaalaisten ja suomalaisten suhtautuminen kuolemaan on ylipäätänsä monilta osin hyvin omituinen, suorastaan epäluonnollinen. Miksi pitäisi pelätä jotain niin luonnollista, kuin kuolemaa, siis elämää? Nämähän ovat vain kolikon kaksi puolta. Kuolema on ainoa todiste siitä, että joku on joskus elänyt. Jos joku ei kuole, niin se ei myöskään koskaan elä. Elämä ja kuolema ovat siis yksi ja sama asia. Vähän niin kuin puunlehti syntyy keväisin, ja syksyllä tippuu ja kuolee pois, ennen kuin keväällä taas syntyy uudelleen. Tätä se elämä pohjimmiltaan on. Mitä pelättävää tässä elämän kiertokulussa on?

 

[pettter]

Kaiketi elämän mielekkyyttä määrää paljon se, kuinka vahvasti yksilö kokee kuuluvansa ympäröivien arvojen luomaan todellisuuteen. Jos suorittaminen, kilpailu, menestyminen, tavoitteleminen ja kehittyminen tuntuvat omilta, nyky-yhteiskunnassa pystynee luomaan mukavan elämän.

Mutta toisaalta eikö niillä muihin vertailijoilla ja pätijöillä just ole se joku erityinen tarve ja ongelma. Ei varmaan ole helppoa elää sellaisen ajatusmaailman kanssa tai siis itsensä kanssa kun on sellaisia juttuja.

Ehkä kuolemaa enemmän olen alkanut ajattelemaan, että elän vain itselleni ja vain itseni kautta. Ne jotka kovasti arvostelevat toisia elintavoistaan eivät useinkaan kykene erityisen itsenäiseen ajatteluun vaan ovat käytännössä yhteiskunnan ja/tai jonkin ideologian orjia. Kuolemantoiveet nostavat päätään vain kun minun pitää alkaa ajatella miten olisi hyvä muiden mielestä miten elän. Enkä tarkoita että olisin joku itsekäs omaa napaansa ajatteleva kusipää, kun itseasiassa pidän näitä arvostelijoita sellaisina. Heidän elinympäristönsä on tynnyri.

Ei kait se kuitenkaan ole mikään oletus että jonkun toisen kautta eläisi omaa elämää. Vähän hassua edes ajatella.

 

[Byvajet]

Länsimaalaisten ja suomalaisten suhtautuminen kuolemaan on ylipäätänsä monilta osin hyvin omituinen, suorastaan epäluonnollinen.

En tiedä, kuinka muualla kuolemaan suhtaudutaan, mutta sitä olen mietiskellyt, että jutut länsimaisesta sitten kun -elämästä lienevät totta.

Kun ensin opiskelen, saan hyväpalkkaisen duunin. Sitten kun säästän ja sijoitan, voin kerätä omaisuutta ja ostaa asunnon. Sitten kun olen kasvattanut lapseni hyvin ja he menevät yliopistoon, voin tukea heitä säästöilläni rahallisesti. Sitten kun säästän vielä vähän lisää, voin jäädä aikaisemmin eläkkeelle ja alkaa toteuttaa haaveitani.

Ketjun päässä on kuitenkin kuolema, loppu, tyhjyys. Kuolemaa ei voi paeta sitten kun -ajattelulla. Se on päätepysäkki, joka pistää mittaamaan aikaisemman elämän. Silloin ihmisen kohdalla punnitaan, onko hän elänyt sillä tavalla, että on saanut elämästä kyllikseen, vai jääkö elämä kesken. Suoritinko hyvin vai elinkö hyvin sekä itselleni että läheisilleni.

Kenties juuri siksi mulle
taivaan tuliruskot palaa,
etten eespäin enää toivo,
etten taapäin enää halaa.

Elämän koreus | Runosto

Minä tääll’ olen vieras, vieras vaan,
olen ollut alusta saakka,
ovat outoja minulle laaksot maan
ja outo on elämän taakka.
Minä kuljen ja katson kummastuin
joka puuta ja joka kukkaa,
minä kuljen kumpuja itkusuin
ja itken ihmisrukkaa.

Minä lapsena vanhaksi vanhenin.
En nuor’ ole koskaan ollut.
Toki kerran ma keväästä haaveilin,
mut haavehet nuo oli hullut.
Olen väsynyt lauluni valheeseen.
Herra, tee minut lapseksi jälleen!
Minä tahdon soittoni särkyneen
viedä suurelle virittäjälleen.

Rauhattoman rukous | Runosto

 

[godspeed]

Ei kait se kuitenkaan ole mikään oletus että jonkun toisen kautta eläisi omaa elämää. Vähän hassua edes ajatella.

Jotkut haluaa lapsia ja joillain on lapsia. Jotkut myös omaavat puolison. Ymmärrätkö vähääkään? Käytännössä toki jokainen elää vain itsensä kautta, ei sitä naapurin hessunkaan ruumiissa asu kuin naapurin hessu itse.

 

[NDT665]

Kuolemaa ei ole olemassa. Paitsi, että nyt olen viikonloppuna menossa setä-miehen hautajaisiin.
Heikki oli upea mies ja hän ”pelasti” minut/meidät kahdesti. Aivan pikkunaperona, eli aika jonka muistaa juuri ja juuri, hän toi meidät reppuselässä vajan katolta, jonne olimme kiivenneet mutta emme päässeet alas. Mustikkareissulla olimme eksyneet ja mopomies kävi noutamassa minut ja isosiskoni. Matkaa isovanhempien maatille oli sen ikäiselle kohtuuttomat kolmisen kilometriä. Seuraavaa elämää ei ole olemassa, joten kiitokset jäävät kohdistamatta, lausumatta. Hautajaisten jälkeen kuolemaa ei taaskaan ole. Psyyke suojelee kantajaansa?